Ihmistä, joka ei käyttäydy ystävällisesti, kutsutaan epäystävälliseksi. Sellaisista ihmisistä en nyt aio kertoa – heitä on aivan tarpeeksi jokaisen vaikutusalueella. Sen sijaan aion kirjoittaa epäystävistä. He eivät välttämättä ole epäystävällisiä mutta eivät ystävällisiäkään. Väärinkäsitysten välttämiseksi seuraavassa esiintyvät epäystävät ei ole olleet tai eivät ole facebookissa kavereitani eivätkä ole sukulaisiani. Sukulaisia ei voi valita – ystävissä voi käyttää hiukan karsintaa.

Vähänkin pitemmän elämän varrella tapaa jokainen tolkuttomasti muita ihmisiä. Kaikista ei tietenkään jää muuta kuin hauras mielikuva: mieletöntähän olisi muistaa kaikkia satoja tai tuhansia, jotka ovat matkustaneet samassa onnibussissa, metrossa tai junassa. Valtaosa heistä ei ole sen enempää ystäviä kuin epäystäviäkään. Nykyään myös valtaosa heistä ei yleensäkään tiedä, että matkustat samassa junassa tai autossa, koska niin moni keskustelee vain puhelimensa näytön kanssa noteeraamatta olevansa maailmassa ja elossa. Tai mistä minä tiedän. Onnellisiahan he voivat silti olla omassa maailmassaan niin kuin aivoinfarktin saanut apaattinen ihminen on aivan tyytyväinen apaattisena olemiseensa ilman mitään kontakteja mihinkään muuhun kuin takapuolensa painamaan penkkiin.

Epäystävä on sellainen, joka ainakin vähän aikaa on ollut tai ainakin teeskennellyt olevansa hyvää pataa sinun kanssasi, jos ei nyt ainakin toveri tai peräti ystävä. Ystävä tai entinen ystävä ei ole tässä yhteydessä mikään sukulainen tai lempisuhteessa ollut tai oleva. ”Me olemme vain ystäviä” tarkoittaa siis, että emme mene yhdessä sänkyyn. Tässä samassa mielessä kerron myös epäystävistä – ne ovat olleet aikoinaan ”vain” ystäviä, mutta eivät enää ole mitään. Oxford University Dictionary antaa myös selvän kuvan: ystävä ei ole se, joka makaa samassa sängyssä. Ehkä kiinalainen sananlasku paljastaa asian raakuuden: ”Ei mikään  ole niin hauskaa, kuin nähdä ystävänsä putoavan korkealta katolta”. Ystävyyttä ja selvyyttä kuvaa myös seuraava anekdootti: kaverukset juoksivat karkuun  heitä jahtaavaa harmaakarhua (siis ollaan Alaskassa). Toinen yhtäkkiä pysähtyi ja alkoi asetella Hummelin lenkkareita jalkaansa. Siihen toinen kaveri sanoi ”ei kukaan voita harmaakarhua juoksussa”. Se toinen sitten sanoi: ”mutta minä voitan sinut”. Niin se evoluutio toimii. Gasellin ei tarvitse olla gepardia nopeampi kunhan on lajitoveriaan nopeampi.

Eräs case on hyvin kuvaava, mies, elää vielä. Lyseossa tapasimme hyvin usein ja sitten yliopistossakin. Tietenkin tapaamiset jäivät pienemmälle sitten, kun molemmilla oli perhe. Uuden vaimoni kanssakin tapasin hänen perhettään, kun asuimme samalla paikkakunnalla. Sitten tuli vähäinen tauko ja emme tavanneet kuin joskus Sokoksen jouluruuhkassa. Soittelin hänelle muutaman kerran, että mitäpä jos tavattaisiin. Aina tuntui olevan jotain menoa ja kiirettä. Kuudennen yrityksen jälkeen jouduin toteamaan, että tämä on nyt tässä. Jostain syystä tämä ystävä halusi omasta puolestaan vajota maan alle siinä onnistuenkin. Eipä ole tavattu Sokoksellakaan, vaikka melkein samassa kaupungissa asutaankin noin puolen tunnin automatkan päässä toisistamme. Minun puhelinnumeroni ja osoitteeni on aivan julkinen.

Toinen case on myös miespuolinen. Tämä on vähän ikävämpi, koska minä olen hänen poikansa kummi ja hän on tyttäreni kummi. Siinä mielessä harvinainen tilanne oli, että hän vaimoinensa tuli tyttäreni häihin vuonna 1995, mutta sen jälkeen en hänestä enkä hänen vaimostaan ole kuullut mitään. Myös hän on antanut ymmärtää, ettei hän varsinaisesti ole mitenkään kiinnostunut kuulemaan mitään esimerkiksi ylioppilastovereistaan, eikä tulemaan luokkatapaamisiin. Muuta henkistä toimintaa en ole julkisista lähteistä saanut hänen osaltaan tietoa, kuin tämän hiljaisuuden. Sen aikainen vaimoni ihmetteli silloin vuonna 1995 tämän epäystävän vaimon sanontaa, että on hauskaa huomata, että Ilmolla menee nyt hyvin. Sitä vähän sieti pohtia, mitä tämän farmaseutin ja kotiäidin sanonta tarkoitti. Kaverini (en sano ystäväni) nimittäin ilmoitti luokkakokouksessa 1984, että hän on pitänyt periaatteenaan, että vaimo farmaseutti ei käy töissä niin kauan kuin perheessä on lapsia. Aivan röyhkeän halventava toteamus, mutta sopii hyvin kokonaiskuvaan. Vaimolta vietiin puoli elämää.

Jotkut epäystävät ovat suorempia kuin muut. Eräs epäystävä, jonka pakettiautolla oli aikoinaan rekisterinumero RV 52, ilmoitti aikoinaan minulle (kun olin pyrkinyt kesäretkelle hänen kanssaan) että ei nyt sovi kun on parempaakin seuraa (ei oltu tavattu kolmeen vuoteen) – sama kaveri ilmoitti veljelleni, että miksi sinä aina haluat tavata minua? Siinähän se tuli halut selvitetyksi. Sama kaveri ilmaisi, ettei häntä kiinnosta pätkääkään sukulaiset tai sukulaisten toiminnot. Siitä johtuen hän viettikin lopputyöelämänsä toimitellen pienen paikallislehden ruokapalstaa ja sai siitä sitten elatuksensa. Nyt hän on Imatralla hoitokodissa, mutta ei vieläkään kaipaa ainakaan minun seuraani.

On tietysti onnellisempiakin tapauksia. Eräs, jonka kanssa en päässyt edes ystäväksi, ilmoitti puhelimessa, ettei hän halua tavata minua nyt eikä tulevaisuudessakaan. Siitä huolimatta muutama vuosi sitten tavattiin, mutta en minä hänelle enää halunnut soitella. Naama oli paksuuntunut ja oli melkein tunnistamaton siihen kolmekymmentä vuotta sitten esiintyneeseen.

Oman itsensä analysoiminen on vaikeaa ja yleensä johtaa harhaan. Kenelle minä olisin ollut epäystävä? En oikein kenellekään. On tietysti joitakin, joiden tapaamiselle menneisyys antaa hiukan kitkaa. Eräs oli töissä Postipankissa silloin kuin minäkin. Hänet alennettiin juopottelun takia ensiksi lomakevarastoon operaattorin töistä ja sitten sanottiin irti. Joskus vuonna 1987 hän soitti minulle Kuopiossa, kun oli huomannut minun esiintyvän Kuopion oopperassa. Hän oli parantanut tapansa eikä enää juopotellut. Sittenkään en halunnut häntä jostain syystä tavata. Ei sen koommin kolmeenkymmeneen vuoteen ole soitellut. Olisiko minun pitänyt?