Talvisota päättyi 13.3.1940 kello 11 Suomen aikaa. Kaikki venäläiset eivät tätä tienneet, vaan Rovaniemeä pommitettiin vielä ennen kahtatoista varmuuden vuoksi. Muutenkin venäläiset juhlistivat lentokoneillaan rauhan tuloa, kuten äitini päiväkirjasta voi lukea 13.3 (Äitini oli juuri täyttänyt 31 vuotta). :

”Ilmahälytys!”. – Aurinkoisen aamupäivänä. Kyllä ihmiset pelkäävät. Minä en enää. Olin juuri maitoa hakemassa. Kello 11 tuli Tuupovaaran Sonkajanrannan kansakoulunopettaja Ida Luukkainen luokseni. ”Jätä lapset, lähdetään kylälle radiota kuuntelemaan, rauha on tehty viime yönä!” huusi hän jo ovelta. Tunsin päätäni huimaavan. Hyvä Jumala – rauhako? – ei, valetta, huhua? Menimme osuusliikkeen johtajan asuntoon ja kuulimme, kuinka pääministeri Kajander [Cajander] puhui. ”—Sortavala – Enso –”. En jaksanut seisoallani kuunnella tuon häpeällisen rauhan ilmoitusta. Ida voihki, itki, rukoili. Hänen miehensä on yhä rintamalla. Elossa? – Ruotsi ja Norja kieltäytyneet laskemasta Englannin apujoukkoja maittensa kautta meille. – Turhaanko menivät kaikki uhrit? Pettikö hallitus kansamme?

Postitoimiston edessä tapasimme erään sonkajanrantalaisen naisen. ”Iloitkaa, miehenne on pelastunut”, riemuitsi Ida. Emme me vielä tiedä, olemmeko pelastuneet, yritin minä hillitä. Muistin, miten Ida joitakin päiviä aikaisemmin oli huutanut, että vaikka kaikki muut miehet kaatuisivat, niin hänen Kaarlonsa täytyy jäädä eloon. (IP:n huom.: Kaarlo kaatui jatkosodassa ,) Minä en osannut surra enkä iloita, olin kuin huumaantunut, mutta kotona vasta itku purkautui. – Uusia rajoja ei tiedetä vielä tarkoin, mutta jo siinä on surua, että olemme hävinneet.

Vaikka sota loppuikin, eivät sotilaat saman tien päässeet koteihinsa. Ilmari-enoni, joka meni vapaaehtoisena talvisotaan 4.1.1940 jatkaa varusmiehenä kouluttautumistaan panssarintorjuntaan, Asemapaikkana on Lemi ja Savitaipale, jonne on koottu sodanaikaisesta divisioonasta yksi prikaati, jossa oli kaksi pataljoonaa. Prikaati oli koko ajan sotavalmiudessa – rauhan teon jälkeenkin – eikä Ilmarilla ollut asiaa pitkään aikaan lomille. Ismo-enoni, jolta meni hermot Kollaalla päivä ennen sodan loppumista, joutuu sotasairaala 30:n, ja pääsee ulkoisesti parantuneena siviiliin vasta 24. toukokuuta. Kuismien ja Pärssisten puolella ainoita, jotka saivat jäädä entisille kotiseudulleen olivat sisarukset Toini ja Sylvi, Toini Muurameen ja Sylvi Tuupovaaraan. Sodan seurauksena Tuupovaaran kunnan pinta-ala kasvoi, kun se pieni kaistale Korpiselkää, joka jäi Suomelle, liitettiin Tuupovaaraan. (Tällä hetkellä sisaruksillani on kaksi mökkiä Tynkä-Korpiselässä.).

Karttulassa ihmiset odottivat kovasti pääsyä takaisin Tuupovaaraan. Matkustuslupa kuitenkin tarvittiin. Paluu takaisin oli yhtäkkinen kuten evakkoon lähtökin. Sylvi Pärssinen kirjoittaa päiväkirjassaan:

Keskiviikko 20.3.40. Vaiherikas päivä, yllättävä. Keskiyön aikana koputettiin ikkunaan. – ”Täällä poliisi Kyttä. Tuupovaarasta soitettiin, että rouvan pitäisi valmistautua matkalle, kirkkoherra saapuu aamuyöstä Karttulaan teitä noutamaan!”. Nousin heti vuoteeltani, tulet hellaan ja kamarin uuniin, pakkaaminen käyntiin. Aamulla klo 8 tuli Arvi armeijan autolla. Kiirettä, matkalle lähdettiin klo 12, ja vaivalloinen matka Kuopion-Joensuun kautta päättyi klo 20 Tuupovaaran pappilan pihalle. Kotona oli täysi sekasotku, autoja, Korpiselästä evakuoituja huonekaluja pihalla, huoneissa majoitettuna JR 16:n esikuntaa 16 miestä [Sylvi Pärssisen huom.: Pajari]. Heillä oli lotta emäntänä. Me olimme Helenan kanssa autosairaita. Upseerit olivat läheteillään lämmityttäneet saunan meille matkalaisille. Koti tuntui vieraalta.

Muut kuntalaiset eivät vielä paljon matkalupia saa. Kirkontornissa ja pappilassa majaillut ilmavalvonta-asema jatkaa toimintaansa vielä rauhankin tultua. (Yksi nuorista valvojista oli tuupovaaralainen Tauno Suhonen Sinikosta, tuleva mannerheimristin ritari.) Äitini toimii aseman muonittajaemäntänä muun toimensa ohella, kun edellinen emäntä oli siirtynyt toisiin töihin. 19.4. saavat muutkin kuntalaiset vapaasti palata koteihinsa.

4.4. Arvi Pärssinen korotetaan luutnantiksi. Samoin 4.4. Arvin isä Simo tulee Muuramesta Tuupovaaraan poikansa Tapanin kanssa. Tarkoitus oli, että Simo viettäisi loppuelämänsä pappilassa. 9.4. Saksa miehittää Norjan. 10.4. Arvi Pärssinen menee Karttulaan seurakuntalaistensa luo. Tapani alkaa rakentaa sankarihaudoille 40 ristiä – Sylvi Pärssinen kirjoittaa käsin haudattujen nimet ja muun tekstin. Silloin voitiin jossakin kaukana Karjalassa haudata kaatunut tilapäisesti odottamaan siirtoa kotipitäjänsä hautausmaalle. Ortodoksejakin haudattiin sankarihautoihin. Silloin tarvittiin Ilomantsista ortodoksipappi Fiilin paikalle. Ekumenia toimi.

Joku kyselee ”onko Arvi ollut reservissä?”. Tällä tarkoitettiin silloin, että ko henkilö on ollut rintamalla. Jos joutui reserviin, joutui siis rintamalle, toisin kuin nykyisin joutuisi.

Helena Kuisma miehensä Israelin kanssa suuntasi Muurameen, koska siellä oli heidän tyttärensä. Lehmät ja ihmiset menivät usein samalla junalla, mutta ei tässä tapauksessa. Suuri tappio oli, että neljästä matkaan lähetetystä lehmästä vain kaksi tuli perille. Yksi oli jouduttu lopettamaan suu- ja sorkkatautiepäilyn takia ja toisen vei joku, josta kukaan ei tiennyt mitään eikä mitään paperia toimenpiteestä löytynyt. Siis joku varasti evakkokuormasta lehmän.

Muuramen vastaanotto ei ollutkaan niin kovin vieraanvaraista. Paikalliset asukkaat katsoivat karjalaisten evakkojen olevan itse syypäitä niin sotaan kuin maittensa menetykseen ja monesti heitä kohdeltiin kuin tunkeilijoita. Niinpä suhtautuminen Muuramen Salmelassa mummoni Helena Kuisman ja ukkini Israelin tuloon oli (Helenan kuvauksen mukaan) seuraavanlaista.

Myöhään illalla pääsimme jatkamaan matkaamme täpötäydessä junassa Jyväskylään, siitä 10. päivänä jatkoimme matkaamme Muurameen, josta tyttäreni jo aikaisemmin oli vuokrannut meille asunnon isäntä Otto Salmelalta kirkonkylästä. Asuimme siinä omavarais taloudessa liki juhannusta. Hyvä oli ollakkin isäntäväki oli meille kohtelias ja suopea. Palvelijan lähdettyä pois talosta, kävin emännän kanssa lypsämässä talon lehmät, josta sain palkkaa 1. markan päivässä. Omat neljä lehmäämme oli viety  evakoksi liki pohjanlahden rantaa Teuvan pitäjään. Juhannuksen alusviikolla menimme hakemaan lehmiämme Teuvalta, vaan emme neljästä lehmästä saaneet kuin kaksi takaisin, yhden olivat tappaneet, koska epäilivät suu ja sorkkatautia, toisen olivat antaneet johonkin taloon hoidettavaksi, eikä sen ottajan nimeä enää löytäneet mistään kirjoista. Ne kaksi lehmää menivät sen tien. Toiset kaksi lehmää toimme  junassa Jyväskylään ja siitä edelleen Muurameen. Tultuamme kortteeri-talomme Salmelan pihaan ja oli saatu lehmät audosta pois tuli talon isäntä ja sanoi, että lehmät on vietävä paikalla pois koko pihasta. Teuvalta oli ostettu kaksi paalua eväsheiniä, nekin käski viemään pois mitä välemmin. Menin isännän luo ja kysyin, mihin nämä lehmät veisimme, hän vastasi viekää vaikka mihin. Talon lehmät olivat uudessa navetassa ja vanha ihan tyhjä, mutta kun ei saanut siihenkään viedä, niin ei. Otimme lehmät ja heinät, veimme noin parin sadan metrin pääsä olevan maantien laitaan ja sidoimme koivuun kiinni. Siinä olivat kolme vuorokautta. Saimme sitte noin 1½ km. päästä pienen aitauksen, jossa lisäruokinnan avulla olivat syksyyn asti. Kaikkia taloustavaroita oli myös talon suuressa saraimessa, senkin käski isäntä tyhjentämään paikalla. Kun ei ollut tietoa mihin ne niin äkkiarvaamatta olisimme vieneet, niin ne täytyi mättää vain tien reunaan taivasalle. Siellä olivat sekasotkussa pöydät, tuolit, kaapit, makuuvaatteet y.m. Sattui viellä niin ikävästi ennen kuin ehtivät saada tavaroita johonkin katokseen, että tuli rankka sade ja vaikka koetimme niitä peitellä kastumiselta, niin vaatetavarat, vuotevaatteet, tyynyt y.m. kastuivat likomäriksi. Tämän jälkeen alkoivat pojat etsiä uutta asuntoa, jonka saivatkin kunnan esimieheltä. Kolmen kamarin ja keittiön asunnon.

Vasta 24.4.1940 ilmavalvonta-asema lopetetaan. Loppuaikoina oli sen miehitys enää 7 miestä. Jotta sota-aika ei hevillä menisi mielestä, jäi ikkunoihin vielä pimennysverhot. Ne olivat tallella vielä vuonna 1950 ja siitä minun muistissani. Esikuntakin muutti kapteeni Mäen johdolla pappilasta 20.5. Arvi Pärssinen käy harjoittelemassa kivääriammuntaa 8-, 7- ja 6-vuotiaitten poikiensa kanssa. 21.7. jaetaan suojeluskuntalaisille kovat panokset, että olisi yllätystilanteessa ollut jotain kättä pitempää.

Vaikka Saksasta saadaankin jotain elintarvikkeita, niin kortille menevät  sokeri, raakakahvi, pyykkilipeä ja leipä. Saksalla on muutakin ajateltavaa, kuin Suomen ruoka. Korttisokeria sai puoli kiloa kuukaudessa per henki. 9.4. Saksa käy ottamassa Norjan ja Tanskan. Sitten on Saksan listalla 10.5. Belgia ja Hollanti, joista ei ole paljon vastusta. 30.6. koko Ranska on vallattu. Neuvostoliitto ei jää toimettomaksi Baltian maiden kanssa, jotka välttivät sodan, mutta saavat maksaa siitä itsenäisyydellään.  17.6. Neuvostoliitto miehittää Viron, Latvian ja Liettuan. Suomeen perustetaan Neuvostoliiton ja Suomen ystävyysseura, joka lakkautetaan kohta seuraavan sodan alkaessa.

Eräs ilmiö maaseutuseurakunnissa ei suinkaan laantunut sotien aikaan, vaan kiihtyy. Ilmiön nimenä on varasaarnaajat. Muutamat opettelevat kristillisien kielen sanaston ja sitä käytellen saavat aikaan melkein järjelliseltä kuulostavaa tekstiä. Pyrkimys ei suinkaan ole yksinkertaisuuteen, vaan vaikeaselkoiseen ja monimutkaiseen. Ei suinkaan niin kuin se entinen mies, jolta kysyttiin mitä se pappi siellä kirkossa puhui. ”Puhui synnistä” oli vastaus. ”No, mitäpä se synnistä”, udeltiin. ”Tuntui jyrkästi vastustavan”. Seuraavassa on Wihtor Ratisen kirjeestä 24.4.1940 saarnanpuolikas vastauksena hänelle Tuupovaarasta osoitettuun kirjeeseen.

On hyvä että ihmiset jaksavat käydä siellä kirkossa kuten kirjoititten he ovat varmaan siellä Herran asijoilla ja varmaan Herra saa puhua paimenensa kautta vakavaa ja vilpitöntä puhetta lampailleen, sillä ehken monen sotilaan sydämmelle on Herra puhu[nut] siellä jossakin ja antanna kuin ijäisyys elämän kaipuu on sytyttännä tulensa tähän synnin hiillyttämään ruumiiseen kumpa emme olisi tuon Herran tulen sammuttajia niin isät kuin äiti. Kun ajattelen omia lapsiani jotka on Jumala antanna meille ja antanna sitä varten että me emme siinä taivaan tointa turmeleisi mutta moni vanhempi meistä, omasta lapsestaan tuon Herran tulen sammuttaa vaikka siihen pitäisi puhaltaa että ei sammuisi. Ehken moni isä täällä on tehnyt sydämmessänsä lupauksen Herralle Kristukselle seurata häntä, vaan kumpa ei olisi ollut tuo hätävara lupaus, ja monen sydäntä näyttää olevan rakas tämä maailma.

Noin kuusivuotiaana oli minullakin kammottava kokemus, kun kerrottiin, että eräs koverolainen autoilija halusi väkisin tulla saarnaamaan kirkkoon ja saarnastuoliin. Kirkossa ollessani vilkuilin koko ajan ovea, tulisiko sieltä epätoivottu saarnamies. Ei kuitenkaan tullut. Monta hartaushetkeä hän kyllä ehti pilata ylipitkillä jorinoillaan, joissa ei ollut päätä eikä häntää, vaan kristillistä molotusta ilman ajatuksen häivää. Tämä mies ei ollut tämä Wihtor. Wihtor ei tullut väkisin saarnaamaan eikä häntä pyydettykään.