Pienenä poikana makasin sängyssä ja odotin, että tulisi yö. Samassa pappilan lastenhuoneessa oli muitakin nukkumaan meneviä. Isommat pojat nukkuivat vinnihuoneessa, eivätkä he kotona ollessaan tulleet koskaan sanomaan hyvää yötä. Enimmän osan ajasta pojat olivat Joensuussa. Niitä poikia oli parhaimpaan aikaan Joensuussa neljä. Elias oli vain yhden vuoden, Aarno seitsemän vuotta. Aarno lopetti lyseon, kun sai seitsemännellä aivotärähdyksen törmättyään suksillaan koivuun, joka ei Aarnon yllätykseksi antanutkaan periksi.  Kari ja Rauno kävivät Joensuun lyseon loppuun. Sanerva kävi samoin koulua Joensuussa, mutta lyseon sijaan yhteiskoulussa. Lyseo oli varattu jostakin syystä vain pojille. En tietenkään tajunnut, miksi piti käydä koulussa Joensuussa, kun Tuupovaarassakin oli täysi kansakoulu aivan vapaasti käytettävissä. Helena-sisko oli kaukana eteläisillä mailla – hän oli oppikoulussa Riihimäellä ja kulutti Helena-mummonsa vähiä rahoja, koska korvausta Helenan elannosta ei koskaan maksettu täysimääräisenä ja silloinkin vain kuitteja vastaan. Helenaa nähtiin joulu-, pääsiäis- ja kesälomalla. Jos laskee minun kesämuistoni Helenasta, niitä on vain viideltä kesältä. Muulta ajalta ei ole mitään muistoa.

Yö tuli lastenhuoneeseen ikkunoista. Muut valot oli aikoja sitten sammutettu. Meillä käytiin nukkumaan aikaisin ja aikaisin myös herättiin, ellei sattunut yön aikana jotain erikoista. Sellainen erikoisuus oli unissasaarnaaja. Saarnaaja ei ollut suinkaan pappi tai muutenkaan sivistynyt, vaan henkilö, joka oli huomannut ensinnäkin että saarnaaminen oli kivaa ja toiseksi että se oli helppoa. Äiti tuli herättämään keskellä yötä ja sanoi ”mennään kuuntelemaan unissasaarnaajaa”. Kuinka unissaan lie höpöttänyt, siitä ei ole todisteita. Äitini sanoi, että saarnaaja muisti Raamatun kohdat aivan väärin – olisiko jopa puhunut Mooseksen kuudennesta kirjasta. Uni alkoi hiljalleen tulla huolimatta ulkona pimeässä seinää raapivista lukuisista karhuista. Kyllä niitä siellä oli, vaikkei aamulla seinässä mitään näkynytkään. Ne olivat niin ovelia. Kun karhut loppuivat, kuului seinähirsistä naksutusta. Ne olivat hyönteisiä nimeltä kuolemankellot, jotka naksuttelivat seksinälkäänsä. En koskaan nähnyt noita hirsimaailman olioita, mutta siellä nekin olivat kuten karhut ulkona. Yö piti etukäteen suunnitella tarkasti. Minulla ei ollut pissapottaa huoneessa kuten piispalla, silloin kun hän sattui käymään. Minun piti mennä pimeälle pihalle ja siitä yli karhujen vainoaman pihanurmikon ja sitten kavuta huussiin ja käyttää jotain useammasta tarjolla olevasta reiästä. Jos oli pissahätä ja pimeää, jäi joskus reissu tekemättä ja kärsin sitten lähes koko yön. Melkein sama kärsimys tuli mieleen, kun vuonna 1956 yleislakon takia eivät junat kulkeneet ja matkustin bussilla Helsingistä Kajaaniin lomaltapaluukyytinä. Iisalmeen asti pidättelin, mutta siellä piti mennä linja-autoaseman taakse pissalle. Kamala tunne, kun rakko on pari tuntia halkeamaisillaan, enkä tietenkään voinut mennä sanomaan kuskille, että minua pissattaa – voitaisiinko pysähtyä. Missään linja-autossa ei ollut huussia siihen aikaan – ei voitu kuvitellakaan, että liikkuvassa linikassa olisi pitänyt saada pissiä kakkimisesta puhumattakaan. (Ei muuten ollut vuonna 1965 Greyhoundin busseissa Amerikassakaan vessoja – bussi pysähtyi kuskin tietämälle paikalle ja siitä vain metsään, kakka piti kyllä hoitaa hotellilla.) Kuten vanha kuningas neuvoi nuorta vallanperijää kuolinvuoteellaan – kuninkaana olo ei ole helppoa, käy aina vessassa kun voit.

Karhut eivät koskaan onnistuneet pyrkimyksissään astua sisään ikkunan kautta lastenhuoneeseen. Sen sijaan haamut onnistuivat. Yksi pahimmista haamuista oli Jeesus. Se ilmestyi pimeästä huoneen nurkasta ja sanoi jotain ikävää. Ikävän pohjimmainen kuosi oli, että sinä joudut helvettiin ikuisiksi ajoiksi. Vaikka kuinka kertasin päivän tapahtumia, en keksinyt, mikä sekunnin kestävä helvetillinen ajatus olisi tuominnut minut miljardi kertaa miljardi vuotta (näin aluksi) Jeesuksen rääkättäväksi kauheissa kivuissa. Olisikohan se siinä, että tänään sain remmiä isältäni takapuolelle, kun olin polttanut tupakkaa. Parin minuutin nautinnosta miljardien vuosien rääkkäys. Nykyään jopa teologiankin puolelle Raamatun selityksissään kallistunut kansainvälisestikin arvostettu Raamatun eksegetiikan tutkija Pyysiäinen on sanonut, että ajatus helvetistä on luotaantyöntävä. Ihminenkin on rangaistuksissaan (ainakin Suomessa) äärettömän monta kertaa armollisempi kuin armolliseksi väitetty Raamatun Jumala. (Nyt tosin täytyy erottaa, että Vanhassa testamentissa on rikinkatkua ja tuhoa ennustava Jahve ja Uudessa testamentissa armoa tuovat Jeesus. On muuten hauska huomata, miten Koraani komppaa Raamattua. Koraanikin jakaantuu kahteen Jumalaan, joista toinen on olevinaan hurmaava, mutta toinen murhaava.) Suomessa se veriruskeakin murhamies voi odottaa pääsevänsä joskus vapaaksi, jos ei ole muuten kahju ja vaarallinen.

Lastenhuoneen kajo alkaa vaalentua. Sini-siskollani on potta, eikä hänen tarvitse mennä hankalia portaita huussiin. Talven aikana huussiin kasaantuu komeat pylväät. Sitten keväällä tarvitaan hevonen, kärryt ja Aleksanterin kaataja, joka nuo kärrää näkymättömiin. Pellolle ei laitettu kakkia, vaan pelkästään lehmien tuotteita. Pienenä poikana kävin kerran kokeilemassa, miltä tuntuu uida lietteessä – voin heti sanoa, että huonolta, koska en osannut uida. Varsinkin jatkuva peseminen tapauksen jälkeen tuntui poikkeavalta. Mielestäni olin jo kertapesusta melko puhdas, enkä haissut enää paljonkaan lehmänlannalle. Aamun valjettua Jeesus häipyi läheiseen puukirkkoon alttaritauluksi ja varsinkin sen jälkeen, kun lupasin lähteä lähetyssaarnaajaksi Afrikkaan. Unohdin kyllä lupaukseni saman tien. En olisi kuitenkaan tiennyt, mitä olisi pitänyt saarnata. Osasin kyllä virsiä: numero 106 ”Käy köyhään sydämeeni” ja vähän oudomman virren ”Mimmi loolasi kätipohjaa, minä vain uin koilaa”.

Aamu on jo pitkällä, koska joku kolistelee keittiössä. Katselen seinälle levitettyä karttaa, jossa lukee Palestiina. Osasin lukea jo viisivuotiaana. Kartassa on Jerusalem – Ilomantsiin mennessä on samoin kyläpahainen Jerusalemi, mutta siellä ei ollut temppeliä eikä varsinkaan aaseja, joita aidossa Jerusalemissa tarvittiin kaksi kuljettamaan Jeesusta kaupunkiin. Nyt kuitenkin pääsiäisen odotus keskeytyy, ja minun on lähdettävä Eliaksen kanssa viemään sialle aamupöperöt. Otetaan Sinikin mukaan.  Sika röhisee jo mielissään, nälkä kurnii. Sika oli usein vapaana pihassa, eikä halunnut lähteä mihinkään ruokansa luota. Se koituikin sian kohtaloksi, koska se jäi Palviaisen taksia alle ja kuoli. Palmusunnuntai oli tietenkin tuttu pyhäkoulusta: siellä oli tarrataulu, johon voi kiinnittää aasin, sen varsan, palmunoksia ja Jeesuksen, sekä kuvan oikeasta Jerusalemista. Sitten kun tarrakuvaa siirsi, niin kohtapa Jeesus oli palmunlehtiä heiluttavan väkijoukon saattamana kaupungissa. Jeesusta piti peljätä ja rakastaa. Tuo outo tunteiden yhdistäminen ei minulta onnistunut: miten voi peljätä ja rakastaa. Pelkäsin karhuja, mutta niiden rakastamisesta ei olisi tullut mitään – olisin varmaan saanut käpälästä. En tosin tiennyt kuin kalpeasti, mitä oli rakastaminen. Aavistuksen siitä sain ihastumalla kirjakaupan Tuijaan, mutta, alas, ei tullut vastarakkautta tietääkseni.

Isoveli soitti harmoonia. Ainoa kappale, jota sain kuunnella hänen soittamanaan, oli marssi ”Kaunis Karjala, isiemme maa”. Aarno soitti niin kovaa kuin pelistä lähti, eli ei niin kovaa. Sitten kun kirkkoon oli saatu urut Paimiosta, Aarno soitti niitä kovemmin. Niistä vasta ääni lähti. Soittaminen ei ollut sooloilua, vaan tarvittiin joku toinen hyppimään isoilta palkeilta toisille, jotta urut saisivat ilmaa.

Keittiöön siis kun oli herätty. Lähes kaikki talossa olevat heräsivät yhtä aikaa ja olivat aamuteellä samaan aikaan. Harvemmin kuitenkin oli teetä – oli vain hopeateetä eli kuumaa vettä maitoa seassa. Leivän päälle pantiin voita ja siitä taas päivä käyntiin. Meillä ei – isän nuukuudesta huolimatta – käytetty margariinia. Ei tullut kuuloonkaan, että joku olisi nukkunut esimerkiksi kahdeksaan saakka. En tuntenut kelloa, joten ajankohdat jäivät kyllä minulle hiukan epätarkoiksi. Sen tiesin, että lauantaina kello kuusi illalla suntio soitti kirkonkellolla pyhän alkaneeksi. Kelloja oli vain yksi – pouu se sanoi. Kello kymmeneltä sunnuntaina alkoi jumalanpalvelus samalla kellonlyömällä. Radiosta ei tullut mitään aikamerkkejä täysin tunnein. Radio meillä oli ja sitä osasin käyttää. Etsin Lahden aseman ja kuuntelin, jos tuli komeita orkesterikappaleita.

En varsinaisesti suunnitellut mitään kolttosia, mitkä olisi päivän aikana suoritettava. Niitä vain sattui. Useimmiten seurauksena oli kivulias remmiapeli. Äiti ei käyttänyt remmiä, vaan tukisti. Koulussa opettaja Raisa Ronkainen antoi ympäri korvia niin, että vielä kotimatkalla korvat soi. Syypää korvatillikkaan oli tietenkin jokin hyvin vähäinen kolttonen – hyvin vähäinen, koska en enää muista syytä. Tupakoinnista sai melko varmasti remmiä, samoin varastamisesta. Muut rikokset olivat milloin mitäkin, joita en etukäteen tiennyt kielletyiksi. Pahimpana rikosseuraamuksena oli koulukoti. Koulukotia johti opettaja Sallinen, joka jo sinältään teki hänet hyvin varottavaksi henkilöksi.

Sitten päivän töihin. Heti aluksi kävin varustelemassa liiterin eteen pahvilaatikon, ohjauspyörän ja vaihdekepin. Sitten piti valita minne ajettaisiin. Mennäänpä nyt tällä kertaa vaikka Öllölään. Sitä tietä olin ajellut monta kertaa isän mennessä pirssillä toimituksiinsa ja minun tarkkaillessa tietä ja auton mekaniikkaa ainoa näkevä silmäni kovana. Osasin kaikki mutkat ja ylämäet. Vaihdoin asiallisesti välikaasua käyttäen pienemmälle, kun Rekivaaran rinne odotti valloittajaansa. Vaihteet eivät kirahdelleet minulla. Haarajoen sillan jyrkkään mutkaan hiljensin juuri tarpeeksi. Sitten pieni lepotauko Öllölässä ja Kattila-ahon kautta takaisin.

Kouluun mentiin vähitellen. Aamun hämärissä lähdin Sanervan tai Eliaksen kanssa kouluun kuunteluoppilaaksi. Siellä ei saanut puhua eikä muutenkaan meluta. Kuunteluoppilaana olo oli oikein arvokas kokemus kohta alkavaa oikeaa koulua varten. Kuunteluoppilaalla ei ollut läksyjä, joten koulunkäynnistä sain aivan väärän kuvan. Läksyjä oli jo eka luokalla, eikä koulussa saanut polttaa tupakkaa.

Joskus kuvittelin, mitä minusta tulisi sitten kun koulut olisi käyty. Kuvittelin suuren huoneen – melkein kuin konttorin. Konttori muistutti paljon yläkansakoulun luokkahuonetta. Siellä minä istuin pöydän takana konttorikorokkeella kuin yläkansakoulun opettaja – siihen aikaan neiti - Kyyrönen ja tarkastelin, mitä konttorinaiset tekivät. Naiset istuivat samanlaisissa pulpeteissa kuin yläkoululaiset. En tiennyt, mitä työtä he oikein tekivät, mutta konttorityötä se varmaan oli, koska kaikille maksettiin palkkaa. Minun tehtävänäni oli istua korokkeella ja tarkkailla, että tuota epämääräistä työtä tehtiin. Näin jälkeenpäin on hauska havaita, että olen vältellyt koko työurani aikana kaikenlaisia esimiestehtäviä: minusta on hauska tehdä kaikki itse. Kun itse puhuu ja vastaa, ei tule mitään välipuheita.

Leikkitoverini nimismiehen Raijan kanssa puhuimme asiallisesti selkäsaunoista. Muistelen, että meistä ne olivat ihan OK. Epäilen kuitenkin, ettei Raija saanut koskaan remmiapelia. Kaikkia lapsia enemmän tai vähemmän kuritettiin.

Vaikka pienenä poikana osasin lukea, oli oloni hyvinkin vaikeaa. Ei koskaan tiennyt, koska saisi selkäänsä. Maailmassa oli niin monta asiaa, joita pieni poika ei voi tietää vääräksi. Vielä vaikeampi oli erottaa, mikä oli syntiä ja mikä ei. Sen kuitenkin tiesin, että jos ukonilmalla on kumiset sukkanauhat tai kumisaappaat, ei salama lyö. Tanssi ja elokuvien katsominen on syntiä. Minä olen vain puolisyntinen. koska en ikinä oppinut tanssimaan ja tupakoinninkin olen lopettanut jo viisi vuotta sitten.