Seuraava kirjoitus on jo Suomen lakien mukaan kielletty alaikäisiltä. Kirjoitan nimittäin tupakoinnista: miten se minun kohdaltani alkoi, jatkui ja sitten päättyi.
Tupakkahistoriani alkoi Tuupovaarassa ja nimenomaan sukulaishenkilöstä. Ukki tuli kylään ja poltti piipussansa kessua tai jotain muuta halpaa tupakan tapaista, istui sisällä ja koko huusholli – noin 10 huonetta – alkoi haista tupakalle. Tupakoinnissa oli jotain jaloa, koska vain ukki poltti, eikä äiti taikka isä. Vuosi oli jotain 1952 ja asuin seitsemän sisareni kanssa Tuupovaaran pappilassa. Tosin veljistä kolme ja sisarista yksi kävi koulua Joensuussa ja vielä yksi sisar niin kaukana kuin Riihimäellä. Mutta ne ovat toisiin tarinoihin jo kerrottu. Simo-ukki istui ruokasalissa ja piippu haisi. Termiä passiivinen tupakointi ei tiedetty olevankaan. Simo lähti pian taas matkoihinsa ja kohta kuoli, mutta ei tupakanpolttajat siihen loppuneet. Suuri ihastukseni kohde oli Dopi Danskanen, joka Mannervaarasta saakka joskus sai kyydin kirkkoon (noin 20 kilometriä) ja aina silloin poikkesi kirkkokahveille meille – ei tosin saliin vaan aina keittiöön. Siinä se istui harvoine hampaineen ruokapöydän vieressä nahkasaapas toisen päällä keinuen. Dopi viljeli hyvin harvoin T-kirjainta. Topi ei ollut mikään tyhmä. Niinpä hän porukan pelatessa ristikontraa hekotteli: ”Durdo mänj, ei dullunna didin diddii”. Jos kurkon saa menemään ristikontrassa ilman tikkiä, niin todella on aika untelo siinä pelissä. Topi ei tietenkään itse pelannut – olihan korttipeli syntiäkin, mutta lähinnä siitä syystä, ettei hän paljoa ymmärtänyt säännöistä. Topi poltti Työmiestä. Työmies-tupakalle oli keksitty myös eufemismi: roistokansa. Roistokansaa ainakin poltteli enoni Eino jatkosodassa. Työmies-tupakkaa poltettiin puuholkkiin kiilattuna, jotta saataisiin tupakka palamaan viimeiseen tupakanlehden hitusen tuottamaan nikotiiniin saakka.
Tietenkin jos oli isommat seurat koolla Herraa ylistämässä, useammatkin polttivat kuka mitäkin. Jos halusi hienostella, niin voi polttaa Klubitupakkaa. Siinä oli paperinen holkki valmiina puoliväliin ohkaista tupakkaa, eikä tarvinnut askarrella puuholkin kanssa. Muita mielenkiintoisia merkkejä olivat Saimaa ja irtotupakka Jymy. Jymy käärittiin paperiin, joskus jopa sanomalehden palaseen ja poltettiin. Voi sitä polttaa piipussakin. Jymy oli nikotiinivahvuudeltaan ehkä viisi kertaa nykyistä filtteritöntä punaista norttia vahvempi. 1950-luvun alussa ei filttereitä vielä ollut, mutta kohta sellainen tupakanlaimentaja ilmaantui. Työmies-tupakka ei tietenkään mihinkään filttereihin sortunut.
Melkein rienaavana pidettiin naisten tupakointia. Sellainen nainen kuitenkin löytyi. Sen nimi oli Saara Vatanen. Jo sukunimi kertoi, että oltiin Tuupovaaran ylimpään kymmenikköön tulojen puolesta kuuluvia. Saaralla oli iso talo Rekivaaralla. Saara poltti tupakkaa ja kulki housuissa. Se oli niin ronski, ettei sille paljon pappikaan voinut poikittaista sanoa. Ei laissa eikä Raamatussa oltu kielletty naista polttamasta tupakkaa tai ohjastamasta hevosta. Ensimmäinen nainen auton ratissa oli muuten taksinkuljettaja Julia Palviainen. Tupakkaa en muista kyllä Julian polttaneen.
Kielletty hedelmä on aina mielenkiintoinen. Lapset, eivätkä niistä varsinkaan minä 7-vuotiaana, saaneet polttaa tupakkaa. Niinpä polttamista harjoittaakseni minun oli käyttäminen muita keinoja nikotiinia saadakseni. Yleisin keino oli kolikoiden pihistäminen. Siis rikoksen tielle vain. Tosin lapsille ei myyty kovin mielellään tupakkaa, eikä minun selitykseni että ”isälle” mennyt oikein perille, koska kauppias Tukiainen hyvänä perhetuttuna tiesi, ettei isäni polttanut tupakkaa. Jostakin kuitenkin sain hankituksi tupakkaa. Olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Opettaja Raisa Ronkainen lähetti minun mukana kirjeen kotiin. Osasin lukea jo viisivuotiaana, joten kirjeen sanoman desifreeraaminen ei kauan vienyt: opettajan kauniilla käsialalla oli siihen kirjoitettu mm. ”poikanne polttaa tupakkaa koulussa”. Jo 7-vuotiaana oli minulle kehittynyt selkeä taito: jos myönnät, saat kivuliaasti selkääsi, mutta jos kiellät, voit ehkä välttyä selkäsaunalta. Hautasin vahingollisen kirjeen perunapeltoon noin metrin syvyyteen seitsemän metrin päähän pellon reunasta. Kukaan ei sitä tiettävästi toimittanut myöhemminkään perille. Raisa Ronkainen ei jostakin syystä seurustellut papin perheen kanssa, joten kirjeen kulkua koskevia kysymyksiäkään ei jäänyt ilmaan. Vaikka isäni oli kansakoulujen johtokunnan jäsen, ei Raisa Ronkaisen nimeä näy pappilan vieraskirjassa, Luojan kiitos.
Kompastuskiveksi nuoren tupakoijan ohdakkeisella tiellä osoittautui suntio. Suntio oli varsinaisen melkein hengellisen toimensa ohella pätevöitynyt parturiksi. Niinpä veljeni Eliaksen kanssa kävimme parturissa. Jostakin syystä meille jäi suntion vaatiman leikkuutaksan jälkeen jotain rahaa jäljellekin ja sillä ostimme tupakkaa ”isälle”. Sitten vain kotiin. Kotiin saavuttuamme meitä alettiin nuuhkia. Kohta selvisi, että haju oli tupakkaa. Meitä odotti siis isän puolelta pahoinpitely. Emme tietenkään myöntäneet polttaneemme – silloinhan remmiapeli olisi ollut sillä selvä. Onneksemme Kari-veljeni oli jostain syystä kotona ja hän selitti, että siellä suntiollahan poltetaan niin kovasti. Luojan lykky, ettemme tunnustaneet. Sillä kertaa emme kumpikaan joutuneet pahoinpidellyiksi. Oppi meni kuitenkin perille: tupakoinnin jälkeen tuuleta vaatteesi, ettei sinua lyötäisi.
Kun pappilan remontti alkoi, alkoi meillä Eliaksen kanssa tupakoinnin kulta-ajat. Työmiehet nimittäin jättivät tupakkansa saunan tikkaille, kun menivät sisälle taloon töihin – siellä ei saanut ainakaan työmiehet polttaa. Katsoimme sopivan täynnä olevan askin ja nappasimme tupakat mukaan. Ei ne niin tarkkaan laskeneet, oliko jäljellä 16 vai 18 sätkää. Niinpä meidän ei tarvinnut varastaa rahaa, vaan suoraan sitä itseään.
Vuolijoelle muuton jälkeen tupakointi jäi vähemmälle ja liekö kokonaan loppunut. Sitten kun muutin Kajaaniin äitini kanssa, jouduin seuraan, jossa tupakointi oli hyve. Paikka oli Kajaanin lyseon poikien vessat. En osaa vieläkään arvioida, haisiko siellä enemmän virtsa kuin tupakka. Hyvin harvoin tuohon haisevaan paikkaan kukaan opettaja halusi tulla, eikä varsinkaan naisopettaja. Siellä sitä tupakointia opeteltiin. Markkinointimielessä oli markkinoille tullut 10 savukkeen sippibostoneita, jotka olivat niin halpoja, että tupakkatehdas oli laskenut mielessään tällaisen pienenkin markkinaosuuden valloittamisen kannattavan.
Sippibostonissa oli ruskea filtteri. Kun sain rahaa vähän enemmän siirryin Life-tupakkaan, joka nimensä mukaisesti lyhensi laiffia. Kun Elias tuli asumaan Kajaaniin, olikin jo uusi tuote markkinoilla. Kun Armi Kuusela oli tullut miss miksikähän, niin nimenä pahvikantisella houkuttimella oli Armiro. Samaan aikaan oli maanteille tullut Moskovitsi, jolla ei Armiin ollut mitään yhteyttä. Armiroa poltettiin, mutta sitten 13-vuotiaana sattui melkein häväistys. Joku totesi, että sinähän otat vain poskisauhuja, tarkoittaen etten vedäkään keuhkoihin savua. Sekin piti sitten opetella. Kotona en tietenkään voinut tupakoida muuten kuin yöllä, kun äiti nukkui. Nojauduin keittiön ikkunasta ulos ja puhalsin keuhkoja tervanneen savun taivaan tuuliin. Tietenkin äitini jossain vaiheessa ihmetteli, miksi yöllä haisee tupakalta.
Varsinainen läpimurto tupakoinnissa tapahtui kuukauden kestävällä pyöräretkellä läpi Suomen – 1200 kilometriä yksin. Poltin koko ajan ja jopa julkisesti. Ehkä se kuitenkin joistakin oli vähän outoa, kun 14-vuotias sauhuaa kuin korsteeni, mutta poltin vaan. Polttaminen tietenkin vaikutti yleensä suorituskykyyn, mutta suljetussa teltassa poltettu tupakka hävitti sisään päässeet itikat.
Näin sitten jatkui seuraavat 54 vuotta, kunnes tapahtui ihme. Olin jo sanoutunut irti eläkkeelle, mutta tupakka paloi. Pari viikkoa ennen töiden päättymistä päätin samalla lopettaa tupakoinnin. Poltin viimeisen savukkeeni takkaan puhallellen 13.5.2013 kello 13.30. Tällä kertaa (useista aikaisemmista epäonnistumisista oppineena) olin ottanut selvää, milloin ja minkälaisia vierotusoireita nikotiinin puutteesta tulisi. En aikonut käyttää mitään korvikeaineita. Metodille on nimikin: cold turkey. Ja pahus – kaikki vierotusoireet tulivat ajallaan. Sen verran jouduin joustamaan, että pariksi kuukaudeksi luovuin aamukahvista ja korvasin sen teellä. Teehen ei liittynyt mitään automaattista ”tupakkia sitten” tapaa. Aikaisemmin minulla oli pitkien ulkomaanlentojen takia lieviä vaikeuksia. Kuinka olla polttamatta 11 tuntia. Kun se kuitenkin onnistui niin matkoilla USA:han kuin Intiaankin, ajattelin, että kyllähän tämän voisi vihdoin lopettaa. Lisäksi oli lähiympäristössä tuttuja, joilla oli jo vakavia ongelmia tupakan vahingoittamien hengityselinten kanssa. Ehkä viimeinen niitti oli Heurekan ihmisruumisnäyttely, jossa oli mm. näytillä aidot tupakoitsijan keuhkot: mustat kuin riihen sisus. Siihen se loppui.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.