Kirkossa oli sinisenharmaat penkit. Niillä oli epämukava istua peräsuolessa kutisevien kihomatojen takia. Musiikista kyllä pidin: virsi 106 ”Käy köyhään sydämeeni sä henki totuuden”. En oikein tiennyt, miten olisin saanut sydämeni rikkaammaksi tai vielä vähemmin miltä totuuden henki näytti. Oliko se Topi Tanskasen näköinen, joka silloin tällöin tuli keittiöön tarinoimaan aiheista, jotka olivat minulle aivan outoja. Topi haisi vanhalle miehelle varsinkin kun poltti Saimaa-tupakkaa puuholkin kautta. Ei Topi sentään lattialle syljeskellet – sen verran sivistystä oli.

Kauniita virsiä oli muitakin. Mutta oli inhokkeja. Oli se ianaikainen pakollisissa iltahartauksissa veisattava iltavirsi numero 555: ”Oi Herra luoksein jää jo ilta on”. Minä en silloin toivonut mitään Herraa, vaan päästä nukkumaan.

Kirkkoon oli mentävä. Kun olin pieni, kirkossa oli isot rautakaminat, jotka lämmittivät jos lämmittivät. Sitten kirkon korjauksen jälkeen vuonna 1952 tuli keskuslämmitys. Kuitenkin kirkossa haisivat vanhat synnit, ajattelin. Se oli konkreettinen havainto: synti haisee.

Kirkon peruskorjauksen aikaan luuhasin rakennuksella pitkään. Minusta tuntui, että kirkon alla haudatut kalmot haisivat. Tämähän ei voi pitää paikkaansa, koska kirkon alle ei tiettävästi haudattu ketään. Haudatut olivat kirkon vieressä samanlaisten paasien alla, joissa nimet vain vaihtuivat. Tuntui omituiselta ajatella, että jokaisen paaden alla oli räjäytetty tai luodin tapaama ruumis. Meillä oli ruumiskirja, jota minä en saanut katsella. Siinä oli kuvattuna vain vainajia, jotka olivat ruhjoontuneet tunnistamattomiksi. Ehkä joku tuntisi miehensä tai isänsä korvanlehden kiemuroista.

Kirkkoon oli mentävä. Jos ei mennyt, ei kotona saanut tehdä mitään. Ei edes vuolla haloista puulastuja. Siis mentiin kirkkoon.

Saarnastuoliin käveli pappi, joka alkoi puhua kummallista kieltä pelastuksesta ja kaiken kattavasta valosta ja Jeesuksen armosta. Se oli minun isä, joka antoi remmiä takapuolelle, jos hänen mielestään hairahduin lavealle tielle. Tiesin kyllä tupakanpolton olevan kiellettyä, mutta en tiennyt sen haisevan niin pitkään. Selkään tuli, mutta olinhan saanut tupakkaa.

Isän funktiota perheessä en oikein tajunnut. Mitä hän teki täällä, yrmy ja useimmiten pahansisuinen. Lisäksi isäni löi äitiäni. Mutta sitten hän meni saarnaamaan armosta korkealle saarnastuoliin ja messusi ”Herra olkoon teidän kanssanne”. En pitänyt ensinkään isästäni a ihmettelin, miksi hän yleensä oli olemassa.

Kirkossa sitten selvisi. Isäni lauloi ”Herra olkoon teidän kanssanne” ja seurakunta vastasi: niin myös sinun henkesi kanssa. Siinä se oli elämän tarkoitus. Kihomadot poistuivat aikanaan, mutta harmaansiniset kirkon penkit eivät edelleenkään houkutelleet.