[Tämä kirjoitus on jatkoa kirjoitukselleni Liedeistä. Tulen käymään läpi musiikin keskivaikeita asioita, joita ei tavallisesti tule ajatelleeksi konserttimusiikkia kuunnellessa – pop-musiikkia kuunnellessaan ajattelee usein muita asioita kuin musiikkia.]

Säveltäjä on yleensä se, joka nuottipaperille muotoilee esitettävän sävellyksen. Vanhaan aikaan oli enemmän kuin sääntö, että säveltäjä oli itse esittämässä säveltämäänsä. Näin tekivät Beethoven, Haydn. Händel ja Bach. Sitten säveltäjät korottivat itsensä halpojen esittäjien yläpuolelle, eivätkä esittäneet omia sävellyksiään – poikkeuksena tietenkin Sibelius, joka johti omia sävellyksiään. Säveltäjä ammattina on hyvin uusi – vasta noin 200 vuotta vanha. Ei Bachille maksettu palkkaa säveltämisestä, vaan siitä, että hän oli Leipzigin Tuomaskirkon kanttori-urkuri. Hänen virkaansa kuului ikään kuin sivutoimena säveltää joka viikko uusi kantaatti, parhaimpina juhlaviikkoina montakin.

Vasta Beethoven alkoi tulla säveltämisellään jotenkin toimeen. Päätoimenaan hänellä kuitenkin oli esiintyminen ja opettaminen. Ei ole tietoa, miten tulot jakaantuivat noiden toimien välillä. Suomalaisista säveltäjistä ainoastaan Sibelius jotenkuten pärjäsi sävellyksillään. Olisi Sibelius pärjännyt paremminkin, jos hänellä olisi ollut liikemieskykyä hitunenkin. Esimerkiksi supersuositusta Valse tristestä hän ei saanut juuri mitään, vaan antoi oikeudet sävellykseensä ilmaiseksi. Kyllähän Suomessa säveltäjiä on ollut paljonkin: Joonas Kokkonen esimerkiksi. Hänen tulonsa tulivat kuitenkin enimmäkseen opetustoimesta Sibelius-Akatemiassa, kuin ssävellyspalkkioista.

Säveltäjä ammattina viehättää kuitenkin suomalaisia äärimmäisen paljon. Suvun kunniakkaana perintönä on sähke, jonka Sibelius lähetti tätini miehelle hänen voitettuaan olympiahymnin sävellyskilpailun olympialaisiin 1952. Ei sähke muuten olisi säästämisen arvoinen, mutta siinä lukee osoitteena ”säveltäjä Jaakko Linjama”. Kyllä Jaakko Linjama paljon sävelsikin ja menestyi kilpailuissa sekä esiintyi urkurina, mutta päätoimisesti hän oli kansakoulunopettaja (jonkin aikaa Muuramen kanttori) ja sivutoimena musiikin teorian opettaminen musiikkiopistossa.

Pari sataa vuotta sitten säveltäjät sävelsivät uutta musiikkia: sitä haluttiin ja kuunneltiin. Niinpä säveltäjät ottivat huomioon yleisönsä. Liian outoa ei kannattanut tarjota, jos halusi uudemman kutsun säveltämään jotakin rahanarvoista. Kuitenkin sävellyksessä piti olla jotain uutta, mutta ei sellaista uutta, jota yleisö ei käsittäisi. Noissa Wienin ylhäisöpiireissä oli myös tavallisten kreivittärien yms. musiikkikasvatus aivan toista kuin nykyään. Löytyi taitavia pianisteja ja jopa joku kreivi intoutui itsekin säveltämään.

Mozart säveltäjänä oli hyvin kohtuullinen uudistaja. Hänen sävellyksissään kuuluu ensiksi taitavuus ja vain joskus jotain todella uutta. Ehkä todellinen uutuus oli soitinsonaatin aloittaminen muunnelmilla – sitä ei kukaan aikaisemmin ollut keksinyt tehdä. Päinvastoin kuin jotkut filmit tai anekdootit kertovat, ei Salierin ja Mozartin välillä pahempia ristiriitoja ollut. Salierin tähti oli jo laskussa, mutta yli 30 oopperan säveltäjänä hänellä oli hyvin vankka maine. Beethoven sen sijaan tuli (juuri Mozartin kuoltua) Wieniin suositusten kera Bonnista. Hänen täytyi sävellyksillään ja soittotaidollaan raivata tilaa itselleen. Ei kannattanut säveltää aivan mitä tahansa, tullakseen huomatuksi. Niinpä Beethoven sävelsikin varsinkin pianomusiikin puolella hyvinkin erikoista. Pianomusiikkia sonaattien muodossa oli hallinnut Haydn. Mozartille pianosonaatit olivat vähäinen sivutuote verrattuna hänen lukuisiin kamarimusiikkiteoksiinsa. Niinpä Beethovenkin sonaateissa on lähes aina tukuttain yllätyksiä, huumoria ja kompia.

Joskus ihmisillä on sellainen käsitys, että sävellyksillä haetaan aina jotain kaunista. Tämähän ei Beethoveniin nähden pidä lainkaan paikkaansa. Andras Schiffiä lainaten hän kertoo usein kuulijoiden sanovan ”se on niin kaunista”. Sitten Schiff ottaa esimerkin Beethovenin sonaatista no. 22. Se alkaa oikein ”kauniisti”, mutta sitten tulee oktaavikulkuja ja fortissimoja, jotka eivät kuulosta lainkaan kauniilta. Se on ollut säveltäjän tarkoitus: kun kaunis melodia pannaan ruman viereen, se kuulostaa entisestäänkin kauniimmalta. Schiffin mukaan tässä on ”kaunotar ja peto rinnakkain”.

[Vaikka tässä puhunkin sonaatista, en sen tarkemmin rupea kuvailemaan, mitä se sonaatti tarkoittaa. Periaatteet voi lukea Wikipediasta parissakymmenessä minuutissa. Jos haluaa pikakurssin, niin tässä. Hämä-hämä-häkki on sonaattimuotoinen sävellys. Ensin on esittelyjakso ”hämä hämä häkki kiipes langallen”, sitten toinen teema ”tuli sade rankka hämähäkin vei”, sitten kehittely: ”aurinko armas kuivas satehen” ja viimein kertaus ”hämä hämä häkki kiipes uudelleen” - kooda eli tavanomainen lyhyt päätösjakso puuttuu.]

Säveltäjät saavat joskus aiheensa kuin inspiraationa, mutta usein aiheet voidaan jäljitttää, vaikkei niitä aina kerrotakaan. Beethoven lainasi runsaasti Haydnilta. Schubert taas lähes plagioi Beethovenin muutamia sävelkulkuja. Bach lainasi ajan tyylin mukaan keneltä tahansa, jopa itseltäänkin. Hän muutti häpeilemättä maallisia kantaatteja kirkollisiin teksteihin unohtamatta huumoriakaan. Eräässä hänen tällä tavalla muokkaamassaan maalisessa kantaatissa ylistettiin kartanon herraa aivan nimeltä kutsuen – kirkollisessa kantaatissa isännän nimen paikalla oli Behemont eli Piru.

Aivan oma lukunsa on lainailijat, jotka eivät kerro lähdettään. Yksi törkeimmistä on Sarmanto, joka lainasi omaan sävellykseensä rytmin ja melodian Erkki Melartinin laulusta Minä metsän polkuja kuljen. Ovelampia lainaajia (kuin kiinni jäänyt Sarmanto) oli Oskar Merikanto. Hänen Op. no. 1 eli Kesäillan valssi on vapaasti valssiksi muunnettu Säkkijärven polkka – intervallit täsmäävät hyvin.

Nykysäveltäjät ovat lähes järkiään loitonneet yleisöstä. Pitää olla jo paksu lexikon, että edes jotenkin pääsisi perille säveltäjän tarkoitusperästä: pitikö tämän olla melua ja kaunista vain rumaa, ja mihin tarvitaan palosireeniä esityskoneistossa tai kolmea apulaiskapellimestaria (niin putosi kuin leppäkeihäs esittäjäkunnasta Outokummun työväen torvisoittokunta!). Lisäksi tarvitaan säveltäjän henkilökohtainen selostus ”mitä se on”, jotta jotensakin olisi pyrkimyksistä tietoinen. Minua oikein säälitti, kun jouduin kuuntelemaan Yliopistolla vuonna 1966 Reijo Jyrkiäisen selostusta hänen arkkioudosta sävellyksestään, jossa tarvittiin mm. ääninauhaa. Sävellyksen olen totaalisesti unohtanut, eikä sitä kaiketi sen koommin esitettykään. Vaikeus on siinä, että kuulijan päässä ei ole sen väristä naulakkoa, mihin tällainen sävellys ripustettaisiin – ei ole jatkumoa aikaisemmista tyyleistä. Pelkällä kuuntelemisella et ota noista kakofonioista mitään tolkkua.

Säveltäminen on vaikeaa, mutta tittelinä haluttu. Niinpä vähänkin jotain säveltänyt pistää tittelikseen (tai ainakin toiseksi) säveltäjä jos vähänkin aihetta on. Jotkut säveltäjät odottava yhä huomatuksi tulemistaan, toiset jo haudassa. Suomessa jo melko pienelläkin työllä pääsee tällaiseen asemaan. Eräs tällainen säveltäjä oli Heino Kaski, jonka arkkikömpelöt sävelkyhäelmät pääsivät painetuiksi nuoteiksi saakka. Minä niitä soittelin, kun luulin, että nämähän ovat hienoja, kun minäkin osaan niitä soittaa. Sittemmin ihastukseni on liudentunut huomattavasti. Vähän samoin kävi Alfred Ketelbeyn sävelmille. Niitä soiteltiin, koska ne olivat melkein ainoita, joita veljeni Eliaksen kanssa osasimme melkein soittaa. Sitten siirryttiin Bachiin ja Beethoveniin ja siellä on pysytty.