Poikkeavasti Iltasanomien otsikoista en panttaa vahingollisen tuotteen nimeä. ”Lakritsijäätelö”  nousi esiin Heinävaaran huoltoaseman pakastearkusta vuonna 1984. Olin maistraatissa vastavihityn (me olimme kaupunkilaisia emmekä kuuluneet mihinkään kirkkoon, jolla olisi ollut vihkimysoikeus, siitä tämä maistraatti) vaimoni Eevan kanssa pyöräretkellä ja etappina oli Joensuu-Hoilola. Oltiin ajettu jo hyvän matkaa Heinävaaran huoltamon ohi, kun Eeva sanoi, että hänen tekisi mieli jäätelöä. Arvasin jo kolme kuukautta vanhana uuden vaimon aviomiehenä, että minunhan se piti hakea. Ajoin takaisin huoltamolle ne pari kilometriä. Ajattelin oikein yllättää Eevan ja ostin lakritsijäätelöä.  Kulunutta sanontaa käyttäen sitä ei olisi pitänyt tehdä. Kerta kaikkiaan Eeva ei pitänyt lakritsijäätelöstä ja suuttui. Tunnelma  kylmeni lähelle sen jäätelön lämpötilaa, joka on suurin piirtein nolla. En minäkään kyllä ole lakritsijäätelöä sen koommin syönyt – tai en syönyt silloinkaan, kun se oli Eevalle, sinne se jäi tien sivuun muurahaisille ja ampiaisille. Eeva lähti painamaan kiivaasti Hoilolaa kohti takapuoli vempoen satulaa, eikä puhunut minulle mitään seuraavan kymmenen kilometrin aikana – hölmö mies kun ei osaa edes jäätelöä ostaa. Yleensäkään en syö jäätelöä. Tänä vuonna (2005) olen tosin syönyt kerran jäätelöä, mutta lakkojen kanssa. Minä saan täysjäätelöstä mahani kipeäksi, kun olen jo yli kaksikymmentä vuotta totutellut laktoosittomaan ruokavalioon, jota meillä noudatetaan, kun ei tytär eikä nyt varsinkaan Eeva siedä laktoosia. (Disinformatiota: laktoosi-intoleranssia ei voi hankkia). Ei se ole sairaus. Kiinalaisistakin, joita sentään on aika paljon, vain joka kahdeksas sietää laktoosia. Äitini imitoi lapsuudessani jotain näytelmää, jossa joku kiinalainen oli tullut länsimaihin. Jossakin väenkokouksessa kiinalaisen toteamus oli: ”täällä haisee”, siis haisee maidolta. Laktoosi on tarkoitettu lehmän vasikoille. Nyt on kaupan laktoositonta jäätelöä, jota minäkin voisin syödä jos tekisi mieli. Lakritsijäätelö on ollut minun kannaltani kokonaisuudessaan hyvin haitallinen tuote. Ihmettelin koko matkan ajan Eevan muutakin kummallista käytöstä. Matkan jälkeen hänellä oli tulossa joku röntgentutkimus. Hoitaja kysyi, että ettehän ole raskaana. Eeva vähän mietti ja sanoi hoitajalle: jos ei nyt sitten otetakaan sitä röntgeniä – etiäinen iski. Raskaustestin avulla selvisi, että hän odotti jo silloin meidän tytärtämme, ja hormonitasapaino muuttui samalla lapsiystävälliseksi, mutta lakritsijäätelömies-vihamieliseksi.

Makkarapötköt ovat vieläkin minua liikuttava objekti. Näen ne vielä nyt kiiltävinä Tuupovaaran Konnunniemessä Ukko-Pekka Vatasen maakellarissa piispantarkastuksen aikana (siitä vähän – muutama tuhat sivua - myöhemmin vuoden 1952 tarinoissa, tilaisuus ei kylläkään ollut piispantarkastus, vaan seurakunnan 50-vuotisjuhla). Miten jollakin oli varaa ostaa enemmän makkaraa kellariin, kuin kauppias Tukiaisella oli kaupassaan? (Veljeni Elias ja sisareni Sanerva väittävät, että he kävivät maistamassa noita pötköjä, joitten ylijäämät palautettiin kauppaan ja kauppias Tukiainen myyntitapahtumassa leikkasi heidän pienet hampaanjälkensä pois ennen myyntiaktin täyttymystä.) Täysiä pötköjä odottamassa syöjiään. Tuupovaaran pappilassa saimme joskus muutaman makkarasiivun: lauantaimakkaraa, teemakkaraa, suomilenkkiä tai berliininmakkaraa. Kaikki edellä mainitut ovat nykyään luokiteltavissa jokseenkin jätteeksi. Suurin osa niiden perusaineesta oli kamaraa, joka on nykyisille halpamakkaroiden syöjille lähes tuntematon termi. Kamara on hienompi ilmaisu jauhetusta sian nahasta. Lihaa noissa makkaroissa ei ollut nimeksikään. Meetvurstia emme saaneet pappilassa juuri koskaan – sen karvaaseen tönkkösuolattuun makuun pääsi tutustumaan vain ökyhautajaisissa. Tavanomaisissa hautajaisissa paras makkara oli sipuliteemakkara. Äitini tosin paheksuen totesi Vuohelaisesta, jossa pojat olivat kortteeria muutaman vuoden Joensuussa, että siellä oli aina pöydässä makkaraa ja juustoa. Meillä kun ei sellaiseen varaa ollut, mutta isäntä Vuohelainen olikin rikas ja sillä oli vielä Skoda merkkinen pakettiauto, jossa oli oudon näköinen mittaristo. (Vuohelainen ei ollut kauppias, vaan puunhankinnan piiriesimies, ei suinkaan mitenkään väheksyttävä herra.)