Enrico Caruso

Enrico Caruso äänittää ensimmäiset esityksensä äänirullille vuonna 1902. Kaukokatseinen englantilainen povasi äänitteille menestystä. Niinpä hän rahaa ja aikaa uhraten saapui ”rullattamaan” jo silloin kuuluisan Enricon laulua. Äänitykset tehtiin hotellihuoneessa, johon ahdettiin ensinnäkin phonografi, sitten orkesteri ja lopulta Enrico Caruso. Syntyi uskomattoman elävät muistot (seitsemän vuotta ennen äitimme syntymää) mahtavasta taiteilijasta.

Tänään (18.12.2007) kuuntelimme Eevan kanssa noita yli sata vuotta vanhoja äänitteitä ja erityisesti aariaa ”Una furtiva lagrima” Donizettin oopperasta Lemmenjuoma. Kun aloitin musiikkiopistossa Imatralla laulun harrastuksen, kävin yhden kanssaoppilaan kotona kuuntelemassa vanhoja äänityksiä. Hän oli tosin keskittynyt Beniamino Gigliin, joka hänkin on merkkipaaluja viime vuosisadan tenoreitten tukevassa sarjassa (itse opiskelija oli laihanlainen, soitti kontrabassoa ja hänen toinen silmänsä katsoi valitettavan toiseen suuntaan, kuin se toinen näkevä). Tukeva tarkoittaa sitä, että Enrico ei ollut kovinkaan salskea, mutta Jussi Björlingiä sanottiin jo laulavaksi tynnyriksi, eikä Beniamino paljon jälkeen jäänyt. (Beniamino muuten muistelmissaan kertoo myöhäisestä Helsingin konsertistaan klassisin sanoin: ”Sitä ei olisi pitänyt tehdä”.) Myös äskettäin kuollut Luciano Pavarotti olisi ollut vanhoilla päivillään sopiva painonvartijoihin.

Mutta saman aarian kuulimme (minä Eevan kanssa) sekä Lucianolta ja Jussilta. Eeva oli sitä mieltä, että Jussi oli paras, mutta avio-onneamme murtamatta minä olen Enricon kannalla. Jos ajatellaan italialaista bel cantoa, niin Enrico sen osasi, jos kuka. Jussi oli kuunnellut Enriconsa tunnollisesti, mutta hänen äänensä on niin kovin tenoraalinen, ettei voi samaan päästä kuin viisikymmentä vuotta aikaisemmin laulanut lähes puolibaritoni Enrico. Sen sijaan Pavarotti (jonka nimi Aku Ankka sarjakuvalehdessä jossakin numerossa on muutettu hauskaan muotoon Lavarotta) oli kuunnellut Carusonsa tarkkaan bel cantoa ajatellen. Pieni rike molemmilta (sekä Jussilta että Lucianolta) löytyy –  lopun kuviollinen kohokohta, jossa päädytään viimein korkeaan b:hen, vaatii sekä Lavarottalta että Jussilta pienen apusävelen, jossa painetta kohotetaan palleaan tarkoituksena saada korkea yläsävel välittömästi soimaan. Tämä apusävel puuttuu Carusolta: hän meni suoraan siihen korkeaan säveleeseen ilman mitään apuneuvoja. Minusta tämän aarian laulajista Caruso vetää ilman muuta pitemmän korren huolimatta rohisevasta levystä, josta tulee välittömästi mieleen VR:n konduktöörien soittokunta tai Outokummun työväen torvisoittokunta soittamassa Sibeliuksen Finlandiaa (sekin elämys on minulla tallella mielessäni). Enrico Caruso antoi kaikkensa jokaisessa esityksessään, niin kuin näissä äänityksissään, joiden merkitystä tuleville ihmisille hän tuskin edes aavistikaan. Vaikka savilieriöt rohisevatkin, niin antavat ne kyllä hyvän aavistuksen Enrico Caruson tulkintataidoista ja taiteellisuudesta. Kun taidekin on jatkumoa, niin olisipa hauska kuulla 1850-luvun vastaavia taiteilijoita, joiden perinteen jatkajia Enricokin olin.

Luin joskus kolmekymmentä vuotta sitten Valittuja Paloja (sitä virhettä en enää nykyään tee). Siellä oli juttu pikku tyttösestä, joka matkusti junassa Enrico Caruson kanssa jonnekin. Caruso lauloi jotain tälle pikku tytölle. Ainoa laatusana, joka artikkelissa oli, oli että Caruso lauloi ”kovaa”.