Iltarukous oli pakollinen ohjelmanumero Tuupovaarassa, kun osasin ensinnäkin käydä huussissa ja vielä sittenkin, kun osasin lukea. Iltarukous oli onneksi lyhyt: ”Levolle lasken Luojani, armias, ole suojani. Jos sialtain en nousisi, taivaaseen ota tykösi”. Isäni ei koskaan tullut rukoilemaan turvaisaa yötä sänkyni ääreen, vaan äitini. Kun oli ollut hänellä raskaampi päivä, kuitattiin nukkumaanmeno lyhyemmällä epistolalla, mutta joskus äiti räväytti, kun oli hyvällä päällä, ja kertoi seuraavan tarinan, joka tosin ei ollut kovin höyhensaarimainen. Odotettiin (muutkin kuuntelivat) loppuhuipunennusta: ”Jos yhe kuollie…” jne. Äitini osasi sen kailottaa juuri niin, kuin pitikini. Vaikka isäni Helsingissä esiintyi lausujana teologien iltamissa, oli tämä seuraava tarina hänelle hiukan liikaa.

(Sylvi Pärssinen v.. 1985) Vielä yksi hirmuisen vanha satu, joka tosin ei liity Aadam Kuismaan, mutta on isäni kertoma.

Olipa kerran talon isäntä jossain Karjalassa. Hän oli aika nitsikka mies. Oli jäänyt velkaa jollekin naapurilleen, eikä halunnuta maksaa

Mutta muutanpa Kirvun murteelle:

Kerra hää istu ikkuna vieres tuvassa ja näk, jot naapur oljkii tulos höil. Paikal hää arvas, jota sitä velkaaseha se tulluo kysymää. Hää sano emännällee, jot sano sil velkamiehel, jot isäntä onkii kuolt. A emäntä sano justiin ii. Ja isäntä olj mänt kellarii vai aittaa lie mänt, ja käynt ruumislauval pikällie. Tapan ol näätse, jot ko jokkuu ol kuolt, ni se vietii kellarii lauvale. A se naapur eppäil, jot jottai petosta täs olj. Hää män ja sinne kellarii ja käi toisel lauval pitkällie. Talon isäntä, joka olj olevinnaa vainaa, kassel silmäkulmast, mut ei virkkant mittää, ja siit olliit molemmat siel potsojon ja olevinna kuolleita.

Mut ko aika kulk ja tulj hämärä, ni sammaa kellarii lappautu joukko rosmoloi. Nää olliit käyniet varkais ja saaniet suure määrä rahhaa. Nyt hyö tulliit sin jakamaa saalistaa. Mut vaik hyö miten laskiit, jot jokkaisel ois tult yhtä suur osa, ni ei se jako onnistunt, hyö ei osanniet laskie. Sillo yks rosmo sano, jot ei tää nyt onnistu, enneko tuon kuollien kaula katkastaa. Sillo se viimiseks tult, naapuri isäntä, alko pelätä, hää nous istuvillie ja sano suurel äänel:” Jos yhö kuollie kaula katkastaa, ni kaik kuolliet ylösnouskoot!” Siel takan päin maant talo isäntä nous ja istumaa ja sano:”Jo mie uonkii yllääl.” Sillo rosmot pelästyit kauhiast, ryntäsiit seisovillie ja juoksiit ulos semmosel kiiriel, jot hatunkii, mis rahat olliit, jättiit siihe. Mut ko olliit tarpeeks ettääl, jäivät seisomaa ja kassomaa, mitä nyt tapahtuis. Lopuks laittoit yhö miehe kassomaa kellari ovel. Hää män ja kuuntelj ensi. Mut nyt kaks isäntää, mitkä olliit muka kuolleist heränniet, olivatkii yhes jakamas rosmoloi saalista. Mutko hyö olliit tasanneet rahat, muistu naapuril mielie se velkaase ja hää kysy taas sitä. Eihä talo isäntä vieläkää ois raassint antaa sitä toisele, ja hää sano: ”Pijä tuo hattu siint ruplast.” Sillo ovel kuuntelija läks taas juoksemaa toisii kavereihise luo, ja sano: ”Kyl ol hyvä, jot kerittii pois sielt kellarist, nii paljo ko meilt jäi rahhaa, ni viel ei riittänt ies ruplaa yhtä kohti, viimisel pit antaa se hattu ruplast. Mahottomast siel olkii niitä vainajii.” Ja rosmot läksiit hyvil mielil toisil mail.

- - -

Ilmo P:n  lisäys:

Tähän tarinaan on muistissani ollut  toisenlainen alku: ”Ol kaks saksaa, lumssaksa ja hiekkasaksa. Hyö sattuit tiellä kohtamaa. Hiekkasaksa ehotti lumssaksal, jot huikitaa myö kuormii. Ko kuitennii lumssaksa tuumi et häne kuormaase ol vähä keviämp, sano hää, jot  anna sie miul rupla vällii, ko sie saat kepiämmä kuorma. Ei sattunt hiekkasaksal olemaa sitä ruplaa, ja velkaa jäi. Lumssaksa sano tulevan sitte myöhemmi hakemaa sen ruplaase hiekkasaksa kotont.”

 Ja siitä se velka syntyi, jota sitten perittiin. Ilman muuta tarinan kohokohta, jota odotin ja muutkin kuulijat odottivat jännityksellä oli tuo lause ”jos yhö kuollie kaula katkastaa, nii kaik kuolliet ylösnouskoot”. Äitini osasi esittää tämän lauseen oikein dramaattisesti kailottaen. Saksa-sanahan tulee hansakaupan ajalta, kun kangaskauppiaat leikkasivat kankaitaan saksilla jotka silloisessa Ruotsissa oli melkoinen uutuus.