Dinosaurusten häviäminen askarrutti geologeja ja paleontologeja paljonkin. Mikä oli aiheuttanut yhden lajin osalta sukupuuton geologisesti vähäisen ajan kuluessa? Äkillisestä tapahtumasta puhuttiin, esimerkiksi tuhannen vuoden jääkaudesta, meteoriiteista tai oudosta vain yhtä lajia piinanneesta viruksesta. Ajatus kallistui meteoriitin tai asteroidin törmäykseen maapallon kanssa – kun tarpeeksi iso tulee 70 kilometrin sekuntivauhdilla maahan asti, niin pölyä syntyy niin paljon, että siitä riittää viilennystä moneksi vuodeksi tai vuosikymmeniksi. Eläinten olosuhteet (ihmisiä ei vielä silloin oltu tehty) olisivat silloin muuttuneet tavattoman nopeasti epäsuotuisaksi monille lajeille ja varsinkin kasveja ja toisiaan syöville dinosauruksille. Olivathan ne jo vallinneet maapalloa 150 miljoonaa vuotta, joten jo oli aikakin tämän mahtilajin antaa sijaa muille.

Vuonna 1970 geologi Walter Alvarez tekee kenttätöitä Italiassa Bottaccionen rotkossa lähellä Gubbion kylää Umbrian Apenniineilla. Hän huomaa ohuen punaisen kuuden millimetrin paksuisen punaisen juonteen kalkkikivikerrosten välissä. Yksi aineista, josta kerrostuma muodostui, oli maapallolla harvinainen aine, iridium. Sitä esiintyy yleensä vain meteoriiteissa. 1977 Alvarez otti yhteyttä Frank Asaroon, joka määritteli (Lawrence Berkeley –laboratoriossa) kerrostuman koostumuksen. Analyysi osoitti siinä olevan iridiumia muihin kerrostumiin verrattuna 300-kertainen määrä.

Tutkimusohjelma laajeni: tutkittiin näytteitä Tanskasta, Espanjasta, Ranskasta, Uudesta-Seelannista ja Etelänapamantereelta. Iridiumlaskeuma oli ollut samanaikainen kaikkialla, pitoisuudet ylittivät paikoin peräti 500-kertaisesti tavanomaisen tason. Selvää oli, että laskeuman oli aiheuttanut äkillinen tapahtuma. Alvarezit, isä ja poika, tulivat tulokseen, että tämä äkillinen tapahtuma oli maahan osunut asteroidi tai komeetta.

Ajatus ei ollut uusi, kuten eivät yleensä muutkaan tieteessä esiin tulleet ajatukset. Jo vuonna 1956 Oregonissa professori M. W. de Laubenfels ennakoi, että dinosaurukset ehkä kuolivat avaruudesta tulleen kappaleen törmäyksen jälkiseurauksiin ilmaston muuttuessa. 1980 Alvarezit kertoivat havainnostaan Amerikan tieteenedistämisseuran kokouksessa. Ajatus sai ristiriitaisen vastaanoton. Kaikkia mahdollisia ja mahdottomia teorioita esitettiin, miksi iridiumia oli niin paljon tuossa kerrostumassa. Teorian vahvistukseksi pitäisi löytää 65 miljoonaa vuotta vanha törmäyspaikka. Mahdollisia kandidaatteja löytyi, mutta aluksi liian pieniä. Vuonna 1990 Alan Hildebrand Arizonan yliopistosta tarjosi tarpeeksi isoa: Meksikossa, Jukatanin niemimaan eteläpuolella Chicxulunissa oli kraatteri, jonka laskettiin syntyneen läpimitaltaan 9,5 kilometriä olevan asteroidin törmäyksestä. Kraatterin leveys oli  193 kilometriä ja syvyysvaikutus 48 kilometriä. Löytyi myös mikroskooppisia timantteja, joita syntyy vain kovassa paineessa ja tuhansien asteiden lämpötiloissa. Siinä se oli dinosaurusten tappaja. Luultavasti eivät kaikki kuolleet siinä samassa, ja ehkä ne olivat jo muutenkin ehtoopuolella lajina. Hyvin äkkiä isoimmat eläimet kuolivat sukupuuttoon, ehkäpä niinkin äkkiä kuin miljoonan tai 10000 vuoden aikana (Geologeille miljoona vuotta on lyhyt aika).   [Gribbin: Science, a History / Bryson: Lyhyt historia kaikesta. / John and Mary Gribbin: Fire on Earth. jne.]

65 miljoona vuotta myöhemmin katselimme televisiosta olohuoneessamme, mitä 21 kappaletta komeetan jäännöksiä sai aikaan Jupiterissa, kun Shoemaker-Levyn komeetta iskeytyi sinne. Alkuarviona oli, että Jupiter nielaisee komeetat noin vain ilman näkyvää vaikutusta, mutta toisin kävi: Jupiteriin osunut pienen vuoren kokoinen komeetan palanen teki Jupiterin kaasupalloon maapallon kokoisen häiriön, joka hävisi vasta viikkojen kuluttua. Törmäysten leimahdukset olivat mahtavia.

Pohjois-Amerikan suojaksi rakennettu tutkaverkosto NORAD hälytti alkuaikoina monta kertaa turhaan, kun pienempiä kivenpalasia sinkoutui maan ilmakehään tai läheltä: sitten kehitettiin ilmeisesti järjestelmää päättelemään, että yli 20 kilometriä sekunnissa lentävät esineet eivät ole ohjuksia. (satelliitin nopeus tavanomaisilla kiertoradoilla on noin 7 – 10 kilometriä sekunnissa).

Entä mitä tällä on tekemistä meidän kanssa? Paljonkin. Dinosauruksista vain pienimmät selvisivät tärskäyksestä ja sitä seuranneesta kylmyydestä ja niistä evoluution myötä kehittyi lintuja.  Pienissä luolastoissaan elänyt päästäisen kokoinen selkärankainen selvisi myös, eikä sen suvun tarvinnut sitten enää ehkä miljoonan vuoden perästä pelätä joutuvansa dinosaurusten tallaamaksi. Siitä päästäisestä kehittyi ihminen monien vaiheiden ja sattumien kautta, kun oli odoteltu vielä vähän aikaa – seuraavat 60 miljoonaa vuotta. Richard Dawkins kehitti tämän saman muistelmissaa (2013) vielä enemmän sattumanvaraiseksi: disnosaurukselta pääsi sattumoisin nenästään turshkahdus, eikä se sitten astunutkaan pesässään majailevan lajinsa lähes viimeisen päästäisenmuotoisen selkärankaisen päälle, vaan siitä sai koko selkärankaisten heimo ja ihmiskunta alkunsa.