[Alkuperäinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa oleva teksti. Nidottu kirjaan KT 110  1936-1938 h. Numerointi (154) tehty SKS:ssä, sen sijaan nro. 16 on Helena Kuisman jaottelua. Alkuperäisessä ei ollut otsikkoa. Kirjoitettu siis vv. 1936-38]

Kirvu. Inkilän kylä. Emäntä Helena Kuisma s. 1882. Kertoja: Appeni Adam Kuisma s. 1844. (nyt jo kuollut.)

[Kitasen ukko.]

[154] 16.

Ennen vanhaan aikaan, noin 60-70 vuotta takaisin päin, oli täällä Kirvun Hauhialan kylässä mökkiläinen, jota sanottiin Kitasen ukoksi. Siihen aikaan tekivät mökkiläiset papille päivätöitä. Ukko meni kesäaamuna rovastin kyökkiin ja selitti ruustinalle, että hän tuli päivätöitä suorittamaan. Siihen aikaan olivat työmiehet talon ruuassa. Ruustinna toi ukolle ruokaa suuruspaloiksi, pytyn jamakkaa (piimää) koko leivän, voita ja kalaa. Mutta ukko söikin ne kaikki. Ruustinna tulee kyökkiin ja sanoi, ”Taisivat ruuvat loppua kesken” Johon ukko vastasi ”Syöphä murkinal navakammast”

Rovasti (Ulrig Siegberg) oli kansliassa, rouva meni sinne ja kertoi kuinka paljon ukko söi ja sanoi viellä murkinan syövän navakammasti. Rovasti sanoi ”Käske se ukko tänne”. Ukko meni ja selitti rovastille, että hän tuli päivätöitä suorittamaan. Rovasti mietti vähän aikaa ja sanoi sitte ”Koska te olette jo näin vanha mies, niin saatte mennä kotiin, minä kuittaan teidän päivätyönne”. Mutta ukko sanoi ”Mites sen asian kans on, ko mie uon ottant toisiikii päivätöitä suorittaksei”. ”No minä kuittaan nekin”, sanoi rovasti.

Wiellä vuosikymmeniä jälkeen päin kulki sananlaskuna. Nii syöp, ko Kitase ukko.

[Vastaanotettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon 2.I -36. KRK 127 h. Kirjoitettu siellä olevan alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan. Näistä jutuista ei ole muuta lähdeaineistoa.]

Kirvu. Inkilä. Helena Kuisma 53. os Inkilä as. [joka sivun yläreunassa on nimi ja osoite, numerointi tehty SKS:ssä.]

[1] [kasku]

Muutamii papi kokelaita tul kerra majatalo luo, höil ol kova nälkä, mutt ei olt rahhaa ei nii pennii yhelläkää. Hyö pyysiit ruokaa, mut siit ko olt syöniet, ni jostakii asiast tul höil keskenää riita. Isäntä tul kysymää, jot mikäs on asian. Hyö sannoit, jot ”ei meil muuta asiaa uo, ko jokkaine tahtos vaa maksaa mei syömisieme”. Mut siit yks kokelas ehot, jot ”käykää työ isäntä sokoks, ni kenne saatta kii ni se saap siit maksaa”. Isäntä suost siihe tuumaa ja käi sokoks. Hyö köyttiit isännä silmil vaattie ja käit isse juoksemaa ympär tuppaa. Isäntä tavottel höitä kii, eikä tavant, viimisel alko kopina vähä kerrassaa vähentyy ja viimisel loppu kokonaa. Siit koi olt ennää mittää liikettä, ni isäntä ot vaattie pois silmiltää, ni eihä siel olt ennää ei nii rist sieluu, kaik olt männiet mail matkollie, soil sorkillie.

 

Kirvu. Inkilä. Helena Kuisma 53.v. os Inkilä as.

[2] [kasku]

Kolme papi kokelasta, (niiko tääl sanotaa) tul kerra rovasti pappilaa. Höil ol kova nälkä. Rovast käsk piikoi laittamaa höil ruokoa, mut se koi olt ruoka aika, ni hyö joutuit keskenää syömää. Liha puolta ol kokonaine sian pää keitet. Mut höil ko ol oikei kova nälkä, ni hyö aatteliit, jot tää jos ei piisaakkaa, ni ensimäinen hutraskii veissellää korvan ja samal koko toise puole päätäkii ja sano ”Näi Pietar ylimäise papi palvelijalt korva hakkas”. Toine ko näk sen, ni se tempas koko lautase luoksie ja sano jot ”sanotaa siel niikii, jot kaikki minun tyköni tulkuo”. Kolmais ko näk sen, ni sillo se käi tappelemmaa. Rovast kuul toisie kammarii sen jytinän ja tul kysymää jot mikä on hätän. Hyö vastasiit jot ”ei tääl uo mittää hättää myö vaa tutkitaa raamattuu. [”]

Kirvu. Inkilä. Helena Kuisma 53.v. os Inkilä as.

[4]

Kummitus.

Likkiel Inkilä kyllää on pien mäennyppylä, nimelt kotimäki, siin maantiepuolimaises laijas kasvaa pientä lepikkuo.

Kesäsen kauniin päivän, myö kylän lapset tultii marjast. Iha likkiel kotmäkkii, myö älyttiikii, jot kotmää rintiel, sitä lepikkuo myöte män nuor nais. Sil olliit hiukset hajallaa, valkie pitkä paita pääl, ja niinko sil ei ois jalat tavanniet maaha ensinkää, käsillää kahepuole työntel leppii iestää pois, mut se ko pääs maantienpuolie aija kohal, ni sillo se hävis. Myö lapset napittii kivilöi ja kivitettii sitä kohti, mis se nais nähtii.

Siit mie jouvu minneiks siihe talluo, minkä maal nähtii se kummitus. Mie ko siit [5] haastan, mitä myö pienen nähtii, ni tois ottiit leikiks, mut miu app-ukkoi sano sen kyl uskovaase. Hää ja siit kerto ollie kotmää takan uutta peltua raivaamas, hää sano käynie kannopäähä istumaa ja tupakoimaa. Siit alko kuuluu semmosta huminaa, hää ko käännäis kassomaa sinne päi, ni häne sivuissie män nuor nais, vastakii kainalos ja toisii viel koivuloist taittel. Hää luul ensi emännäksie ja käi jotakii sanomaa, mut sillo se hävis.

Siit ne tuumailiit, jot siihe on vissii jokku nuor nais tapet ja ruumis ko on siunaamattomas maas, ni se ei saa rauhaa, mut vällii kummittelluo.

Kirvu. Inkilä. Helena Kuisma 53.v. os Inkilä as.

[8]

Maailman luominen.

Pojan Aadam ja Iitin Jurkka olliit Äks juol maantie teus. Adam ol sellane näsäviisas ja Jurkka kirjamies. Adam kys Jurkalt, jot tiijet sie miks tää maalima on näi ryttyne. Jurkka koi tietänt, ni Aatam siit kerto.

Jot Jumala ko loi tään maaliman, ni se tulkii häne mielestää liija iso. Siit ei auttant muu, ko hää sano pojal, jot käy sie toisie laitaa, mie käy toisie laitaa, otetaa siit käsist kii ja rutistetaa pienemmäks, no hyö ko rutistiit, ni tää tul sen takkie tämmäne möhkyräine.

Jurkka kys, jot mist sie uot sellasta lukenut. Adam sano, jot sen verraks sie tiijet, vaik uot kirjamies, tää on kuuvennie Moosekse kirja kaheksanniestoist luvus. Se jäi siihe. Toisen päin ko taas tulliit töihi, ni Jurkka sano jot, as sie Aatam, ko sie narrasit minnuu, eihä kuuvetta Moosekse kirjaa uo olemaskaa.

Market ämmän piiraat

Paavilamään salol asu vanha mies Marketta emäntääse kans. Emäntä tek lauvantain piiraita, niinko meijä puola sijaa kuuluukii. Siel ol Paavilamään kylä isäntii kyntämäs salotuppaase ympärilt pienii pelto koppulija. Hyö sattuit mänemää tuppaa ko emäntä ot justii piiraita uunist pois. Eikä tää mite ilent olla antamatta kyntäjil piiras-lämpösii ja ne männiitkii kaik. Illal tulj ukko töist kojttii ja käit iltasel, mut ei emäntä tuont piirait pöytää ensikää. Wiimisel ukko sano, ”et sie tuo niitä piiraita syötäväks”. Siit vast mummpo sano Älä hertta-kulta niitä kysele, mie ko anno nuol kyntäjil lämpösii ni ne männiitkii kaik.

Pitkät ajat olj puhhie parten. Nii männiit, ko Market ämmä piiraat.

Helena Kuisman muistelemaa vuoden 1935 lopulla

[Vastaanotettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon päiväyksenä 2. I – 36. Tästä lähetyksestä Helena Kuisma kertoo kirjeessään 9.1.1936 ” Laitoin sinne Tiedeakateemialle, niitä kummitus juttuja, lauluja ja mitä mieleen juohtu, noin 60. sivua mitä liene niistä ajatelleet, vaan tänäpäivänä [11. 1., kirjettä on kirjoitettu useana päivänä] laittoivat kiitos kirjeen ja käskevät viellä keräämään lisää. Minun pitäisi antaa heille osotteita, että saisivat lisää kerääjiä.”. Kirjoitukset on arkistossa nidottu yhteen, tunnuksena KRK 127 h. Nidos sisältää muidenkin tekstejä. Tähän lähetykseen kuului noin 60 käsinkirjoitettua sivua. Sivut ja runojen säkeet on numeroinut SKS. Numerointi ei vastaa täysin sivunumeroita, koska yhdellä sivulla voi olla useampikin värssy numeroitu ja toisaalta taas jotkut tarinat ulottuvat useammallekin sivulle. Jokaisen sivun ylälaidassa on muistiinmerkitsijän ja kertojan nimi.]

Kirvu. Inkilä. Helena Kuisma 53.v. os. Inkilä as.

[6]

Metsäpeitto.

Enne vanhaa aikaa sattui sellasta, jot lehmä ko hävis messää ja sitä ei löyvet, ni sen sannoit sillo oleva ”messäpeitos”. Mut niitä ol siit taas noitii, mitkä päästiit messäpeitost pois.

Wiijettäkymment vuotta taaksepäi, sattu miukii kotonnai, semmone tappaus. Mie oli pien tyttö, mut hyväst muistan, ko miult jäi hieho messää yöks. Ensi luuliit, jot se on jossai vaaras. Sitä essiit lammin rannalta, mutelikot, ojat ja mis vaa suinkii arveliit olevan, mut ei vaan löytäniet mistää. Siit se ol jo monta päivää häyvyöksis. Wiimisel tulliit siihe päätöksie, jot nyt se ei uo missää muuvaal ko messäpeitos.

Mut siel ol Ylikuunu kyläs Kiiverin Oll ukko nimelt, mikä käi päästämäs lehmii messäpeitost. (Muistan miekii sen ukon, se ol miu kotihee sukkuukii). Mei käit hakemas Oll ukon. Ukko enneko läks messää, ni hää tahto monellaisii aineita, (en muista mitä) mut ukko tulkii messäst takasii, pyys puukkoveistä ja sano ”se näkkyykii oleva kahareisi seläs”. Siit hää läks uuvestaa messää. Ol siel jonkuu aja tekemäs konstiloitaa ja sano pois tultuaa, jot kyl se nyt löytyy ”löytykyö elävän tahi kuollien”. Ukko läks siit meit pois kotihie. Mut se on niin ihmiellistä, jot sinä iltan, ko paimenet tulliit messäst kottii, ni hyö toit meil sanan, jot ”tei hieho on Martikorve palol”. Se ol iha likkie maantietä ja kaik ol syönt päälimäise maankii siint ympäriltää ja ol män nii huvaks (huonoksi), jot hevose kans pit vejättää kottii. Sitä mie en muista, jot pitikö se tappaa, vai viel siint tul eläjää.

Helena Kuisman muistelemaa vuoden 1935 lopulla [Vastaanotettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon päiväyksenä 2. I – 36. Kirjoitukset on arkistossa nidottu yhteen, tunnuksena KRK 127 h. Hakasuluissa SKS:n numerointi]

Kirvu. Inkilä. Helena Kuisma 53.v. os Inkilä as. Kertoja: Äitini Anna Rantalainen s. 1861. Kirvun Worniolassa.

[3]

Must järven haltia.

Kirvun pitäjän Haikolan kylä salol on pien Must järvi. Siin män pyhäpäivän Haikose kylä isäntä onkimaa. Hää onk koko kirk ajan, eikä saant, ko jonkuu piene ahvene. Isäntää rupes suututtammaa, hää läks pois ja lähteissää viskas ahvenet järvie takasii ja sano: ”siin on Must järve Pirkko ommais” mut sen ko hää kerkes sannuo, ni sillo ilmait hänel vennie kokkaa vanha ukko istumaa. Hää päläst [peläst] sitä iha tulettamast [?] ja läks soutamaa rantaa päi minkä enemmä kerkes. Wennie kokka ko kolaht ranta kivii, ni sillo ukko posaht järvie takasii.

Helena Kuisman muistelemaa n. vuonna 1955 [Koneella kirjoitettu, mahdollisesti Sylvi Pärssisen stilisoima. Alkuperäisestä tekstistä ei ole tietoa.]

Mammani Anna Rantalainen kertoi seuraavan tarinan kirkkoaikana työnteosta. Se oli ankarasti kielletty vielä minun lapsuuteni aikana tai siitä seurasi rangaistus, niinkuin  seuraavasta kertomuksesta käy selville.

Eräs Haikosen kylän ukko meni sunnuntaina kirkkoaikana ongelle Paavilanmäen salon Must-järvelle. Aikansa ongittuaan ei ukko saanut kuin muutaman pikkukalan. Ukkoa alkoi kyllästyttää huono kalaonni. Hän viskasi nekin järveen ja sanoi: ”Siin on Must-järve Pirkko ommais.” Samassa nousi järvestä pitkäpartainen ukko ja nousi veneen kokkaan istumaan. Ukko sitä säikähti ja alkoi soutaa rantaan minkä ennätti. Silloin kun veneen kokka kolahti rantakiviin, niin vedestä noussut ukko hyppäsi veteen takaisin.

Helena Kuisman muistelemaa n. vuonna 1955 [Koneella kirjoitettu, mahdollisesti Sylvi Pärssisen stilisoima. Alkuperäisestä tekstistä ei ole tietoa. Tämä teksti ei löytynyt SKS:n arkistosta.]

Tämä toinen [viittaa Must-järven haltia -tarinaan] on mammani meille lapsena kertomaa.

Kaksi naista meni kirkkoaikaan metsään marjoja poimimaan. Heille ilmestyi metsässä mies, joka sanoi ensin toiselle: ”Mitä sinä niillä marjoilla teet.” Nainen vastasi: ”Minä myyn ne ja ostan rahoilla lapsilleni leipää”. Saman kysymyksen teki mies myös toiselle naiselle. Tämä vastasi myyvänsä ne ostavansa itselleen kauniit helmet. Silloin ilmestyi naisen kaulaan käärme eikä hän koskaan saanut sitä pois. Se oli rangaistus pyhäpäivän työstä.