Helena Kuisman muistelemaa…

N a i m i s i i n   m e n o

Mieheni Israel Aataminpoika Kuisma on myös syntynyt Kirvun Inkilässä 28. päivänä kesäkuuta 1876. Olimme mieheni kanssa ihan tulisijanaapurit, niinkuin  vanhat sanovat, raja-aita vain välillä. Siinähän oli helppo tutustua jo lapsuudesta asti. Jo koulumatkoilla tämä naapurin poika, Poja-Aatamlan Israel, oli katsellut tien varrella olevan kotinsa ikkunasta reipasta tyttöä ajatellen, kuten hän myöhemmin minulle kertoi, että jos hän olisi ilennyt, olisi isältään pyytänyt hevoista ja joka maanantaiaamu kyydinnyt minut kirkolle.

Viatonta seurusteluahan meille syntyi, jopa kirjeenvaihtoa. Säilytin pientä nippua rakkauskirjeitä piirongin laatikossa melkein sota-aikoihin saakka, mutta sitten ne hävitin. [sääli]

Keväällä 17-vuotiaana lopetin rippikoulun. Kihlauksemme julkaisimme Mikkelinsunnuntaina [syys-lokakuun vaihteessa] vuona 1899 ja syksyllä 5. päivänä marraskuuta olivat meillä häät. Minun kodissani pidettiin läksiäiset ja sulhasen kodissa häät. Lyhyt välimatka kuljettiin meiltä naapuritaloon juhlallisesti jalan, puhemies ensimmäisenä, sitten morsiuspari, juohtomiehet, nuoteet ja kaaseet ja sitten jonossa muut arvonsa mukaisesti. Tupaan tullessa vastaanottoväki veisasi ”Koko maailma iloit’ mahtaa”. Siitä laulusta meillä on ollut iloa monta kertaa, vaikka en sitä sano pilkaten; se oli siihen aikaan hartaudella laulettu.

Minä sain Israelilta komeat lahjat: Silkkihuiveja, kultaisen rintarossin, jossa olivat risti, sydän ja ankkuri, pitkävitjaisen kellon ja niin leveät sormukset, että vihkijäpappi Paavo Pakkanenkin niitä ihasteli. Nämä ihanat sormukset luovutin vuonna 1940 valtakunnalliseen keräykseen ja vastikkeeksi sain rautasormukset. Vihkipuku oli kaunis, vaaleanharmaata kashmiria, olkapäillä muodikkaat pussit, edessä pieniä vekkejä ja pitsejä. Hame oli useasta kaistaleesta, melkein täyspitkä.

Säilytin vihkipukuani meidän vaateaitassamme aina 1920-luvulle saakka. Sitten leninki yht’äkkiä hävisi. Tyttäreni Toini otti kaikessa hiljaisuudessa tuon varjellun puvun, ratkoi sen ja leikkeli saksilla nuken vaatteiksi.

Silkkihuivit mahjuivat, niitä tuskin voi enää käsin kosketella. Paksu musta huivi kului moneen palaseen. Hopeanharmaa, kudoskuvioin tehty huivi on säilynyt ehjänä. Lahjoitin sen Sylvi-tyttärelleni. [Rauno Pärssisen huomautus: Sylvi Pärssinen lahjoitti huivin edelleen tämän kirjan kokoajan tyttärelle, Maaritille, joka omissa vihkiäisissään vuonna 1980 piti sitä feresinsä huivina. Näin huivi palveli vihkiäishuivina uudelleen 81 vuoden tauon jälkeen.]

Niin minusta tuli Poja-Aatamlan miniä melkein kuudeksi vuodeksi ja hyvä oli ollakkin. Anoppini, vaikka oli mieheni äitipuoli, suhtautui minuun hyvin, mutta appeni oli hyvin usein minulle vihamielinen. Syynkin luulen tietäväni. Isäni ja appeni, rajanaapurit, olivat riitautuneet jostain turhanpäiväisestä asiasta, siitä luulen riittäneen kaunaa vielä minullekin.

 

 

Helena Kuisman kuvaus Kirvun häätavoista ja samalla kuvaus hänen omista häistään [Mummoni Helena Rantalainen vihittiin Israel Kuisman kanssa 5. päivänä marraskuuta 1899.]

Kirvun naimatavoista viime vuosisadan lopulla.

Kun tyttö oli käynyt rippikoulun, siis hakemassa lusikkansa pois pappilan lusikkakorista, niin alettiin ajatella sulhasia. Jos oli nuori tyttö (muojis), niin poikia alkoi käydä talossa, oman kylän ja oman pitäjän. Semmoinen tyttö oli erikoisen muodissa (kiistopiika), jolla ei ollut veljiä eikä sisaria, turveselkä, maapiika, vaan vanhempien jälkeen omisti yksinään talon. Maapiika vaikka olisi ollut ruma kuin rikkatukku, niin se oli muojissa ja meni kaupaksi, mutta jos tyttö olikin kaunis, niin pyhäpäivänä saattoi piha olla hevosia täynnä kuin kirkkomäellä. Sinne ajoivat pojat monilla hevosilla peräkkäin naapuripitäjistäkin. Soittaja oli useasti mukana ja taloon tultua alkoivat tanssit, pelit, jonne hevoskyydillä kävivät hakemassa kylän toisetkin tytöt.

Tuli syksypuoli kesää, rukiinleikkuuaika, silloin alkoi käydä sulhasia talossa. Sanottiinkin: ”Kuhilas pellol, sulhast talos”. Poika ei tullut yksinään, vaan jonkun likeisen sukulaisen, sedän, enon tai kummin kanssa. Sulhaset vaalittiin, syötettiin ja annettiin kahvia. Puhemies alkoi vähän kerrassaan ilmoitella, millä asioilla olivat ja alkoi tarjoilla tytölle kihloja (merkit). Mieleiseltä sulhaselta tyttö korjasi heti kihlat. Niitä syksyn varrella saattoi kertyä useammatkin merkit, sillä jos ei tyttö ottanut kihloja ensinkään vastaan, oli puhemiehelle ja sulhaselle suuri häpeä. Tavallisimmat kihlat olivat sormus, silkkihuivi ja rahaa noin 20 markkaa. Jos tuli useampia kihloja, niin niistä valitsivat mieleisimmät. Toiset joku vanha tytön sukulainen vei pojalle pois.

Ensimmäiset kemut olivat tupakaiset, ne piti sulhanen omassa kodissaan. Tupakoille kutsuivat vain vähän sukulaisia, mutta enin osa oli kutsumattomia (kuokkamiehiä). Sulhanen toi tupakkaa pöydälle useampaa lajia, siitä saivat sitte polttaa mielin määrin niin paljon kuin kukin halusi. Myöhemmin illalla alkoivat sitten tupakaistanssit, jotka jatkuivat aamupuolelle yötä. Niin olivat tupakaiset vietetty.

Sitte alkoivat häävalmistelut. Tytön ollessa noin kymmenen vuoden vanha, alettiin tehdä arsikkoa, se on, neulottiin sukkia ja lapasia valmiiksi tytön tuleville sukulaisille, sitten ei morsiameksi tultuaan huoli olla ”kylä kynsillään” niitä valmistamassa ennen häitä, vaan lahjukset ovat valmiina. Kaikesta huolimatta kävi morsian joskus vanhemman sukulaisen kanssa toivikoimassa. Se tapahtui siten, että toivikot kulkivat talosta taloon ja ilmoittivat, että olivat toivikot. Jos olivat tunnetut ja mieluiset, niin keitettiin kahvit ensin, sitte annettiin kuka valmiit lapaset tai sukat, kuka vain pellavapijon tai vähän villoja, jotka sitte kotona kehrättiin langaksi

Sitte seurasivat läksiäiset ja yhtäjaksoisesti häät. Läksiäiset pidettiin morsiamen kotona, johon oli kutsuttu vain morsiamen sukulaiset ja lähinaapurit. Siellä sitte ennen sulhasen tuloa tuumittiin, kuka lähtee nuuvemieheksi, kuka kaasaksi. Tulokahvit olivat valmiina pöydällä, kun sulhanen saapui juohtomiesten kanssa. Tupaan astuivat yhtenä rivinä peräkkäin ensin juohtomies, sitten sulhanen, sulhasen kummi tai läheinen sukulainen, sen jälkeen loput. Sulhasen joukko vietiin paikalla pöytään. Jokaisen asetuttua paikalleen, vei vanhin kaaso morsiamen sulhasen viereen, samoin jäi myös kaaso istumaan morsiamen viereen kahville. Sama järjestys oli myös ruokapöydässä, mutta sen jälkeisissä sai jokainen istua pöytään, ilman mitään järjestystä, mihin halusi. Syömistä, juomista ja tanssia jatkui sitten seuraavaan päivään, jolloin lähdettiin häihin sulhasen kotiin. Kun kaikki olivat lähtövalmiina, veisattiin joku lähtövirsi. Nyt vanhin nuuvemies meni aitasta hakemaan morsiamen vaatekirstua, mutta morsiamen äiti istui vaatekirstun päällä, eikä antanut rahatta. Pitkän tinkimisen jälkeen sai äiti rahan ja nuuvemies kirstun. Sen jälkeen lähti hevosjono liikkeelle sulhasen kotiin. Sinne päästyä ei menty suoraan tupaan, vaan asetuttiin jonoon, ensin vanhin juohtamies, sitte sulhanen ja morsian, sen jälkeen kaasot, juohtamiehet ja nuoteet. Tupaan ei menty, ennen kuin siellä laulettiin virsi: ”Koko maailmat iloitkohon”. Keskilattialle mentyä pysähdyttiin ja joku tuvassaolija kysyi: ”Mitäs työ uotta miehiä, uottaks työ oikeita ihmisii, ko teitä on näin paljo ja viel on naisiikii sakis?”. Vanhin juohtamies selittää, jot ”kyl myö ollaa oikeil reisuloil ja jos että mite uso, ni saahaaha myö näyttää teil passi”. Vanhin juohtomies antaa jonkun paperin, jota kyselijä on tarkastavinaan kovin ja sanoo: ”Jos työ uotta oikeita kunno ihmisii, niiko passi näyttää, ni astukaa siit pyötää ja ottakaa talo antimii”.

Pöydässä on seuraava järjestys: Ensin sulhanen, morsian oikealle puolelle, sitte vanhin kaaso, sitte sen jälkeen toiset, vaan viimeinen on ”saparokaaso” ja siksi ei olisi jäänyt kukaan. Jonkun nuoren tai vähemmän älykkään laittoivat viimeiseksi. Sulhasen toisella puolella istuivat juohtomiehet ja nuoteet. Niin jatkettiin syömistä, juomista toista tai kaksikin vuorokautta.

Ennen kuin vieraat alkoivat lähteä, jakoi morsian lahjukset. Apelle sekä anopille paita, sukat, lapaset, kaksi tyynyä ja lakana. Anopille viellä hame, pusero (kohtu), esiliina ja huivi. Sulhasen veljille ja siskoille jaettiin esiliinoja, sukkia ja lapasia. Sulhasen kumpainenkin kummi sai paidan, sitten muulle hääjoukolle jaettiin loput lahjukset.

Vihillä kävivät ken kirkolla, kuka toi papin kotiin.

Se oli merkki häiden loppumisesta, että viimeisellä aterialla oli kuorineen keitetyt perunat tai joku otti kurikan, kävi ympäri tuvan ja joka salvaimeen löi kurikalla, silloin oli aika lähteä.

(Tämä on hääkuvaus omista häistäni 1899, mutta paljon häätapoja tästä viellä puuttuu.)

                 Helena Kuisma 1955.