Herätessäni aamulla huomasin olevani sunnaton Paavo Väyrynen. Jalkani roikkuivat sängyn päädyn yli lattialle asti ja käteni ulottui kattoon. Jo illalla nukkumaan mennessäni oli minulla etiäinen, että jotain saattaisi tapahtua, mutta ei tästä ei kyllä ollut aavistustakaan. Mieleeni tuli, miten vaimo tähän mahtaisi suhtautua. Oliko hän edes katsahtanut minuun, kun läksi kahvinkeittoon? Miten voisin ilmaantua hänen näkyviinsä Väyrysenä. Yritin sanoa jotakin, tarkistaakseni, että osaisin puhua. Ääneni tuntui tulevan epämääräisestä suunnasta ja se narisi. Minä en ollut halunnut presidentiksi, mutta Väyrynen oli halunnut. Oliko minun ajatuksenikin varastettu. Minä olin nimittäin selvästi sitä mieltä, että presidentiksi minun piti tulla. Vessaan piti mennä vaikka Paavona. Siltä puolelta näyttivät asiat olevan kunnossa. Rupesin muistelemaan Dostojevskin tuotantoa. En onneksi muistanut kuin yhden päähenkilön, Raskolnikovin Rikoksessa ja rangaistuksessa. Paavo ei siis kokonaan ollut tunkeutunut ajatuksiini. Sitä paitsi… Vaimo astui sisään makuuhuoneeseen.”Kuka sinä olet”, hän kysyi vaikka varmasti tunsi Väyrysen ainakin näöltä. Minä sanoin: ”olen sinun miehesi, mutta jotain kummaa minulle on tapahtunut. Luulen melkein olevani Paavo Väyrynen”. En ollutkaan niin iso kuin aluksi luulin ja mahduin hyvin ovista kulkemaan. Kaikkea se mielikuvitus teettää.

Vaimoni ei havainnut kahvipöydässä ollessani oikeastaan mitään erikoista. Katsotaanko me edes toisiamme silloinkaan. Hän totesi lehtensä takaa ”onko sinulla yskää”. No ei ollut. Turpeilla Paavon käsilläni yritin ottaa leipäpalaa, mutta ei se onnistunut. Tyydytään vain kahviin. Kahvipöydässä vaimoni vilkaisi minuun sitten useammin ja sanoi: ”Sinä todella näytät Paavo Väyryseltä.” Sanoin: ”Tämmöistä tapahtuu. Miltä minun sitten pitäisi näyttää?” Vaimo toi valokuvan ja näytti. Sitten minun piti tunnustaa, että aamulla luulin olevani Paavo Väyrynen. Vaimo totesi, että ehkä tuo on tilapäistä, katsotaan vään aikaa ennen kuin mennään lääkäriin.

Huomasin ajattelevani yhä enemmän Keminmaata ja jalasmökkiä. Minuun tuli tunne, että olen Suomen viisain poliitikko ja osaan soittaa haitaria. Ensimmäinen tunne ei ollut ollenkaan vastenmielinen, vaikka se olikin Paavon ajatuksia. Sitten muistui mieleeni miehekäs esiintymiseni televisiossa sen jälkeen, kun kopla oli kaapannut vallan Neuvostoliitossa. Puolustin pientä Suomea ulkoministerin roolissa kuin väitöskirjaani ja sanoin kaikelle kansalle: ”Suomi nuolee kaikkia Neuvostoliiton hallituksia”. Näin minä toimin jämäkästi vailla mitään kumartelua mihinkään päin. Väitöskirjani tosin jouti tuon koplan vallankaappauksen jälkeen paperinkeräykseen – poistin kyllä nitojan niitit. Väitöksessänihän loppulauseessa sanoin että Neuvostoliitto tulee olemaan aina ja iankaikkisesti samanlainen. Samanlainenhan se olikin, paitsi että hallitus vaihtui. Kyllä minä olen ollut aina oikeassa. Jos joku muuta väittää, hän on aina erehtynyt.

Jo puoluejohtajana tiesin, että minusta tulisi jotain erikoista, ennen näkemätöntä. Nyt on sitten kohta se tilaisuus, kun tulee presidentinvaalit. Hankaluus on siinä, että en ole enää puolueessani muuta kuin kunniapuheenjohtaja, jonka toivotaan välttävän puolueen tilaisuuksia mahdollisimman paljon. Mutta, porot rykii, raito kulkee. Kyllä jokin muu taho ottaa minut vakavasti ja kandidaatikseen virkavaalissa.

Kyynärpääni sattui ikävästi sängyn laitaan ja lähetti mukavan säväyksen käsivarteeni. Siinä vaiheessa heräsin ja huomasin olevani taas ainakin päällisin puolin entiseni. Vaimo oli kahvia keittämässä. Paavo ei enää palannut ajatuksiini. Mistähän tämän Kekkosen ajan ulkoministeriön vahtimestarin kuva lienee lehahtanut mieleeni. Ei Paavosta tule presidenttiä – se juna meni jo ja Venäjä-korteilla ei enää pelata.

(Muuten olen sitä mieltä, että tuo Väyrysen esiintyminen ulkoministerinä kuuden koplan otettua vallan Venäjällä oli Väyrysen poliittisella uralla samaa kuin Caesar Rubicon joella ilman arpanoppia. Jos hän olisi uskaltanut tuossa haastattelussa sanoa vähänkään sellaista kuin Meri lahden eteläpuolella : ”Kenraalit ei osaa lypsää lehmää”, olisi meillä ollut jo aikoja sitten Väyrynen presidenttinä. Muistan vielä, kuinka tuon haastattelun nähtyäni minua hävetti – tällaisen ministerinkö Suomi ansaitsee.)