Vaihtelevaa elämää tulin viettäneeksi ennen vuotta 1961. Olin käynyt koulua Tuupovaarassa (1. kansakoululuokka), Härmissä (3. kansakoululuokka, hyppäsin toisen luokan yli, joten en tiedä mitään siitä, mitä sillä luokalla olisi pitänyt oppia). Vuolijoella 4. kansakoululuokka, Kajaannissa lyseon 1. – 4. luokka, sitten Savonlinnassa 5. – 6. luokka ja vihdoin Imatralla 6. – 8. luokat. Sukuvikana oli tuo 6. luokan tuplaaminen: niin teki isäni Käkisalmen yhteiskoulussa 1925, ja sitten Kari ja Rauno Joensuun lyseossa (mutta he taisivat tuplata jo neljännellä).

 

31.5.1961 oma lukukausitodistukseni Savonlinnan lyseon VI:lta luokalta

Ehdot tulivat taas ruotsinkielessä. Niitä en suorittanut, joten jouduin jatkamaan syksyllä Imatralla samaa luokkaa. Todistus on aikaisempaan nähden muuten tyydyttävää tasoa. Numerot kaikkiaan: Käytös 10 (luokka: 10), Huolellisuus 9 (8,82), Edistys keskimäärin 7,27 (7,06), Uskonto 8, Kielioppi, kirjallisuus ja suullinen esitys 8, Kirjallinen esitys 8, Historia, yhteiskuntaoppi ja kansantaloustiede 8, Sielutiede ja filosofia 8, Fysiikka 7, Aritmetiikka ja algebra 5, Geometria ja trigonometria 6, Ruotsin kieli 4, Saksan kieli 1. vieras kieli 7, Ranskan kieli 3. vieras kieli 7, Voimistelu 7, Urheilu 8, Kuvaamataito 9, Laulu ja soitto 10. Lauluhan tarkoitti lukiossa osallistumista teinikuoroon, jota johti Pentti Savolainen. Saksankielessä innostuminen johtui uudesta opettajasta, joka lausui kaiken saksalaisittain. Samoin ranskankieli alkoi kiinnostaa sitä perhekielenään puhuvan nuoren Anna-Maria Vandeleenen oikeaoppisen ääntämisen vuoksi. (Osaan edelleenkin lausua ranskaa ainakin ymmärtämättömän mielestä erittäin hyvin, nasaalit ja liaison onnistuvat kyllä hyvin.) Mutta ne ehdot ruotsinkielessä: jotenkin oli tärkeämpää lähteä kirkkokuoron kanssa Norjaan, kuin jäädä tylsään tutkintoon, josta ei ehkä olisi sittenkään päässyt läpi. Poissaoloja on 6 tuntia, joten jokseenkin terveenä olen pysynyt. Rehtorina on Veikko Ervola ja luokan esimiehenä, vaikka  on nainen, tuo edellä mainittu Anna-Maria. Todistus pitää tuoda takaisin seuraavan lukukauden alussa, mutta suurpiirteisesti ”syyskuun 1 p:nä”, ilma kellonaikaa. Mutta jatkan siis Imatralla ja samaa luokkaa.

Jännittäminen oli tunnelmani, kun 16-vuotiaana sain äidiltäni lahjaksi edestakaisen matkan Savonlinnasta Punkaharjulle laivassa. Kahvia teki mieli ja ainut paikka josta sitä sai oli laivan ravintola. Miten siellä ravintolassa oikein pitäisi käyttäytyä? Maksetaanko heti vaiko jälkeenpäin ja kuka siellä sitten oikein tarjoilee, vai lähtiessäkö vasta maksetaan ja maksetaanko jollekin luukulle eikä tarjoilijalle, vai kuinka se lasku pyydetään. Tämmöisestä kasvatuksesta ei silloin tiedetty mitään: miten käyttäytyä ravintolassa. Olin kyllä äitini kanssa ollut noin 12-vuotiaana Kettusen hienossa ravintolassa Kajaanissa, jossa lounas noudettiin seisovasta pöydästä. Kettusen ravintola oli kaksikerroksisessa puutalossa, jossa kuitenkin pohjakerros oli tehty kivestä. Ei siinä enää nykyisin ole mitään (kävin katsomassa  kesällä 2008). Pienellä opastuksella ravintolakäynti Kettusessa ruoan suhteen onnistui: pöydästä sai ottaa mitä vain, kunhan kaikki söi. Laivalla Punkaharjuun kahvin sain kuitenkin ja enkä päässyt maksamatta ulos, mutta kyllä jännitti. Sillä matkalla oli maankuulu muusikko George de  Godzinsky soittamassa hanuria (en tosin muista mitä, mutta Säkkijärven polkkaa ei ainakaan – sen olisin kyllä muistanut). Godzinskystä pitää sanoa että melkein maailmankuulu: säestihän hän pianolla basso Shaljapinia, nimihenkilön konsertoidessa maailman ympäri, mutta siitä en silloin tiennyt mitään, kuten en paljon muustakaan. Shaljapin muistelmissaan taitaa vain vaivihkaa yhden kerran mainita Godzinskyn. Sen sijaan vuoden 1918 vallankumouksesta Shaljapin muistaa tarkasti viinipullojen lukumäärä mukaan lukien, että kommunistit kävivät varastamassa hänen Pariisista hankkimansa vuosikertaviinit – varastamassa, koska eivät maksaneet niistä mitään. Shaljapin sitten vaihtoi takkia esiintyen kommunistien propagoimissa ulkoilmakonserteissa laulaen - mitäpä muuta kuin – epädialektisesti degeneroitunutta länsimaista oopperaa. Viinit kuitenkin menivät sen siliän tien parempien kansalaisten kuin Shaljapinin kurkkuihin. Mikä laulaen tulee, sen kommunistit vievät.

 

Kesä 1961

 

Kesän alussa muutamme me, äitini Sylvi Pärssinen, minä Ilmo ja Sini Imatralle. Ensiksi Pellisenrantaan tilapäismajoitukseen, ja sitten syksyn tultua ja koulujen jo alettua Asemantaukseen. Elias on kesän Partaharjulla leirivahtina. Elias aloittaa Lappeenrannassa Karjalan tykistörykmentissä (KarTr) varusmiespalveluksensa 15.9.1961.

Arno Palkama ei jostain syystä enää paljon meillä käynyt – liekö välit vähän viilenneet tai alkanut tulla muita syitä, ettei vierailuja enää ollut. En muista hänen käyneen Rauhassa kertaakaan, ja varmasti ei käynyt enää Imatralla Kanavakadulla. Tosin siellä tilatkin olivat pienet, eikä yksityiseen seurusteluun Sylvin ja Arnon välillä ollut paljon tilaisuutta väenpaljouden takia, ja kuten sitten myöhemmin todettiin, ei myöskään minun ja Katriinan välillä.

Rauhassa asuimme Mandi Pellisen talossa yhdessä huoneessa ja aitassa. Heikki Tomperi oli renkinä jossakin maalaistalossa, jossa minäkin olin sitten muutaman päivän. Renkiurani katkesi äpärepellolla haljenneen vatsansa kanssa hulluksi tulleen ja kuolleen lehmän nylkemiseen läheisessä metsässä. Vanhaisäntä nylki ja minä nyhdin lehmän nahkaa pois lehmän yltä. Lehmä haisi, oli kuollut, ja minua etoi. Onneksi sain pian lopputilin maataloustöistä.

 

x.9.1961 Imatran Musiikkiopistoon.

Syksyllä 1961 äitini oli hommannut minut musiikkiopistolle laulua opettelemaan. Opettajana oli maahanmuuttaja Italian Triestestä, Jolanda di Maria Petris, jonka omalaatuisen suomenkieleen sain luvan tottua. Esittelylauluna lauloin kansanlaulun Taivas on sininen ja valkoinen, enkä muistanut säkeiden välillä hengittää, joten esitys oli surkea, kun hengitin vasta silloin kun henki loppui, ja luulin ettei minua päästetä opiskelemaan. Mutta pääsin kuin pääsinkin (kaikki pääsivät). Opetusta oli sunnuntaisin kello 9-12 ja koko ajan ryhmässä. Ensiksi yhdessä solfasimme ja sitten kukin sai parin laulun verran opetusta. Minun rytmitajuni ei ollut lainkaan kehittynyt, vaan aina sain tankata yksinkertaisiakin sisääntuloja, ennen kuin ne jotenkin sujuivat, mutta eivät edes opettelun jälkeenkään ensinkään hyvin. Luulin ettei tästä mitään tule, enkä kovin paljon erehtynytkään. Säestäjänä oli Unto Näkki, joka osasi normaalin säestysrepertuaarin ulkoa. Kamalimpia tilanteita oli, kun Jolanda esitti kuinka tuki lähtee vatsanpohjasta, ja painoi minun käteni alavatsaansa vasten ja lauloi. Sieltä se tuki lähtee. Käteni tuli hikiseksi ja naamani punaiseksi, mutta kaiketi Jolandasta oli mukava näyttää, että sieltä se tuki tulee. Aamuisin oli vaikeaa herätä tunneille myöhään valvotun lauantai-illan jälkeen. Musiikkiopistolle, joka oli kansakoulun pienissä kellaritiloissa, oli matkaa jopa pari kilometriä. Minulla oli lierihattu. Meillä oli koulua myös lauantaisin samoin kuin työläisillä työtä. Viisipäiväinen työviikko tuli vasta vuonna 1966, samanlainen kouluviikko vähän myöhemmin. Niinpä en edes ainoana vapaapäivänä saanut nukkua kuin puolisen tuntia yli arkipäivän tarpeen. Laululäksyt tietenkin opettelin jos opettelin viime tinkaan, lauantai-iltana.

Laulutunneilla oli kaikenkarvaista ihmistä. Oli vanha mummi, joka lauloi aina saman laulun. Kyllästyin sen kuulemiseen niin, etten edes muista mitä hän lauloi. Sitten oli isokokoinen Karita Mattilan esimainos, jolla oli mitä raikuvin ääni ja uhkea rintavarustus, muutenkin sievä oli (hiukan rasvainen iho), mutta ei lainkaan sävelkorvaa. Hänen kanssaan tosin myöhemmin lauloin duettoakin, mutta ei hän oikeaa ääntä löytänyt, aina vähän pielessä. Hukkaan menivät opinnot tässä tapauksessa, koska sävelkorvaa ei voi oppia. Sitten oli herra Onni, joka suhtautui vakavasti esityksiinsä ja lauloi jauhoisella äänellään kaikki laulut samalla tunteella: tunteettomasti. Myöhemmin Onni siirtyi ortodoksisen kirkon kanttoriksi Joensuuhun ja lauloi varmaan messut aivan oikein hyvin. Onni toivoi että hänet joskus keksittäisiin. Penttiä ihailin, hänellä oli hymyilevä ääni ja luontaisesti ulostuleva tenori sekä selvästi erottuva lavasäteily. Ehkä vielä paremmalla tekniikalla hänestä olisi kuultu enemmän julkisuudessa, enemmän kuin vain Puumalan kesäteatterissa. Pääsin kerran esiintymään musiikkiopiston päättäjäisissä peräti Imatran orkesterin kanssa. Silloinen surkean pieni ääneni ei varmaan kantanut paljoakaan amatööriorkesterin prässin takaa. Lauloin Valentinin rukouksen Gounod’n Faustista kovasti jännittäen ja hikoillen ja nuoteista ja rytmi meni kokonaan päin honkia. Kun mennään sitten ajassa 25 vuotta eteenpäin, niin uutteran harjoituksen perusteella Kuopion oopperassa joku minua kuullut sanoi, että siitähän lähti ääntä kuin pienestä kylästä. Hyvin kuului. Mutta siitä enemmän 25 vuotta myöhemmin –niissä tarinoissa.

Lauluharrastus oli minulle merkittävä tekijä. Ilkka Pietiläinen oli aikaisemmin ollut koulun yksinlauluvaltias. Mutta ilman sävelkorvaa ei oikein laulumusiikin tuottamisesta tule mitään. Minulla oli sävelkorva, joka huomattiin, kun liityin vapaaehtoiseen kuoroon. Musiikinopettaja laulatti minua. Lauloin antiikin aarioista jonkun arkkitylsän kappaleen, ja kummastelin, kun opettaja ei osannut yksinkertaista hidasta säestystä, jonka minäkin jo silloin melkein oikein osasin soittaa. Sitten jouduin laulamaan jo koulun juhliinkin. Sisareni Sini sanoi, että alussa ainakin Sibeliuksen Ristilukkia laulaessani, kuulosti kuin olisin ollut Mauno Kuusisto, kova sana silloin, mutta nyt on Mauno Kuusistokin kuollut. Rytmitaju oli silloin minulta hukassa. Olin kyllä itsekseni aloitellut kovasti opiskella sitä jo Savonlinnassa, paikatakseni tätä puutetta, jonka puutteen myös hyvin tiesin. Solfasin outoja lauluja ja viittoilin rytmiä. (Ehkä tämä solfaus pitää selostaa, mitä se on. Lauletaan ikään kuin soolona lauluja, joissa ei ole sanoja, vaan sanat korvataan nuottien merkinnöillä do, re, mi, fa, sol, la, si, do. Äitini Sylvi oli ollut niin kovassa koulussa, että solfaaminen silloin Käkisalmessa tehtiin sävellajin mukaan. Siis jos sävellaji oli D-duuri, niin d-sävel oli ”do”. Me solfasimme absoluuttisemmin siten, että d oli aina Re. Tuliko selvemmäksi?) Siitä se hiljalleen parani, eikä enää myöhemmin tuottanut vaikeutta. Oli outoa esityksen jälkeen kulkea koulun käytävällä, ja kaikki katsoivat. Pelkäsin aivan hervottomana esityksiä, eikä tullut kuuloonkaan, että olisin laulanut ulkoa. Se pelko hävisi sitten kokonaan vasta vuonna 1987, kun esiinnyin Kuopion Oopperassa. Laulamisesta oli kuitenkin etua, koska kaikki tunsivat minut ”laulajana”. Se jotenkin imarteli.

Mutta ne tytöt sitten. Eivät ne laulusta paljoa perustaneet. Koska oli finnejä, siis varsinkin minulla. Finnejä minulla oli silloin niin paljon, että voimistelutunnilla opettaja Saksanen huomautti selässäni olevista finneistä, että voisi kai siskot niitä puristella. Niitä oli naamassakin ja nenässä olevat olivat surkean näköisiä. Kolme siskoahan minulla oli, mutta innokkain puristelija oli vanhin siskoni Helena, joka niitä puristikin. (Pursk!) Niitten lähtöalustat näkyvät vieläkin kui raketetilla Cape Kennedyssä.

Taisi olla juuri syksyllä 1961, kun Imatraa ja sen kansakoulun voimistelusalia haisuineen kunnioitti vierailullaan Polyteekkareiden mieskuoro, jossa veljeni Kari lauloi. Kuoroa johti Ossi Elokas, joka oli tehnyt myös muutamia mukiinmeneviä yksin- ja kuorolaulujakin. Pääsin Karin akkreditoimana seuraamaan harjoituksia. Kari jopa esitteli minut Ossille sanoen minua ”kohtapuoliin uudeksi jäsenehdokkaaksi kuoroon”. Se ei tosin koskaan toteutunut. Ossi Elokas oli aika kovaääninen, jo vähän vanhempi kuin nuori, ja ronskin tuntuinen johtaja kiiltävine kaljuineen. Kun harjoiteltiin tenorisolistin osuutta (ei ollut Kari, vaan joku toinen tenori), Ossi karjui naama punaisena muka vihaisena kuoron mökän yli: ”Kuoro on nyt  säestystehtävässä!”, tahtoen vaimentaa kuoroa ollakseen peittämättä melko hentoista teekkaritenoria. Tenorin artikulaatio ei ollut aivan paikallaan, ja muistan varmasti hänen illalla seuranneessa konsertissa laulaneen soolossaan säälittävään sävyyn: ”Pudonneita lehmiä, vain pudonneita lehmiä!”, vaikka tarkoitus oli laulaa pudonneista lehdistä. Konsertissa oli juhlavaa, vaikka polyteekkarit eivät esiintyneetkään frakki päällä, kuten minä Ylioppilaskunnan laulajissa vain kolme vuotta myöhemmin. – Ossi Elokas oli vuonna 1961 57-vuotias, siis kuusi vuotta nuorempi kuin minä nyt (23.5.2008). Professorin arvonimen hän sai v. 1974.  Polyteknikkojen kuoron kanssa johtajan ominaisuudessa hän teki pitkän uran vv. 1933-1970. Kuoronjohtajana hän hankkikin pääasiallisen elatuksensa toimiessaan monien muidenkin kuorojen johtajana. Varsinaista muodollista oppisuoritusta hän ei tehnyt missään oppilaitoksessa. Ossi Elokas kuoli vuonna 1991 87-vuotiaana.