13.3.1942 Sylvi Pärssinen Tuupovaarasta Helena Kuismalle Inkilään

[Alkuperäinen lyijykynällä kirjoitettu kirje IP:n arkistossa.]

 

                                                           Tuupovaara 13. 3. 42.

Mamma hyvä!

Sydämellinen kiitos kirjeestänne! Minulla tässä on ollut taas vähän kiireisemmät ajat, enkä ole joutanut harrastamaan paljon enempää kenttä- kuin muutakaan postia. Nyt taas näyttää siltä kuin alkaisi elämä hiukan selvetä. Jätin edelliseen kirjeeseennekin vastaamatta.

Arvihan kävi taas lomalla. Siellä rintamalla oli hänen pataljoonansa päästetty lepoon ja miehille pidettiin hiihtokilpailut. Arvikin läksi taas ladulle ja sai IV:ksi palkinnoksi kahden viikon loman. Hän tuli kotiin 25 pnä helmik ja lähti takaisin 10 päivä maaliskuuta, siis samoihin aikoihin kuin Ittikin. Tapani kävi täällä myös viipyen vain 3 vrk. Hän kertoi myöskin Ittin ja Väinön lomista. Oli tavannut V:n [Väinön] Elisenvaarassa. Arvi kulutti lomansa tapansa mukaan seurakunnan hoitoon. Meillä oli myös maaliskuun 1. p. suuret sankarihautajaiset, jolloin siunattiin 53 tuupovaaralaista haudan lepoon.

Täällä oli vieraitakin pappeja Joensuusta (Arvin v.t.) piirikenttäpappi [Kauko] Kanervo, rintamalta tuupovaaralaisten oma pastori pastori Eero Kiviniemi, Ilomantsin kr.katolinen kirkkoherra Hodju, sekä Pohjois-Karjalan Sk-piirin valistusohjaaja luutn. Wegelius (ent. pappi). Minä syötin ja juotin nämä yhteiset vieraat, ja arvaatte, että sen rintamapapin takia erikoisen mielelläni otin sen hommakseni. Sattui olemaan lihaakin, laitoin Stroganoffin pihviä ym. ja salaatteja ja jälkiruuaksi täysmaitoon keitettyä velliä, ei sen erikoisempaa. – Lotat lähettivät sitten pikkuleipiä, sokeria, vehnäjauhoja, leipää ja voita minulle kiitokseksi. Eipä ollut pullaakaan minulla ensinkään. Juhlat olivat suurenmoiset. Neljäsosa koko pitäjän väkiluvusta oli kerääntynyt kirkolle. Arvi piti vaikuttavan ruumissaarnan, ja hän myös siunasi luterilaiset vainajat. Toiset papit suorittivat apupalvelusta. Sk-talossakin olivat lottien järjestämät juhlat. Siellä olisi minun pitänyt puhua lottien puolesta, mutta viime tingassa säästyin siitä erään opettajan suorittaessa sen pyynnöstäni. Nämä olivat ensimmäiset hautajaiset kesästä lähtien. Suuri osa tuupovaaralaisia on vielä haudattuna muualle.

Heti juhlien jälkeen saimme vieraaksi Tuomiokapitulin Sihteerin pastori Rissasen, joka viipyi kolme päivää, sekä pastori Pentti Evijärven. Molemmat olivat olleet rintamalla, mutta nyt oli vapautettu, toinen piispaa varten, toinen hoitamaan tätä Arvin ja Ilomantsin kappalaisen viransijaisuutta. Pastori Evijärvi tuli nyt katsomaan paikkaa ja neuvottelemaan Arvin kanssa asioista. Heidän molempien kanssa käytiin 4. pnä  Saara Vatasen miehen hautajaisissa. [Eino Vatanen.]  Muistattehan sen kirvulaisen Saara Haakanan. Hänen miehensä kaatui 13. pnä heinäk Pälkjärvellä ja oli haudattuna Tohmajärvelle, mutta ruumis saatiin tänne niin myöhään ettei ehtinyt yhteisiin sankarihautajaisiin. Sinne isoon Rekivaaran taloon oli kutsuttu vain vähän vieraita, mutta kestitys oli hienoa ja rikasta. Papit pitivät seurat sielläkin ja veisattiin paljon virsiä

Saaran mamma on ollut täällä jo useita viikkoja ja me olemme tulleet hän kanssaan hyviksi ystäviksi. Hänkin tykkää siitä, kun mie haastan sitä oikeeta haastii enkä vääntele niiko Saara, joka puhuu melkein täydellisesti pohjois-karjalan murretta. Saara ei näytä enää paljoa surevan Einoa, eikä heillä tainneet kovin hellät välit ollakaan, mutta tietysti hän sentään kaipaa miestään, joka hoiti ja huolti koko suuren talouden, karjanhoitoa myöten.  Saaralle jäi  vain yksi poika, joten siis iso perintöosa on myös aikanaan varma. Saaran ja hänen mammansa kanssa on hupaisa seurustella. Molemmat puhuvat paljon ja se mamma aina joko keskeyttää tyttärensä puheen sanoen: ”Annappas nyt ko mie hoastan”. tai ”Uoppas nyt ko mie sanon”. Jos Saara ei malta keskeyttää eikä anna puheenvuoroa, tyytyy mamma sanomaan: ”Koha sie oot sanont, ni sit mie hoastan”. Mieluisin puheenaihe on lapset ja heidän elämänsä, ja tyhjentymätön aihevarasto on siirtolaisaika hyvine ja huonoine muistoineen. Sen se mamma on sanonut monta kertaa, että ”Kirvuu ko tulet, ni meil pittää tulla käymää!”. Ja minä aina lupaan. Se on viisas ja elämää kokenut nainen. Nyt siellä Saaran luona on vielä kaksi kirvulaista naista, Tyyne ja Mirjam Kuosa. He kävivät täällä pappilassakin ja vietimme hauskan hetken. Arvaatte, että minulla oli talo kunnossa kun tuli kirvulaisia!

T.k. 11 pnä tuli meille sitten se pastori Pentti Evijärvi perheineen asumaan, luultavasti vain vappuun asti. Pyysin tätä järjestelyä muistaen syystalvelliset kokemukseni sen pastori Turusen ”hoitamisessa”. Päätin, etten tällaisena aikana  ota ketään ruokavieraita, kun siitä papista pääsin. Ajatella, että tuo mokoma ilkesi syödä pullavoileipää kahvipöydässä, kun milloin siihen aikaan vielä sain pullatarpeita. Se oli kaiken röyhkeyden huippu minun mielestäni. – Mutta minäpä hämmästyin ja kauhistuin tämän pastorin rouvaa, jokan havaitsin vanhaksi tuttavaksi ja talousopettajaksi! Mutta eihän nyt kukaan voi loistaa taidollaan keittiössä. Heillä on kaksi lasta, 5-vuotias poika [Eino] ja 3-vuotias tyttö [”Tytti”]. Meteli siis plussapuolelle, mutta ei kai minulle työtä lisää. Minulla on yhä se 14-vuotias aputyttö. Niin sitä täällä eletään. Olen ollut terveenä ja lapset samoin, pieniä sairauksia muistelematta. Vauva putosi tänään kolmannen kerran kk:n aikana sängystä. Kosketti pahoin nenänsä ja otsansa.  Hän nukkuu nyt aika levottomasti. Voi särkeä päätä kun nenästäkin vuoti veri. Hän on sellainen herttainen pallero, joka on tuonut runsaasti päivänpaistetta meidän kaikkien  elämään tänä synkeänä sodan aikana.  Työtä ja vaivaa, kotikiusoja ja vaikka sun mitä tämä elämä on, mutta sehän se taitaa olla elämän laki: - kun se on parasta ollut, niin on se työtä ja vaivaa. ”Sä odotit juhlain kultaa ja purppuraa, elo antoi työtä ja arkea harmajaa. – Sait vaivoja vaan ja velvollisuuksia vaan”, kirjoittaa eräs pappi [Lauri Pohjanpää] äidistä, mutta jatkaa runossaan: ”Ei suurinta, onni, ole Sun hyväilys, on suurinta rakkaus ja kärsimys. Muun antais elämästään, jos vain vois, ei rakkauttaan, kärsimystään pois, mut niiden arvo hintaan kalliiseen on maksettava ropoon viimeiseen”. – Onhan tässä elämässä niin paljon hyvääkin, kun sen jaksaisi aina nähdä.

Kiellätte edelleen laittamasta Ittille paketteja, mutta enhän minä paljon voi laittaakaan. Lieneekö Ilmarille tarpeellisempi laittaa?  Kyllä minä taas 7/3 pistin Ittille paketin menemään, voitaleipää, sokeria, korviketta sekä lettuja. Vain 2 kg. Nyt jos tänään leipomani lanttukukot ovat hyviä, niin huomenna lähtee kukonpuolikas, jos kokonainen painaa yli 2 kg. Sain ostaa 3 kg vehnäjauhoaja Arvin eväiksi  . Täältä on aika työlästä saada ruisjauhoja ja joka kuukausi jää osa ostamatta, mutta muuten jauhoannokset riittävät hyvin, vaikka välistä oikein pahaa tekee kun leipä niin hurjasti hupenee. Onneksi se ukki nyt pian lähtee pois. Voita saa kyllä ostaa joskus enemmänkin, ja maitoa saa minkä haluaa.

14.3.42.  Vai on se Eskokin jo miesten hommissa. Sehän on suuremmoista. Meidän pojat keräsivät kovasti metallia puolustusvoimille ja saivat palkaksi marsalkan kuvan.

Arvi vei rintamalle mennessään 4 ½ kiloa voita ja käskin antaa Ittille, jos tapaa vain siellä.

Pärssisen Mari ei ole käynyt täällä kuin jouluna, eikä ole väliäkään. Hänestä on vain sen enemmän puuhaa ja siivoamista.

Arvi on sodassa kovasti laihtunut ja vanhentunut [Sylvi Pärssisen huom.: 35-v.]. Kyllä minä lähetän hänellekin paketteja, milloin hän haluaa.

Kirjoittakaahan taas tännepäin.

                                       Terveisiä teille kaikille.

                                       Sylvi

Jospa laittaisitte tämän kirjeen Toinille, kun en jouda hänelle kirjoittamaan erikseen. En ole vielä hommannut rotinoitakaan, mutta kyllä mielessä ovat.

- - -

Kyösti Vatanen, kuten kirjeessä jo ennakoitiinkin, hoitelee tätä nykyä – vuonna 2004 - Rekivaaran isännyyttä. Kävin siinä Rekivaaran  isossa tuvassa vuonna 2001. Muistoni Saarasta oli, että hän poltti hirveästi tupakkaa, melkein ketjussa ja oli silloin vuonna 1953 – kun edellisen kerran siinä tuvassa kävin - rempseän tuntuinen vapaa nainen, jota äitini ihaili. En edes muista, että kukaan muu nainen olisi silloin polttanut julkisesti tupakkaa. Kyösti Vatanen oli Rauno Pärssisen luokkatoveri kansakoulussa.

 

14.3.  – 17.3.1942 Arvi Pärssisen päiväkirjasta

                                                 

14.3.1942. Herätys toimitettiin aamulla viiden aikaan. Komentopaikan upseerit juhlivat luutnantti Mobergin tuliaisilla uuden komentajan kanssa koko yön. Viiden aikaan he soittivat lääkärille ja kyselivät aivan juotavaa, kun tuliaiset alkoivat olla lopussa.

Kello 11 läksin hiihtelemään etulinjoja kohti aikomuksenani käydä levossa olevan 5. komppanian luona. En sinne kuitenkaan osannut, vaan jouduin väärälle tielle, jolla hiihtelin puuttoman kangasmaiseman halki kolmen kilometrin matkan, kunnes tuli metsämaata. Yhtään miestä ei näkynyt koko matkan aikana. Kova tuuli oli pyryttänyt tien monin paikoin melkein umpeen. Kaikkialla tuntui kuolleelta, vain ryssät ampuivat tykeillä muutaman laukauksen neljän kilometrin päässä olevaan Poventsaan.

Vihdoin tie vei etulinjan korsuille, jotka oli kaivettu Stalinin kanavan länsipuolella olevaan suojaiseen rinteeseen. Ryssä hallitsee toisella puolella, tällä puolella suomalaiset. Linjalla oli hyvin hiljaista. Kävin muutamissa korsuissa ja läksin paluumatkalle. Hiihdin kolme kilometriä aukeaa maastoa purevassa vastatuulessa, ja se oli työlästä hommaa. Hiihtäminen hienossa lumessa oli kuin sonnassa tarpomista.

Illalla käytiin JSP:lle kuuluvassa saunassa ja otettiin kiukkuiset löylyt ja saunakuva. Myös majuri ja lotat kävivät nauttimassa saunamme ihanasta löylystä. Vasta kahdenkymmenenkolmen jälkeen pääsimme nukkumaan.

15.3.1942. Unemme jäi lyhyeksi, sillä yhden aikaan yöllä JSP:lle tuotiin linjoilta vaikeasti haavoittunut mies. Ryssä ampui 6. komppanian lohkolla kiivaasti kaikilla aseillaan. Kun miehen olkavarresta läpi menneen kuulan tekemä haava oli sidottu, jatkoimme keskeytynyttä untamme.

Aamulla kello 10 oli hartaustilaisuus esikuntakomppanian toimistokorsulla. Kolmisenkymmentä miestä oli läsnä sekä itse majuri toteamassa, millainen pappi pataljoonalla on. Puhuin virren 168 loppujakeiden perusteella Jumalan avulla vaivatuille ihmisille.

Sitten lähdin tohtorin kanssa 7. komppanian lohkolle. Ilma oli aurinkoinen ja eilinen tuulikin jonkun verran laantunut. Valkeat hanget kimmelsivät keväisessä auringonpaisteessa. Tohtori oli rokotusmatkalla. Suurimman osan matkasta kuljimme hevosella. Muutamilla paikoilla piti kulkea puolikin kilometriä jalkaisin, koska aukeilla paikoilla lähellä linjoja oli kielletty liikkumasta. Ryssä avaa mielellään kaukaakin tulen ainakin hevosen nähdessään. Tie kulki paikoin vain 600 metrin päässä linjoista, ja siltä etäisyydeltä se olisi hyvin yltänyt ampua suorasuuntaustykillä, jopa kiikarikiväärilläkin. Katselimme tiukasti kanavan toisella puolella olevia kukkuloita, joilla tiesimme ryssän olevan ja varmasti näkevän meidän mustan hevosemme valkeaa taustaa vastaan. Itse olimme uusissa, valkeissa lumipuvuissamme.

Kävimme 7. komppanian jokaisessa korsussa, jotka olivat parin sadan metrin päässä taistelulinjasta. Stalinin kanavan suulla Voljärvessä on kilometrin pituinen ja puolen kilometrin levyinen saari, jossa on itäisin vartiopaikkamme. Sinne ei uskalleta ajaa hevosella, koska ryssällä on alastomaan saareen erinomainen näköala. Se avaa usein tulen puolen kilometrin päässä sijaitsevista asemistaan. Kuljimme tuon matkan odottaen joka hetki kuulien vinkuvan korvissamme, mutta tällä kertaa pääsimme ohi ilman, että ryssä ampui.

Tohtorin jäädessä korsuun rokottamaan lähdin hiipimään aivan saaren kärjessä sijaitsevaan uloimpaan vartiopaikkaan, jossa oli myös tykistön tulenjohtaja. Sinne oli matkaa kolmisen sataa metriä. Loppumatkalla piti tehdä paikoin lyhyitä syöksyjä aukeilla paikoilla, sillä kolmen-neljänsadan metrin päästä voidaan hyvin ampua. Minuutinkin pysähtyminen paikalleen tietäisi melkein varmaa kuolemaa. Niemen kärjessä oli vartiopaikalle kaivettu juoksuhauta osittain maahan, osittain lumeen. Kun pääsin perille, valliin räiskähtivät ryssien pikakiväärisarjan räjähtävät luodit. Nyt olin korkeintaan kolmen sadan metrin päässä ryssän asemista. Kohottauduin eräässä kohdassa niin paljon kuin uskalsin ja nappasin kuvan Stalinin kanavan suusta. Hävitetty pato ja poltettujen talojen savupiiput törröttivät vastapäätä asemaa. Puolenkymmentä kranaattia suhahti ylitsemme asemamme takana olevaan metsään. Kuulemma ensimmäiset kranaatit viikkoon sillä lohkolla. Kaikkialla näytti aivan kuolleelta. Valkoinen lumi peitti vastapäiset rannat, mutta missä suomalainen pää hetkeksikään kohosi vallin reunan yläpuolelle, siellä ryssän räjähtävä luoti vongahti arveluttavan läheltä. Se oli rauhallinen lohko, jossa päivän kuluessa vain silloin tällöin äkäinen konekiväärisarja helähtää, mutta sitä suuremmalla teholla. Tänäänkin on kolme miestä haavoittunut.

Vasta illalla palasimme matkaltamme. Sen jälkeen kävin nukkumaan ja vasta kahdenkymmenenyhden aikaan heräsin tätä kirjoittamaan. Korsussa oli odottamassa vaimoni kirje, joka oli saapunut yllättävän nopeasti.

16.3.1942. Aurinko on koko päivän paistanut kirkkaalta taivaalta. Missään se ei vielä näy pystyvän lunta sulattamaan, vaikka maaliskuu alkaakin kallistua loppua kohti.

Lainakirjastoa varten sain 88 kirjaa, ja niitä olen laittanut lainauskuntoon.

Juuri sillä lohkolla, jossa eilen kävimme, tapahtui viime yönä ikävästi: Ryssät olivat hiipineet yhdelle vartiopaikalle ja vieneet vartiomiehen mukanaan. Toiset kyllä kuulivat avunhuudot ja muutama laukaus räiskähti, mutta eivät voineet jättää vartiopaikkojaan. Ennenkuin miehet korsuilta ehtivät paikalle, ryssien partio oli jo kadonnut ja he olivat vieneet vartiomiehen mennessään. Samalla paikalla haavoittui aamulla yksi mies. Lohkomme näyttää olevan sellainen, että se vie miehen päivässä.

17.3.1942. Yö oli taas levoton. Juuri puolen yön aikaan eräältä lohkolta soitettiin ja ilmoitettiin, että sieltä tuodaan vaikeasti haavoittunut mies. Saimme kauan odotella hänen saapumistaan, sillä hänet tuotiin vasta kello 2.40. Oli saanut maata 45 minuuttia hangella, ennenkuin hänet saatiin sidontapaikalle, ja siksi hän oli aika huonossa kunnossa tänne tuotaessa. Luoti oli lävistänyt reiden paksuimmalta kohdalta ja vioittanut myös kättä. Verta oli vuotanut paljon. Saimme hieroa häntä kauan, ennenkuin veri alkoi kiertää. Saatuaan pari ruisketta ja maattuaan muutaman tunnin lämpimässä teltassa hänen vointinsa parani niin, että häntä voitiin lähteä kuljettamaan Karhumäkeen. Sitten saimmekin nukkua neljästä yhdeksään.

Aamulla tuotiin vielä toinenkin haavoittunut, jota oli ammuttu olkapäästä solisluun alapuolelta läpi.

Päivällä hiihdin levossa olevan 5. komppanian korsuille ja pidin siellä hartaustilaisuuden. Siellä tapasin äskettäin pataljoonaamme siirtyneen tuupovaaralaisen Matti Palviaisen.

5. komppaniasta hiihdin yksin etulinjan 7. komppanian alueelle, josta edellisenä yönä se vartiomies oli napattu vangiksi. Kävin siellä vänrikki Hakzelin tukikohdassa, ja hän lähti paluumatkalla mukaani. Kun olimme tulleet kilometrin verran taaksepäin, ryssä ampui lohkolla pitkän pikakiväärisarjan jonka luodit harvasta metsästä huolimatta vongahtelivat aivan vieritse ja iskivät puiden kylkiin. Ei tiedä, milloin saa kuulan kalloonsa.

Iltapäivällä tuli vielä kolmaskin haavoittunut. Hän oli hiihtänyt samaa tietä, jota minä edellisenä sunnuntaina käytin, ja ryssä oli ampunut äkäisen pikakiväärisarjan. Siitä yksi luoti oli osunut miehen käsivarteen. Illalla sain kirjeen vaimoltani.