Esipuhe

Matkaani Intiaan alettiin työpaikallani pohjustaa lokakuun 2008 alussa. Ei minua suinkaan määrätty näinkin kaukaiseen maahan matkaamaan, mutta kysymisestä jo kymmenen sekunnin kuluttua ja sillä välin soitettuani Eevalle sanoin, että voin mielihyvin lähteä. (Pienenä sivuhuomautuksena, tyttäreni Sini työskenteli meidän esitteiden kanssa samaan aikaan noin kolmen metrin päässä: niinpä pääsin hänelle heti muka huokailemaan, että minun pitää matkata Intiaan.)  

Matkan päämääränä oli Chennai, yli viiden miljoonan asukkaan asuinpaikka Bengalin lahden rannalla ja samalla myös työnantajani Suomesta katsoen kaukaisen Intian konttorin (yhden niistä kolmesta) sijaintipaikka. (Itse asiassa konttori ei sijaitse Chennaissa vaan Manapakkam-nimisessä kylässä. Nandampakkam on myös lähellä, mutta postiosoitteessa lukee Manapakkam.) Chennain kaupunki alkaa tai loppuu muutaman kilometrin päässä toimistolta. Kaikkien kylien nimet tuntuvat olevan siinä seudulla pakkam-eita. Aivan samoin kuin jos satutte katsomaan Hampurin karttaa: lentokentän lähistöllä on vain Bütteleitä – mitä se nyt sitten tarkoittaneekaan, ehkä Fuhlsbüttel tarkoittanee Hölmölää, samoin kuin Espoon liepeillä oleva Böle, jolle ei Hölmölää täsmällisempää käännöstä voi olla.

Alun perin minun piti mennä Bengaluruun (englanniksi Bangalore), mutta sitten päätettiin, siis muut päättivät, että matkan kohde olisi sittenkin Chennai (englanniksi Madras, siitä myös merkintä lentokoneeseen kuljetetuissa pakaasesissa: ”MAA”.). Bengalurussa oli työnantajallani jo 3000:n hengen miehitys ja paikat olivat täynnä. Sen sijaan Chennaihin mahtui lisää ihmisiä, joita palkataan sinne parastaikaa - 13.2.2009).

Miksi juuri minä?

Kysymys on tietysti aivan tarpeellinen, ja varsinkin lähisukulaisteni suusta tulleena luonnollinen, jotka aina ihmettelevät, että miten minä nyt oikein pärjäänkin. Seuraava kysymys yleensä on, että meninkö sinne yksin. Nimittäin kaksin mennessä olisin ollut auttamattomasti statisti. Kyllä. Minut lähetettiin yksin Intiaan, eikä kukaan muu kuin autonkuljettaja hotellin puolesta ollut vastassa. En minä itse millekään matkalle pyrkinyt. Kun tällaisesta koulutuskeikasta tuli puhetta, niin tämän koulutusvastuullisen kysellessä sopivaa henkilöä, tuli minut nimetyksi neljän eri ihmisen haastattelussa ensimmäisenä. (Tietenkin nämä minua pätevämmät henkilöt pelästyivät, että hänenkö nyt pitäisi lähteä Intiaan, ja heittivät minut käsikassaraksi.) Tällainen valintakertomus on imarteleva (kuulin sen jälkikäteen), mutta kyllähän tosiasiana voin mainita mitenkään liioittelematta, että minulla on hyvin laaja kokemus yrityksistä kattaen skaalan laivanrakennuksesta jääkiekkokaukaloiden rakentajiin ja kaikkiin niihin erikoisongelmiin, joita niin laivanrakennuksessa kuin jääkiekkokaukalon kylkeen tulevan jäähyaition väsäämisessä tulee esiin. Vähän samantapainen kokemus kuin edesmenneellä elokuvaohjaajalla Ingmar Bergmanilla oli: hän tiesi, mitä erikoisongelmia ruotsalaiset avioparit aviosuhteessaan saaristossa laineiden liplattaessa ratkoivat – useimmiten mustavalkoisesti. (Kuten tiedetään, satujen ei pitäisi loppua sanoihin ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka” vaan sanoihin ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka, ratkoen niitä pieniä ongelmia, joita aina jokaisessa parisuhteessa syntyy, ja joista Ingmar Bergman voi tehdä elokuvan”. Edellinen ei ole kokonaan omaa keksintöäni – Ingmar Bergmania lukuunottamatta; olikohan pakinoitsija Bisquitin sanonta?). 

Sivuhuomautuksena sanon, että laivanrakentajat tulivat enimmäkseen töihin pikkuautoilla ja polkupyörillä, mutta kaukaloiden rakentajat järkiään mersuilla. (Tällä hetkellä - 2.7.2009 – tuo Saksan telakka on asetettu konkurssiin, mutta jääkiekko jatkuu!) Koska itse aika hyvin tiedän, mihin pystyn, ei matkakutsuun vastaaminen ollut mitenkään vaikeaa. Englanninkieli niin puhuttuna kuin kirjoitettunakin ei tuota minulle nykyään mitään vaikeuksia ja tiesin mitä pitäisi tehdä. Koko koulutussuunnitelman ja jopa jatkosuunnitelman suunnittelin itse. Ei ollut mitään valmista shapluunaa tällaiseen, kun tilanne oli jokseenkin uusi.

Valmistautuminen

Ensiksi menin lainaamaan kirjastosta Intia-kirjan ja luin innolla kaiken, mitä sanottiin Bangaloresta. Se oli tietenkin turhaa, koska matkustaisin Chennaihin. Sen tiedon tavoitettua minut aloin tutkia Chennain sivuja. Vaikka yleisöä molemmissa kaupungeissa on suurin piirtein saman verran, kuitattiin Chennai sanonnalla ”nuori” kaupunki. Vanhimmat osat Chennaissa ovat hollantilaisten linnake Itä-Intialaisen kauppakomppanian ajoilta noin vuodelta 1650, kun taas Bangalorella on historiaa pari tuhatta vuotta lisää.

Valmistautumiseni käsitti lisäksi yhtiömme olemassa olevien ohjelmistomme esitteiden kääntämistä englanniksi ja muuta samantapaista pientä puuhaa.

Raskaampi (otti voimille, koska Eeva tavanomaisesta poiketen ei tullut opastamaan pukeutumisessa) valmistautuminen oli hankkia sopivaa puvustoa kesäisen Chennain tarpeisiin. Täällä (olen nyt Chennaissa 13.2.2009) on talven alin lämpötila noin 28 astetta plussaa, mutta kun talven selkä on jo taittunut, tavanomainen erittäin tasainen päivälämpötila on 30-35 astetta. Kyllä minä aina lämpimään totun hyvinkin äkkiä. Taksit ovat ilmastoituja ja toimistot samoin.

Tankero englantia.

Vuonna 1996 aloitin yhteyshenkilönä erään Saksan laivatelakan kanssa. Kävin Saksassa noin neljäkymmentä kertaa matkojen kestäen minimistä yhdestä viikosta maksimiin kolmeen viikkoon. Siellä puhuttiin englantia. Eivät saksalaiset kuitenkaan minulle englantia opettaneet, vaan sitä teki meidän firmassa oppitunteja pitävät äidinkielenään englantia puhuvat ihmiset. (Kerran tosin oli yksi bulgarialainen, mutta hänen leveään älläänsä ja diftongiin eng’llantd kyllästyimme vuodessa.) Niille kursseille olin jo vuosikausia osallistunut. Herätys minulle tuli vuonna 1992, kun minun piti kanadalaisille pitää esitys ohjelmistoomme sisältyvän varastotoimintojen osaavuudesta ja huomasin, etten edes osannut esitellä itseäni englanniksi. Herätyksen ansiosta olen lukenut siitä lähtien noin lähes sata englanninkielistä kirjaa ja merkinnyt oudot sanat muistivihkoon lausumisineen. Niitä vihkosia on nyt hyllyssä puoli metriä ja muutama sana niistä on jäänyt aktiiviseen muistiinikin. Olen käynyt myös omatoimisesti Wellamo-opiston englanninkielen keskustelu- ja kirjoituskursseilla (työnantaja maksoi kurssimaksut), joita veti jo melkein tuttavaksi tullut taitava ja miellyttävä opettaja – amerikkalainen Stephen Spielman (lisäksi juutalaisuskoinen, jota hän ei suinkaan peittele).

 

Matka Chennaihin.

Matkustaminen noinkin kauas ansaitsee oman lukunsa. Koska matka on pitkä, ja koti häipyy maapallolla noin 45 astetta vinoon määränpäästä, niin aikaakin kuluu. Lähtö olisi Helsingistä kello 6.40 ja suuntana Frankfurt. Sieltä sitten olisi toinen lento suoraan Chennaihin. Harkitsin ensin, että menisin jo edellisenä iltana Helsinkiin hotelliin ja sieltä sitten lentoasemalle, mutta kuten oikein päättelin, olisi sekin lähtö ollut kovin aikainen. Niinpä sitten heräsin 11.2. keskiviikkoaamuna kello 2.45. (Eevakin heräsi ja keitti kahvit, ja myöhemmin jälkeenpäin sanoi, ettei häneltä tuollainen lähtö olisi onnistunut. Kyllä hän aikaisemminkin ihmetteli, kuinka silloin vuonna 2000 voin lähteä yksin Amerikkaan Philadelphiaan, vuokrata lentokentältä auton ja aivan oudossa kaupungissa ja pimeässä ajaa hotellille, mutta niin se vain kävi.) Aamupalan jälkeen taksi tuli hakemaan kello 3.30. Lentoasemalla olin 4.30 ja ruuhkitta selvisin odotustiloihin. Pari tuntia odotusta ja tupakkahuoneen käyttöä ja vielä toinen aamupala ravintolassa (perinteinen älyn kallis katkarapuvoileipä), niin siinäpä se aika kului.

Lento Frankfurtiin oli tasainen ja ajassaan, joten Frankfurtissa ei tullut sen enempää kiireitä, varsinkaan kun ei tarvinnut vaihtaa terminaalista toiseen (olen semmoisenkin kerran aikaisemmin Frankfurtiin lentäessäni tehnyt, kun lakon vuoksi lento Helsingistä Hampuriin kävi Frankfurtin kautta). Kovin aikaisin piti olla jo lähtöselvityksessä Chennain koneen odotustiloissa, mutta kun kyseessä on laajarunkoinen Airbus jonka kyytiin mahtuu noin 350 matkustajaa, meni tietenkin koneen täyttämiseenkin melkoinen aika (baarissa tilattu olut jäi kesken!). Koneen lähtöaika Frankfurtista oli 10.15 ja lentoajaksi luvattiin 9 tuntia ja viisi minuuttia joka pitikin sitten täsmälleen paikkansa.

Lennettiin (reittiä näytettiin monitorista silloin kun ei tullut elokuvia) Itävallan ja Unkarin kautta Romanian yli Istanbuliin. Balaton järven Unkarissa erotin selvästi (olenhan harrastanut maantietoa), kuljimme suurin piirtein sen puolivälin poikki. Sitten Romanian jälkeen Turkissa kaarsimme Antalayaan. Jatko oli Välimeren koillisnurkan yli Jordaniaan, Syyriaan ja Saudi-Arabiaan ja sitten Persianlahden eteläpuolen valtioiden yli Intian valtamerelle. Jossakin Mumbain ja Goan välillä sitten olimme Intian niemimaalla ja Bangaloren kautta Chennaissa, Bangaloresta on 350 kilometriä (30 minuuttia) Chennaihin.

Lento Persianlahdelle oli tasainen, mutta sitten oli muutamia kuoppaisia vyöhykkeitä, jolloin joutui pitämään turvavyöt kiinni ja tarjoilu keskeytyi. Ilta saapui joskus Quatarin yllä ja loppuaika lennettiin siis pimeässä. Perille laskeuduttiin hyvässä säässä: oli mukava katsella kaupunkien ja kylien valoja, minulla oli ikkunapaikka. Yläilmoissa vallinneesta 60 asteen pakkasesta laskeuduimme 4500 metriin, jossa lämpötila muuttui plussan puolelle ollen maan pinnassa 30 astetta (keskiyöllä!).

Varmuudeksi sekä hotelli, että työpaikkani olivat tilanneet minulle taksin viemään minut hotelliini. Siitä silloin tietämättä valitsin taksimiehen, jonka lapulla luki suurin kirjaimin ILMO PARSSINEN. Myöhemmin ollessani jo hotellissa sen toisen taksimiehen edustaja soitti ja kysyi, miten olin sinne päässyt. Maksoin molemmat taksit, joten ei siitä heille kovin suurta haittaa ollut. Täytyy kertoa samantapainen lappunen v. 2000 Lontoon Heathrown lentokentällä: tavasin taksintilauskeskukseen nimeni varmasti oikein AI-EL-EM-OU. Kuitenkin havaitessani intialaisen näköisen miehen turbaani päässään saapuvan vastaanottoaulaan heiluttaen pahvilappua, jossa luki LIMO, arvelin, että tuo limousine on kyllä minulle. (Se limu oli kyllä melkein pakettiauto, mutta perille Windsorin linnan likelle Datched Meadiin se minut vei: hotellin omistivat samoin jotkut intialaisen näköiset.)

Vaihdoin heti kentällä euroja rupioksi. Yöllinen (kone saapui klo 23.50) liikenne oli jo aika tyrmäävää, mutta matkasta väsyneenä luulin näkeväni harhoja. Lisäksi malarialääkkeeni (Lariam) kontraindikaatioiksi mainittiin myös harhanäyt, painajaisunet ja jopa psykoosi. Hotelli oli yllätys: täysin eurooppalaistuntuinen ja siisti. Intian aika on kolme ja puoli tuntia erossa Suomen ajasta, joten hyvin voin soitella Eevalle kello yksi yöllä kotiin ja kertoa, että olin ehjänä perillä ”täällä Intiassa”. Suorastaan oudolta tuntui.

Kentän pienehköstä terminaalista ulos astuessa ensimmäinen aistimus ei ollut suinkaan lämpö vaan haju (ei tuoksu). Vähän samantapainen haju kuin vuonna 1965 New Yorkissa, täällä vain paksumpi. Myöhemmin tajusin että suurin osa hajusta tulee lehmistä – tai ei oikeastaan lehmistä, vaan hajun lähde tulee lehmistä.

Heti seuraavana aamuna alkoivat työt.

Äkkiä talteen

Uutta tulee eteen niin äkkiä, ettei oikein edes perässäkään tahdo pysyä. Huoneeni ovikelloa soitti parin työpäivän jälkeen seuranneena viikonloppuna valkopukuinen (katsoin ensin ovisilmästä) nuorehko herrasmies, joka kysyi ”do you have any need for health care”. Vähän pöllämystyneenä en osannut sanoa muuta kuin epäkohteliaasti, ”No, I’ve not called any health care”. Sitten vasta kun suljin valkohampaineen hymyilevän poppamiehen edestä oven, tuli mieleeni, että tämä on se kokoaikainen lääkäri, joka kiertää etsimässä maha- ja ripulipotilaita (diarrhea) ja tarjoaa hoitoa niin kovin yleiseen tautiin ulkomaalaisilla Intiassa. Sille on jo aikoja sitten keksitty nimikin: Delhi belly. Toivon kuitenkin, etten häntä kohtaa tämän kuukauden aikana tositoimissa suolistoni kanssa. Aamupalalla kuulin joidenkin länsimaisten näköisten valittelevan mahansa huonoa kuntoa, joten tohtorin kierrokselle oli tilausta.

Seurasi aikamoinen yllätys, kun palasin kaupunkikierrokselta. Ovikello soi (muuten melko lujaa) ja siellä olivat paitani silitettyinä, laskostettuina ja muutenkin hyvässä kunnossa (ei oltu käytetty jälkipyykkihajusteita), jotka jätin pesuun noin neljä tuntia aikaisemmin. Tuntui siltä, kuin paidat olisivat olleet vielä silittämisen jäljiltä lämpimiä. Hinta yksi euro per kappale.

Kävin lauantaina kaupungilla autonkuljettajan opastuksella. Postikortit löytyivät, samoin kameraan uudet patterit (patterit kestivät muuten tasan yhden päivän, mutta eivätpä maksaneetkaan paljon mitään). Kuljettaja Mr. Nagaraj oli jo vähän vanhempi henkilö (siis 20 vuotta nuorempi kuin minä), ja kuljetti minut ensiksi Intian valtion vastuulla toimivaan käsityöläisliikkeeseen, josta ostin kaksi huivia luultavasti kymmenkertaiseen hintaan (myyjän ylen kohteliaista elkeistä päätellen), jonka intialaiset niistä maksavat. Sitä paitsi en tiedä, kuka noita huiveja alkaa käyttää. Yöpuvut sen sijaan näyttivät niin mukavilta, että pitää lähteä vielä kerran niitä katsomaan: kuviot ja koot ovat hyvät ja kankaat pehmeitä.  Myyjä tarjosi vielä Nehru-tyyppistä pitkää valkeaa yöpukua, mutta siitä kieltäydyin samoin kuin matoista kertoen että meillä Suomessa on kotona jo mattoja eikä erityisen kuumakaan.

Työmatkalla perjantaina ja vielä maanantaina (16.2.) näin yhden valtakadun varrella viemärityömaan. Sellaisiahan on suurkaupungeissa aina. Sen sijaan mitä ei ole aina kaikkialla, on sari-pukuiset  (kirjoitetaan saree) hoikkatekoiset naiset nostamassa kaivannosta multaa ja töhkää lautasilla toisilleen, jossa  viimeinen sitten  kasaa sen sille tarkoitettuun paikkaan. Kolmekymmentä naista (ainakin) teki töitä – työtä, jonka kaivinkone olisi tehnyt murto-osassa naisten työaikaan verrattuna. Mutta sitten täytyy ajatella intialaisittain: mitä sitten nämä kolmekymmentä naista olisivat tehneet sen kaivinkoneen työskentelyn aikana. Onko parempi pitää yksi kaivinkoneyrittäjä hengissä kuin kolmekymmentä naista? Kenelläkään naisista ei ollut mitään suojavarustuksia, vain saree ja paljaat kädet. Tai oikeammin: saree peittää vasemman käden, mutta oikea on paljas. Vieläpä on niin (näissä lämpimissä ilmanaloissa), että maha on paljas – pelkkää ruskeaa ihoa. Näin myös kadulla kulkevia ylvään ryhdikkäinä kaikenikäisiä naisia, jotka kantoivat käden pitelemättä jotakin jauhopussia päänsä päällä. Ehkä tuosta taidosta johtuu intialaisten naisten (kyllä olen seurannut) hyvin viehättävä liikehdintä: lantio liikkuu minimaalisesti, ryhti säilyy ja kulku on jotenkin liukuvaa: mikä tahansa pään päällä (malja tai ostoskassi) kulkee varmasti kotiinsa rikkoutumatta ja kädet ovat käytettävissä puhumisen tehostukseen. Tuo edellä tarkoittaa siis sitä, että naiset ikään kuin liukuvat pitkin pintaa – pään ylös-alas liike on tuskin muutamaa senttiä isompi – Lasse Virenilläkin olisi aikoinaan ollut sudenaskeleessaan terästämistä näihin naisiin verrattuna.

Ei niinkään säälittäviä olleet työtätekevät juhlapukuiset naiset, vaan heidän seurassaan olleet lapset. Joku pieni (ehkä viisivuotias) tyttönen seurasi värikäs mekko päällään äitinsä töitä aivan vierestä välillä sareen reunaan tarttuen. Viemärityömaalta esiinkaivetun mullan päällä istui tuskin nelivuotias poika nautiskelleen ruokaansa, jota oli molemmissa käsissä – jotain valkoista töhnää. Paluumatkalla töistä näin, että taisi olla mukana sekä kaksivuotias ja viisivuotias. Mitäpä minä tälle voin tehdä?

Televisio

Olen nyt viiden päivän aikana avannut television yhden kerran. Ohjelmien suhteen Intialaiset näyttävät olevan samoilla linjoilla Suomen television kanssa: kaikki mitä tulee, on täyttä soopaa. Ainoa mielenkiintoinen asia on seurata, miten raskaasti kukin juontaja ja haastateltava murtaa englantia. On ehkä väärin sanoa, että murtaa, koska monilla se on täällä äidinkielenä.

Opetuslapset.

(On aivan oikein sanoa ”lapset”, koska olen jokaista suurin piirtein pari kertaa vuosissa vanhempi.) Erään ”oppilaani” kielenä on bangla ja toisen hindi. Niinpä hekin keskenään puhuvat englantia. Tämä bangla-pohjainen on vaikeaselkoisempi englanninkielellä. Kolmas oppilas lenkissä on Kalaimani (naispuolinen, säätyä en ole kysynyt). Hän puhuu niin vähän, että voin sanoa, etten häntä vielä ole ymmärtänyt ensinkään. Kalaimanilla on päällään saree kuten lähes kaikilla muillakin toimiston naisilla. Miehet pukeutuvat yläosastaan paitaan, joka useimmiten on joko valkoinen tai joku vaaleaan sävytetty. Jotkut harvat käyttävät kravattia.

Kunnianosoituksia

Toimisto sijaitsee neljännessä (suomalaisittain siis viidennessä) kerroksessa. Hissit (10 kappaletta) takkuilevat (saksalaisen Kruppin tekemät, se sama, joka teki tykkejä natseille), joten aina on aikaa vaihtaa muutama sana ainakin sellaisten kanssa, jotka kaulassaan kantavat saman firman tunnuslappua kuin minä. Nämä (varsinkin ne minun kanssa tupakalla käyvät) suhtautuvat minuun ystävällisesti ja tavanomaisesti kysytään, mistä sitä oikein ollaan. Taksinkuljettaja kysyi lisäksi, kuinka vanha minä olen! Vastasin tulevan syntymäpäiväni vuoden: olen 64-vuotias.

Toimistossa on vartijat ensinnäkin alhaalla. Pitää kulkea metallinpaljastimen läpi, joka kiljaisee joka kerran kun huomaa lompakossani olevan muutaman rupeen kolikon. Kukaan ei siihen kiljuntaan reagoi. (Hotellissa on myös metallinpaljastin ja on vielä vartija vielä erikseen samaisen laitteen käsikäyttöisellä versiolla tutkimassa tulijoitten metalliosat, joita ei pitäisi olla. Tosin viiden päivän jälkeen vartija on minun suhteeni luopunut tuosta muodollisuudesta, joka kuitenkin Mumbain tapahtumien jälkeen eivät enää tunnukaan niin muodollisuudelta.) Hotellille tullessa kaikki autot tarkastetaan peilillä altapäinkin ja tavaraluukku avataan pommien pelossa; vartija kirjoittaa auton rekisterinumeron ja saapumisajan kirjaansa.

Toimistokerrokseen tullessa on vastaanottajana vartijajoukko. Ehkä johtui minun kunnioitettavasta iästänikin samoin kuin Turon puvuntakin yläosasta ja kravatista, että vartija (joka muuten on kovin ankaran näköinen koppalakkeineen) pomppasi tuoliltaan pystyyn ja veti kättä lippaan, kun maanantaina menin ensi kertaa kello 10 tupakalle. Niinpä jätinkin sitten kravatin käytön. Samantapaisen kunnianosoituksen perusteella lopetin Sibelius-Akatemian, koska oppilaat alkoivat tervehtiä minua aamulla. Nyt tänään tiistaina (17.2) vartija ei ihan vetänyt lippaan, mutta nosti takamustaan vartijantuoliltaan kunnioituksen osoitukseksi arvioni mukaan 18 senttiä. Onko 18 senttiä kunnioitusta tarpeeksi? Sitä sietää miettiä.

Eläimiä

Hotellihuoneeni vessassa asustaa pikkuruisia mustia ötököitä (katossa). Kuin Newtonin vetovoimalakia uhmaten ne hyppäävät katolla paikasta toisen, kun niitä hätistää. Suihkusta ne eivät ole millänsäkään. Olkoot siellä rauhassa.

Koiria näyttää olevan tarpeeksi. Jopa niin tarpeeksi, että näin rankkuripartion kokoavan liikoja monikerroksisen häkkiautonsa tilapäisiksi asukeiksi, joitten kohtalo oli siinä hetkessä taattu. Toivottavasti en tapaa ravintolan kanaruoan seassa koirien vähän vahvempia luita. (Kiinassa kyllä tapaisin!) Koirat näyttävät täällä olevan lähes alkuperäistä suden sukua, mutta väritykset vaihtelevat ruskeasta mustaan. Taukoamaton kymmenen sentin päässä kuonosta kulkeva liikennevirta ei näytä näitä veijareita mitenkään liikuttavan. Joku kai nekin omistaa, mutta ei ole ollut varaa liekanarua ostaa.

Lehmät ovat täällä pysyäkseen. Hindutemppelin seinään ikuistetut lehmät ja lehmäpäiset ihmisen muotoiset veistokset eivät muistuta todellisuutta, koska temppelin lehmät ovat valkeita ja pulskia. Ne lehmät, jotka seisoskelevat kaatopaikan tapaisilla tonteilla ovat useimmiten ruskeita ja laihoja. Joku niitä kuitenkin hoitaa, koska niillä on usein naru kaulassa. Niitä lehmiä on muuten aika paljon, eikä vain satunnaisina esiintyminä. Jotkut näyttävät tuoneen niille ihan oikeita heiniäkin, mutta viisaammat rikkaat ovat aidanneet viheriönsä rauta-aidalla välttyäkseen lehmäjumalien riistolta. Lehmän lihaa ei täällä saa mistään. Mistä sitten tulee se ”maito”, jota kahvin kanssa nautitaan. Ei noita pyhiä lehmiä näytä kukaan lypsävänkään.

Härkiä on riistetty lehmän mukavuusalueelta rattaita vetämään. Niiden sarvet on värjätty, joten ehkä ne eivät ole niin pyhiä. Joskus joku vasikkakin kurvaili liikenteen seassa. Ei lehmä itsestään vasikkaa pyöräytä. Sonneja en kuitenkaan ole nähnyt. Lehmät sinänsä kelpaisivat painonvartijoihin, koska aika laihoja näyttivät olevan: Suomessa sanottaisiin ”kantturoita”.

Tänään (17.2.) lehmän takalisto pysäytti liikenteen, mutta vakiokuljettajan painettua tarpeeksi usein torvea, elikko katosi läheiselle kujalle. Tämä lehmä oli ruskea ja hyvin syöneen näköinen.

Toimisto

Ensimmäinen täysi viikko on takanapäin. Vieläkään en Alok Dassin englanninkielestä saa selvää edes sidesanoja. Vignesh on terästäytynyt ja lausuu paljon tarkemmin. Kalaimaninkin puheessa alan kuulla joitakin englanninkielen sanoja.

Toimistorakennuksen (ainakin) miesten vessassa on kokopäiväinen talonmies (janitor), joka ryntää jokaisen käynnin jälkeen koppiin tarkastamaan tilanteen. Mies suihkauttaa pullosta parfyymiä ja niitynkuva kyljessään reikäinen hajustepakkaus tekee loput vaikutukset. Nimittäin ilma on niin sakeaa, ettei vankempikaan kansantuote pääse hajuissa kilpailemaan sen kanssa. Lähes taukoamatta on puhdistajia ovenkahvojen, lasiovien ja lattian kimpussa. Yksi mies töikseen lakaisee toimiston edustalta hiekkaa ja tupakantumppeja koko päivän. Kaikki eivät jaksa kävellä paria metriä tumppiaan sammuttamaan. Vartijoita on nähdäkseni melko riittävästi. Logican kerroksessa on ainakin neljä. Kun siivooja kävelee sisälle, mukana seuraa vartija. Aseita en sentään ole vartijoilla nähnyt, mutta kai sellaisetkin jostakin tarpeen vaatiessa löytyvät. Toimistoon tullessa pitää kirjoittaa kirjaan nimi, pc:n tunnus, tuloaika, mistä ollaan kotoisin, mikä projekti on meneillään ja nimikirjoitus. Lähtiessä sitten vain kellonaika ja nimikirjoitus.

Illalla (20.2) kävin taas dinnerillä hotellin alakerran paremmassa paikassa (Once Upon a Time). Listalla ei ole edelleenkään lehmää, mutta sen sijaan kanaa, lammasta ja kalaa. Kana maistui samalta kuin ennenkin leivän (tandoori roti) kanssa. Annos ei ollut kovin suuri eikä liian maustettu. Kiskurihinta kanasta kastikkeen ja leivän kanssa oli noin 4 euroa (200 rupeeta). (Muistutan, että työmaaruokalassa samalla hinnalla voi syödä lähes vastaavan aterian kuusi kertaa, mutta ilman kanaa, koska se on kasvisruokala.) ”Dinner” täällä tarkoittaa todella päivällistä, joka nautitaan klo 19.30 jälkeen. Lahden toimistolla oli yksi intialaisnainen, Devi, töissä vähän yli kuukauden. Työkaverini (Erja) pyysi häntä kylään lauantaina ja syömään dinnerin. Tulohetki oli kello 14 ja Erja oli hyvin varustautunut syömään juuri heti kohta. Devi sitä ihmetteli, koska oli tullut dinneriä varten ja oli juuri äsken syönyt, eihän vielä ollut dinnerin aika.

Ostoksilla

Luotetun taksifirman manageri oli vaivautunut minua tapaamaan perjantaina henkilökohtaisesti. Nuorehko kaljupäinen mies tarjosi tutustumista mitä houkuttelevimpiin ’händikraft’ liikkeisiin, mutta pidin pääni, että huomenna (21.2.) ajettaisiin ihan tavalliseen jokamiehen tavoitettavissa olevaan ”Mälliin”, jotta saisin katsella ihan tavallisia tavaroita, enkä kiskurihintaisia sareeta tai puusta veistettyjä käsintehtyjä koneella jyrsittyjä norsuja. Niitä olin nähnyt jo viikko sitten, ja kaikesta tekotavan taitavuudesta riippumatta, ne olivat törkyisen kalliita, vaikka puodilla oli virallinen Intian valtion sertifikaatti. Maksettuani käsintehdyt huivit edellä mainitussa liikkeessä euroilla, myyjä muitta mutkitta kääri eurot taskuunsa, eikä kuittia tullut. No, viimeksi minua on petetty samoin Matamoroksessa Meksikossa vuonna 1965, kun en yhtään älynnyt tinkiä nykyään pianomme päällä roikkuvan ruskeansävyisen viltin hinnasta.

(Hei, nyt tuli taas muutaman sekunnin sähkökatkos. En tiedä, mistä nämä johtuvat, mutta toistaiseksi katkoja on tullut joka päivä jopa parikin kertaa, mutta kestoltaan vain muutaman sekunnin. Hotellin laatikossa on kynttilä ja tulitikkuja, joten voivat ne katkot joskus pitempääkin kestää!)

Kesä alkoi

Hotellin ravintolan tarjoilija kertoi, että nyt on kylmin kausi. Lämpötila ei nouse muuta kuin 32 asteeseen, ja heitä paleltaa. Sitten kesällä on paremmin, kun on 40 astetta. Sateita on viimeksi tullut puolitoista viikkoa sitten, mutta tähän aikaan (helmikuussa) ne ovat harvinaisia ja aivan satunnaisia. Katselin hiukan netistä sääennusteita eri puolilla Intiaa. Delhissä (New Delhissä), joka on noin parituhatta kilometriä pohjoisempana, päivän ylin lämpötila on noin suurinpiirtein 2-3 astetta vähemmän kuin täällä, mutta siellä yöllä vajotaan kalseaan 15 asteen lämpöön. Goa, joka on toisella puolella Intian niemimaata (täältä noin 600 kilometrin päässä) sen sijaan pääsee samoihin lukemiin tämän paikan kanssa, vaikka on pohjoisempana.

Keskipäivällä aurinko paistaa ystävällisesti lähes keskisuoraan kaljuuni. Vain 13 asteen poikkeama siitä että se olisi aivan yläpuolellani. Täällä ei päivän pituus kovinkaan paljon parane kesään mentäessä. Nyt päivällä on pituutta 11 tuntia ja 46 minuuttia, ja yöllä vastaavasti 12 tuntia ja 14 minuuttia. Aurinko laskee melko yksitoikkoisesti kello 18.16. Ehkä keskikesällä päivä kestää tuon 14 minuuttia enemmän kuin kaksitoista tuntia.

Täällä kasvaa palmuja, vaikka tämä ei olekaan varsinaista tropiikkia. Tropiikiksi tämä muodostuisi, jos vähän vettä sataisi. Joulu-helmikuussa ei yleensä sada mitään. Joskus odottaisi vähän tuulta, jotta saastepilvi häipyisi kylän yltä. Aamuisin on kylmän yön jäljeltä näkyvyys vain noin kolme kilometriä. Näkyvyys tarkoittaa sitä, että kolme kilometriä kauemmista kohteista ei näy mitään. Saastepilvi peittää kaiken. Täällä on mukava tapa ilmoittaa, kuinka lämmintä oikein onkaan. Se ilmoitetaan lukemalla, kuinka korkealla ylöspäin mentäessä ilman lämpötila on 0 astetta. Nyt (20.2) nolla-aste saavutetaan 4700 metrin korkeudessa. (Meillä suomessahan tavataan nolla-aste nyt, jos kaivaudutaan maan sisään esimerkiksi 1 metriä!)

Temppeli

22.2. sunnuntaina kävin kaupungin keskustassa ajoittaen sinne tulon saamieni neuvojen mukaan siihen aikaan kun hindutemppeli avataan. Sinne temppeliin mennään paljasjaloin (minä sukat jalassa) eikä kaikkein pyhimmässä saa valokuvata (Stricktly prohibited photographing of deities in shrine!). Hartaushetken alkaessa ihmiset nostivat sormenpäistään koskettavia käsiään myötiinsä joko pään päälle tai rinnalle. Paikalliset kanttorit tulivat soittimiensa kanssa etupihalle. Paksu nuorehko mies soitti aivan oikoista puupuhallinta, josta pääsi rämäkkä nasaali ääni peittäen kaiken muun melun. Taidokkaasti koristeltu raga kesti noin parikymmentä minuuttia. Säestäjinä olivat kaksi rummunsoittajaa: toisella tavallinen molemmista päistä sormin taputeltava kumeaääninen ja toisella terävempiääninen, jota toisesta päästä soitettiin palikalla.

Ihmiset sytyttivät kynttilöitä tai liekin leivän päälle palamaan. Kerjäläisiä ja apuun tuppautuvia oppaita oli muutama. Autonkuljettaja oli mukana, mutta luultavasti hän ei ollut hindulainen, koska ei tehnyt käsimerkkejä. Kuvat puhukoot puolestaan.

 

Ajan kuluksi

27.2. Toinen täysi viikko on takana jo rutiininomaisesti. Lauantain viettelin vain hotellilla, koska sunnuntaina lähden 6 tunnin ajelulle enemmän maaseudulle päin.

Olin jo monta kertaa huomannut että johonkin aikaan illasta alkaa alhaalla pörinä ja nousee sinistä savua. Nyt vasta (kun olin löytänyt virallisen tupakkapaikan) tiedän mitä se on: mies käy pöllyttämässä juhlintapaikan vieressä olevan kasviston öljylle haisevalla hyönteismyrkyllä, ettei juhlakansaa itikat vaivaisi. Myrkkyä tuli tosiaan torven täydeltä ja sininen pilvi leijaili pitkään, kun tuulta ei ollut kuin nimeksi. (Lämpötila 35 astetta, yöllä 24).

25 vuotta on ehtinyt kulua siitä kun viimeksi kävin parturissa. Eevan vaatimuksesta oli sellaiseen käyntiin ryhdyttävä nyt täällä. Hotellissa on Salon parturi (ynnä kaikki kohennusvälineet myös naisten varalle). Tilasin ajan ja menin. Asiallisen näköinen parturi ajoi ylipitkät nöyhtäni lyhemmäksi ja rajasi tarkkaan kasvuni. Juomarahoineen koko lysti maksoi 1,50 eli 2,50 euroa. Niskan tarkastamiseksi tarjotun peilin torjuin sanomalla että luotan täysin hänen ammattitaitoonsa.

Soitin muutama päivä sitten tyttärelleni Anulle Ouluun. Vaikka hän oli työssä toimistossaan (arkkitehti), suihkaisi hän samassa toimistossa työskentelevälle kolleegalleen, että ”Isä soittaa Intiasta, pitää vastata”. Liekö työpaikkatoveri ihmetellyt lainkaan, kuinka 39-vuotta kohta täyttävällä tyttärellä on vielä isä,  joka käy töissä Intiassa.

Kyllä, kyllä! Olette oikeassa! Minulle tämä on suurenmoinen kokemus näin työuran päätteeksi. En olisi ikinä uskonut aloittaessani Postipankissa 1.6.1970, että soittaisin kenellekään työmatkalta Intiasta. En yleensäkään harrasta matkailua. Ainoa poikkeus on Saksa, koska Eeva ja minä puhumme saksaa yhtä sujuvasti, niin sinne matka on ikään kuin kielikouluun, minä tosin olen unohtanut kaikki der die das säännöt. (Eeva muuten oli saksankielen tentissä muutama vuosi sitten, ja opettaja ihmetteli, että hänen muistinsa mukaan kukaan ei ollut saanut niin korkeaa pistemäärää loppukokeesta.) Eevan kanssa olemme käyneet Saksassa Hampurissa, Berliinissä ja muinaisella työpaikkakunnallani Warnemuendessä. Berliiniin Tegelhofin kentälle lensi muuten lento, jolla oli Finnairin numero 911. Eivät ehkä Finnairin lentosuunnittelijat tietäneet melkoista yhteensattumaa: tämä samainen 911 on Schubertin Winterreisen opusnumero – se samainen laulusarja, josta me molemmat Eevan kanssa pidämme.

Työmatkallani on vain pari osuutta, joita voisi sanoa kaduiksi. Muut ovat kujia ilman kelvollista päällystettä ja ilman jalkakäytäviä. Koirat eivät hievahdakaan vaikka auto kulkee kuonosta viiden sentin päästä. Lehmät eivät ymmärrä liikenteestä mitään. Vankkurit härän vetäminä taivaltavat vakaasti vetäjän joko hiljakseen käyden tai jonkin hölkän ottaen. En osaa sanoin kuvailla tämän liikenteen dynamiikkaa, se pitää nähdä itse (istun aina takapenkillä, autossa on turvavyöt, mutta vastinkappale on uponnut istuimen rakoon ulottumattomiin). Jos sanotaan, että kaupunkiliikenteessä Helsingissä on ehkä kaksi tapahtumaa sekunnissa, jotka ajajan pitää huomioida, niin täällä niitä tapauksia on 10 vastaavassa ajassa. En ihmettele yhtään enää, kun vuosi takaperin oli pari vierasta Shanghaista opastettavinani ja he sanoivat Lahden kaupunkia kuvaillen että ”kun täällä ei ole yhtään liikennettä, ja metsää kasvaa keskellä kaupunkia”.  Tuolta tulee vastaan kaksi moottoripyörää väärällä kaistalla, tuossa menee kolmen sareepukuisen naisen joukkue rintarinnan ja vastaan tulee leveä bussi, jonka kuljettaja ei väistä, no nyt sujahti sekä oikealta että vasemmalta puolelta kuusi moottoripyörää ja kaksi mopoa ohi, ja itse ohitimme neljä riksaa vastaantulevan kaistaa pitkin välttäen juuri ja juuri törmäämisen vedenjakeluautoon, mutta taas melkein ajoimme koiran yli ja taas yksi lehmä on tiellä.

Ei lehmiä ruokapöytään

3.3., tyttäremme Sinin 24-vuotissyntymäpäivänä, kävin ensimmäisen kerran pizzalla toimistorakennuksen alakerrassa olevassa niitä tarjoavassa noin 24 istumapaikan ravintolassa Alok Dasin kanssa. Mitään ruokailuvälineitä ei ollut, eikä myöskään soodavettä. Niinpä tyylin mukaisesti pyysin Pepsiä. Pizza oli lohkottu neljään osaan, joten palaset sai hyvin nosteltua syötäväksi. Mausteita oli paperipusseissa monenlaisia, tulisia ilmeisesti kaikki. Ja tietenkin söin kanapizzan. Lehmää ei edelleenkään ollut tarjolla. (Jopa continental evening tarjoaa spagettia nimellä ”Carbonara” kananpaloilla täytettynä.) Pizzoja oli tehty myös pelkästään kasvissyöjille. En tosin katsonut, kuuluiko mihinkään kasvispizzaan juustoa Pizza oli kuitenkin parempaa, kuin Koti-Pizzan yleensä puoliksi poltetut lättänät. Hinta 100 rupeeta ja juoma päälle, siis noin 1,70 euroa. Vasenta kättä ei saanut käyttää, joten vain oikea käsi tuli rasvaiseksi.

Tupakoinnin estämiseksi

Tupakoinnin harrastus on tehty kovin vaikeaksi täällä Intiassa. Edellisen vuoden (2008) lokakuussa tuli voimaan laki ettei missään julkisella paikalla (mukaan lukien hotellit) saa polttaa tupakkaa. Kun kuitenkin meitä viheliäisiä vielä on, on laissa porsaanreikiä: jos hotellissa on enemmän kuin 30 huonetta, voidaan yksi tietty paikka varata tupakoitsijoille. Kun tulin tähän hotelliin ja kysyin, missä saa polttaa, niin vastaus oli, että vain omassa huoneessa. Tämä on nyt otettava intialaisittain. Nimittäin luuhattuani ympäri hotellia, huomasin yhden huoneen alakerrassa, jossa ovi kävi tiuhaan. Lasiovi oli peitetty lakanalla. Sen oven takana oli tupakkahuone. Ja sitten melkein seuraavana päivänä vaelsin uima-altaalle ja näin kyltin ”smoking zone” varustettuna myös tuhkakupilla. Työpaikallakin on ulkona huomiomerkein eristetty alue, jossa voi tupakoida. Noin 1000 ihmistä sisältävän toimiston väestä noin 6 kappaletta on aina tupakalla. Jopa ranskalainen melko lihava neitokainen joka paljastaa hymyillessään koko purukalustonsa (pukuna muuten poikkeuksellisesti farkut ja pusero paikallisen sareen sijaan) käy siellä pari kertaa päivässä. Kysyin häneltä, tuntuuko oudolta olla ainoa polttava nainen. Sanoi tuntuvan.

Mahabalipuram

Ainoan pitemmän matkan Chennaista tein 60 kilometrin päähän Mahabalipuramaiin. Se on maailman perinnekohde 600-luvulla rakennettujen temppeliensä takia. Temppelit olivat veistetty (kuten patsaatkin) yhdestä kivestä: siis kalliosta oli hakattu kaikki ylimääräinen paitsi temppeli pois. 60 kilometriä tuntuu lyhyeltä matkalta noin matemaattisesti ajatellen, mutta täällä pelkästään ajomatkaan meni puolitoista tuntia. Maantiellä (joka oli muuten melko hyvässä kunnossa) meno oli samaa kuin kaupungissakin, paitsi että vauhti oli kovempi. Bussien kuolemaapelkäämätön kaahailu oli jännittävää katsottavaa: umpinäkymättömässä paikassa ohitetaan surutta, vaikka jonkinlainen keltainen viiva ehkä antaisi olettaa tässä olevan ei niin hyvän ohituspaikan. Auton-kuljettajani Vivek (ylhäällä kuvassa) ajoi rauhalliseen tapaansa muita kulkijoita vain hipoen ja perille päästiin. Ulkona oli lämmin ja aurinko paistoi kohtisuoraan ylhäältä. Hiki virtasi ja pyytämättä opastamaan tullut paapatti melkoisen hyvällä englanninkielellä Vishnut, Shivat, norsut, härät ja lehmät, mitä ne milloinkin kuvailivat, ja symboliikka tuli selväksi. Koululaisia koulu-sareessaan oli muutamia ryhmiä samaa temppelialuetta ihmettelemässä ja kaikenlaiset kauppiaat tyrkyttivät kieltoni intoansa sammuttamatta kuka mitäkin ostettavaa. Ostin postikortteja kolmanneksella siitä hinnasta, mikä oli ensimmäinen pyyntö.

Mahabalipuramissa on useita temppeleitä. Varsinkin kallion päällä olevaan oli siinä kuumuudessa aika kipuaminen. Sieltä oli hyvät näköalat niin maan puolelle kuin Bengalin lahdelle. Viimeiseksi kävin rantatemppeliä katselemassa, mutta silloin piti jo laittaa ohut takkini pään päälle, kun tuntui että kalju palaa lopullisesti. Tuntui oudolta ajatella, että silloin kuin näitä temppeleitä rakennettiin, olivat kristinusko ja ruotsalaiset Suomessa vielä 600 vuoden päässä.

Paluumatka tapahtui samaa tietä minun kuivatellessani auton ilmastoinnissa paitaani ja ihmetellen, ettemme vieläkään törmänneet mihinkään. Matkaan meni aikaa kuusi tuntia ja loppulaskusta huomasin sen päivän ajelun maksaneen 27 euroa.

Lisää ostoksia

iimeisenä viikonloppuna kävin Chennain keskustassa täydentämässä huivivarastoani ja ostamassa Sinille seinävaatteen. Silkkihuivit eivät kauhean kalliita olleet, mutta monenlaisesti koristettu seinävaate oli (100 euroa). Kaikkea muutakin tyrkytettiin kohteliaasti ja vakuuttavasti lähtien puolentoista metrin kanttiinsa kokoisista norsuveistoksista, jotka luvattiin lähettää Suomeen perässäni. Autofirman managerikin oli mukana – hän sai ilmeisesti jonkin provision ostoksistani. Tavaratalo keskustassa oli nelikerroksinen, mutta kuitenkin kovin pieni – Suomessa keskikokoisestakin kaupungista löytyy monipuolisempia. Ostin Dawkinsin viimevuonna kokoaman kirjan Modern Science Writing hintaan noin 8 euroa. Joidenkin kirjojen kansissa mainittiin erityisesti, että ”myytäväksi vain Intian niemimaalla”. Tällä kertaa autonkuljettajani ja taksifirman manageri seurasivat mukana ja ystävällisesti kantoivat ostoskassejani, jotka olisin hyvin itsekin jaksanut kantaa.

Kotimatka

Lentomatka takaisin Suomeen oli pitkä. Aivan liian ajoissa olin lentokentällä, jo kolme ja puoli tuntia ennen koneen lähtöä. Vaikka Chennai on miljoonakaupunki, sen kenttä on kovin vaatimaton. Lentoasemalla voi olla rampin päässä vain kuusi konetta samanaikaisesti (Helsingissä melkein 40), kiitoratoja on vain yksi kansainvälistä liikennettä varten ja myymälöitä hyvin rajoitetusti. Se missä ei oltu vaatimattomia olivat hinnat. Tuplaviski (6 cl) maksoi 10 euroa siinä ainoassa ravintolassa, joka sitä lajia möi – sekin ravintola oli ennen turvatarkastusta. Odotustiloista löytyi sentään tavanomaisen kansoitettuna ja keltaiseksi savustettu tupakointitila. Turvatarkastuksessa minulta takavarikoitiin tupakansytytin, joten ihmettelin, miten saisin tulen aikaiseksi, mutta eipä hätää: tupakkahuoneen seinään oli kiinnitetty vekotin, jossa nappia painamalla sai vastusraudan kuumentumaan niin, että tupakkaan sai tulen.

Lennon päämääränä oli Frankfurt. Niinpä kun jututin joitakin tupakkahuoneessa, oli joku matkalla Frankfurtista jatkolennolla Torontoon, Vancouveriin, joku toinen New Yorkiin. Muitakin suomalaisia oli: kaksi miestä, joista toinen ilman muuta puhutteli minua heti suomeksi. Kuulemma niin hyvin erottaa suomalaisen muista.

Kone saapui ajallaan 23.50 ja lähti ajallaan 1.50 kaikki vähän yli kolmesataa matkustajaa kyydissään. Matkareitti oli aivan toinen kuin tullessa: ensin lennettiin Mumbain ohitse, sitten Delhiä hipoen Pakistanin yli ja Afganistanin eteläosan yli Iranin koilliskulmaan. Oli täysikuu ja kun koneessa olivat vain yölamput palamassa, sain ihailla Afganistanin vuoria kuun kirkkaassa loisteessa. Iranissa taas näkyi öljykenttiä. Minulla oli ikkunapaikka. Penkkejä vierekkäin oli turistiluokassa kahdeksan. Minun vieressäni ennen käytävää oli vain yksi paikka, jonka täytti pieni aasialaiselta vaikuttava mies, joka pääsi vaihtamaan helposti nukkuma-asentoa. Hän oli se, joka oli menossa New Yorkiin. Minulle taas tuolissani oli tilavuudestani johtuen mahdollista vain yksi asento. Ruokatarjoilu viivästyi pari tuntia ilmakuoppien takia. Eivät tämänkertaiset mitään pahimpaa laatua olleet, mutta tarpeeksi ikäviä niin ettei tarjoilukärrejä uskaltanut kuljetella. Ruoka tarjoiltiin sitten noin neljän aikaan. Valittavana oli tavanomaisesti joko kasvisateria tai kanaa ja juotavaksi sai viiniä, olutta tai muita virvokkeita. Minä söin kanaa. Lufthansan lentoemäntä kysyi kohteliaasti, kummalla kielellä, englanniksi vai saksaksi kävisi puhuminen ja valitsin saksan. Lasillinen viiniä aterian kanssa ei auttanut minua uneen, otin korkeintaan minuutin torkahduksia epämukavissa asennoissa. Tyyny oli tietenkin tarjolla ja myös viltti, mutta kun koneessa oli muutenkin melko lämmintä, ei vilttiä paljon tarvinnut (paitsi ohut mies vieressäni). Iranin koillisosasta kone lensi Kaspianmeren itärannikkoa pitkin ja viimein meren yli Venäjälle, sieltä Puolan ja Tsekin kautta sitten Saksaan ja Frankfurtiin. Taivas oli aika pilvessä, mutta siellä täällä sain nähdä Tsekin lumettomia ja Saksan lumisia maisemia. Toinenkin ateria tarjottiin pari kolme tuntia ennen laskeutumista. Kun kone tavoitti Frankfurtin kentän pinnan, tuntui kuin olisi ollut kotona.

Tavanomaiseksi lentoajaksi Chennaista Frankfurtiin on laskettu 10 tuntia, mutta nyt siihen meni vain 9 tuntia 20 minuuttia. Niinpä ei tullut kiireistä vaihtoa Helsingin koneeseen. Tupakkapaikkaa ei löytynyt, joten tupakkalakko jatkui. Olin aika väsynyt valvomisesta, mutta minkäs teet.

Helsingin lento meni myös tavanomaista lyhyemmässä ajassa ja aivan ajoissa oltiin perillä. Taisin ehkä tunnin nukkuakin saatuani kunnon saksalaista olutta (Warsteiner) koneessa yhden pullollisen (olisi sitä saanut lisääkin). Olin jo Chennaista yritellyt soittoa Järvelän taksille, että tulkaa hakemaan Helsingistä, mutta vasta Frankfurtista puhelu onnistui. Olin sen verran uuvuksissa, että ajatuskin raahata matkalaukkua 20 tunnin matkan ja 36 tunnin valvomisen jälkeen bussiin ja junaan, tuntui mahdottomalta. Niinpä siis tuttu taksi tuli sitten lentoasemalle ja pääsin tunnissa Järvelään. Tosin taksimies oli kovin puhelias ja utelias kuulemaan matkastani, joten oli oltava hereillä. Kotona oli mukavaa, kun sai ottaa vaikkapa kymmenen askelta suuntaansa hotellihuoneen kolmen askelen sijaan, eikä ilmastointilaite hurissut.

Palkkaus.

Maksetaanko tällaisesta eksoottisesta matkasta ylimääräistä? No, ei makseta – se kuuluu ammattiin. Intian päiväraha on 47 euroa päivässä. Jos oikein varovaisesti laskee (hotellikulut ja työmatkojen taksit maksoi tietenkin firma), niin kulut olivat noin 10 euroa per päivä. Luulisi siis, että kovinkin paljon tienasin matkalla, kun päiväraha koko matkalta oli 1300 euroa. Mutta, alas, jouduin hankkimaan uuden puvun, uuden isomman matkalaukun, ohuempia paitoja ja vaikka mitä, joten nettovaikutus tuloihini oli minimaalinen. Tosin vielä ylimääräisenä menona olivat tupakka ja viski, mutta ne sain autonkuljettajani avustuksella hintaan 60 senttiä per tupakka-aski ja 6 euroa iso kotimainen viskipullo, joten ne eivät tehneet mitään lovea lompsaani. (Viskillä ei tosin ollut skotlantilaisten kanssa mitään muuta yhteistä kuin nimi ja väri.) Taksi (1000 euroa per päivä) piti maksaa rupioina ja käteisellä, joten pari kertaa sai maksuautomaattia naksutella, koska suurin kerralla nostettava määrä oli 20.000 rupiaa eli noin 300 euroa. Tietenkin minulla oli vahti mukana, kun nostin noin isoja summia (keskivertointialaisen kuukausipalkka).

Onko Tuupovaarasta pitkä matka Chennaihin?

Aikaisemmin ”muistelmissani” kirjoitin, kuinka pitkä matka on Tuupovaarasta Lontoon Heathrown kentän business loungeen: nyt pitää panna paremmaksi (kuten jo työtovereilleni suunnatussa kirjoituksessani panin), että ”on pitkä matka Tuupovaarasta Intian Chennaihin”. Olin suorastaan aidosti haltioissani, että minulle tuli tällainen tilaisuus, ja voin vain kuvitella, mikä valttikortti se olisi ollut äitini Sylvin puheissa hänen viitatessaan keskustelussaan Toini-sisarensa kanssa kuin sivumennen, että ”Ilmo oli Intiassa juuri taannoin työmatkalla kuukauden”. Toini-siskon tyttären Englannin matkat olisivat saaneet kyytiä.

Ei nyt sentään näin! Olin tavanomaisella työmatkalla. Samantapaisella kuin matkat, jotka tein Seinäjoelle tuossa taannoin. Poikkeamana kuitenkin se, että matka Intiaan tuntui (matkan pituuden pois lukien) helpommalta, koska aihekin oli helpompi: opetin Chennaissa sitä minkä osaan melko hyvin, mutta Seinäjoella tuli vastaan kysymyksiä, joihin vastauksen etsiminen vaati muitakin ihmisiä kuin minut.

Läksiäiset

Hotellin ravintola, jossa kävin noin kolme kertaa viikossa tuon kuukauden aikana, järjesti minulle läksiäiset. Olin luvannut tulla sinne viimeisenä iltana ja he olivat varautuneet. Kolme ihmistä seurasi aluksi minun syöntiäni ja sitten minun suureksi yllätyksekseni, kun olin lopettelemassa jotain murgh-ateriaa (murgh = kana), tuli pöytään leivos, jonka päällä oli kynttilä. Käskettiin puhaltamaan kynttilä sammuksiin ja hovimestari otti kuvia. Sitten he äkkiä digitoivat kuvan ja toivat minulle kirjekuoressa. Lisäksi sain lahjaksi kalenterin. Muut kuvat lähetettiin käyntikortissani olevaan osoitteeseen. Kaikki olivat äärimmäisen ystävällisiä ja luultavasti aidosti. Ehkä he voivat samaistua minuun, arvellen mitä on olla kuukausi heidän hotellissaan. Aterian kestäessä päätarjoilija kävi jo jututtamassa minua ja kertasi että olin Finlandiasta. Sitten minun piti luetella kaikki maat missä olin käynyt: Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti, Eesti, Saksa, Italia, Ranska, Tsekki, Venäjä, Kanada, U.S.A., Meksiko, Englanti ja Alankomaat. Kun päätin listani tähän, hän heti huomautti, missä on India. Niinpä hyvät ”chennaiities” (kuten he kirjoittavat), olen käynyt Intiassa, osavaltiossa Tamil Nadu ja Chennaissa.

Aina kun tapasin ihmisiä, tervehdin. Niin siivoojaa, hovimestaria kuin vartijaakin. Kohteliaisuus ei maksa mitään. Epäkohteliaisuus voi tulla kalliiksi. Tosin olin melko epätoivoinen, kun EXIT uloskäytävää myöten oli ainut kulkutie siihen toiseen tupakkapaikkaan ulkona, ja siivoojatyttö sinkosi lattiaharjansa aina oitis nojalleen seinään avatakseen minulle tien paheeseeni.

Väri

Ihmiset Chennaissa ovat yleensä laihoja. Maharadjan näköiset pitkään hamepukuun pukeutuneet miehet ovat paksuja (yksi sellainen koruineen näytti odottelevan taksia hotellin pihalla samaan aikaan kuin minä). Yleensä kaikki miehet olivat laihoja. Minä olen paksu. Muutama paksumpi mies sattui kuvaan, mutta suurimmalle osalle miehistä Suomen kauppojen lastenosasto on poikaa.

Naiset kulkevat sirosti pystyen kantamaan päänsä päällä värähtelemättä taakkoja (rakennustöissä). Ihon väri vaihtelee aivan vaaleasta jopa ”neekerin” tummaan, mutta se ei minua häiritse, koska katson vain silmiä ja niiden ilmettä. Silmät ovat kaikki ruskeita ja kaikki tukat mustia. Pigmentin kasautuminen on aivan luonnollista. Olemme lähellä päiväntasaajaa. Vaikka Intia on seksikielteinen niin uskonnon kuin lainsäädännönkin avustuksella, voin vakuuttaa, että sen seksikkäämpää asua kuin saree ei ole keksitty: se korostaa lantion pehmeyttä, asettaa rajoituksen sille miten kuljet, paljastaa vatsan (oi te lihavat) ja loppujen lopuksi on paljon paljastavampi kuin alaston totuus. Hotellin aamiaispöydän edeskäypä oli kovin minun kauniin siskoni Helenan näköinen (silloin kun Helena oli 20-vuotias). Ihonväri on tosin toinen ja hampaat valkoisemmat, mutta kuitenkin. Hän aina jaksoi tulla luokseni kysymään haluaisinko ”omletin” (kerran halusin) ja milloin osallistuisin barbecue-illalliseen (535 rupeeta = 9 euroa = 25 ruokalajia, mutta ei lehmää), mutta valitettavasti en sinne ehtinyt kertaakaan – sitten vasta kun Eevan kanssa tänne tullaan. (En tullut Eevan kanssa vaan tein toisen matkan myöhemmin )

Takaisin Chennaihin

Vaikka vain näinkin vähän aikaa pääsin tuossa särmikkäässä kaupungissa olemaan sanon, että milloin tahansa lähtisin uudelleen takaisin. En nyt vielä ole analysoinut miksi, enkä tule sitä tekemäänkään (miksi tekisinkään, saahan ihmisen alitajuntakin tehdä jotain!), mutta kauniiden ihmisten iloiset ilmeet, ystävällisyys ja valkoiset hampaat jäävät mieleen ja tuon kaupungin rähjäinen viehätys. Ehkä kuitenkin turistimatkaa varten valitsisin toisen kohteen Intiassa, sellaisen jossa pääsee myös rannalle uimaan. Chennaissa on rantaviivaa ja loistavaa hietikkoa, mutta meressä on ikäviä merivirtoja ja vesi mereen laskevien jokien ja viemäreiden saastuttamaa. Kyllä näin siellä jonkun uivankin, mutta turisteille ei uimista suositella.

Työtoverini joutuu huomenna (7.4.) lähtemään Ylihärmään. Lieköhän häneltä on tuleva sieltä jännittäviä kertomuksia sisäiseen julkaisuumme, ja jääkö kaipaus Ylihärmän kujiin läheskään yhtä vetävänä, kuin minulla Chennaihin ja kirjoittaakohan hän matkakertomuksensa otsikoiden sen ”Lakeuden virvoittava keidas, Ylihärmä, kaupunki kaipausten”?