Herätyskello soi. On yö. Epätavallista, että kello soi minulle, eikä tarvitse kysyä kenelle. Yleensä kello soi E:lle, koska hän tavanomaisena aamuna nousee tunteja ennen minua suorittaakseen ne toimenpiteet, jotka hän tarvitsee, että voisi esiintyä ihmisten ilmoilla. On pimeää, juuri ja juuri erotan kellon. Vaieannan sen ja sitten tulee mieleen, miksi se soi. Minulla on työmatka ja melko pitkälle. Kello on 4.30.  Äkkiä jo edellisenä päivänä katsottu vaatevarustus päälle ja kahvinkeitintä lataamaan. Olisihan sen voinut ladata jo edellisenä iltana, mutta jotenkin jäi. Normaaliarkipäivänä auto lähtee pihasta kello 7.20, mutta nyt saa E ajaa julkisilla, kun meillä ei ole kahta autoa.Hän ajaa junalla asemalle ja ottaa sieltä taksin työpaikalleen ja sama proseduuri takaisin päin, jos työmatkani suuntautuu pitemmälle.

On maaliskuu, mutta tiet ovat jo kuivat ja lumettomat. Matkalle lähtiessä ennakoin yleensä sään, paitsi yhden kerran, jolloin lumipyry yllätti ja jouduin perumaan matkan Tampereelle kokonaan. Yleensä en koskaan myöhästy sovituista kellonajoista – aina pitää olla sen verran aikatulussa väljää. Olen myös laskenut lepotauot mukaan matka-aikaan.

Siispä auto ulos lämpimästä tallista. Auton tankkauskin on varmistettu ja tankki täytetty edellisenä päivänä. Merkitsen kilometrilukeman pikku vihkoon. Nämä matkathan minä laskutan työnantajalta ja työnantaja sitten asiakkaalta.

Hieman silmiä lerpattaa, maaliskuun alussa alkaa aamulla olla pian kajastusta taivaanrannassa. Nyt on hyvä auringon sijoitus: mennen tullen koko ajan takana eikä häikäise. Matka-ajaksi olen tällä kertaa laskenut kolme ja puoli tuntia taukoineen, joten olen täsmälleen sovittuun aikaan kello 9 perillä prkimässä sisään asiakkaan konepajaan.

Perille pääsyä matkan päähän seurasin tarkkaan, että saisin aikaa yhdelle tupakalle ja muuhun huojennukseen. Konepajan lähellä urheilukentän kupeella sitten vetelin rauhassa tupakan. Asiakkaan palavereissa ei useinkaan pidetä taukoja eikä varsinkaan tupakkataukoja.

Käynnin tarkoitus on kartoittaa asiakkaan toiveita ja ratkaisuja heidän kokemiin ongelmiin. Sen tarkempaa tietoa minulle ei heidän puolelta ole annettu, mitä asiat koskee. Tuotannonohjausjärjestelmässämme on noin tuhat toimintoa ja funktiota. Yleensä pystyn valmistautumatta antamaan selityksen tai neuvomaan missä tahansa järjestelmään liittyvässä asiassa. Hyvin harvoin joudun sanomaan asiakkaalle, että nyt en tiedä, mutta otan selvää. Sellainen konsultti, joka kovin usein vastaa ettei tiedä, ei kovin montaa kertaa sen asiakkaan luona käy. Sellaisiakin työtovereita minulla on, mutta syy on yleensä siinä, että liian vähällä koulutuksella ja perehdytyksellä on lähetetty untuvikko asiakkaan luo, joka omalla alallaan on kivikova ammattilainen. Jos menet esimerkiksi laivatelakalle, etkä tiedä mitä tarkoittaa nestausnumero, olet jo lähtökohtaisesti aika heikoilla. Tämä minun tietämykseni järjestelmästä perustuu mm. yhteen kesään, jolloin kesälomalta heinäkuussa palattuani ei ollutkaan kovin paljon töitä. Päätin käydä koko järjestelmän läpi ja lukea useimmista toiminnoista ohjelmakoodista, mitä siinä toiminnossa oikein tehdään. Saman tien löysin lukuisia ohjelmavirheitä, mutta se on toinen juttu.

Asiakas oli jo valmiiksi ärsyyntynyt löydettyään puutteita ohjelmistosta. Tai ei oikeastan puutteita, vaan asioita, joiden olisi hänen ja heidän mielestään pitänyt toimia toisella tavalla. Koska olin yksin asiakkaan luona, niin minussa henkilöityi koko ohjelmaisto ja sen virheet – joskus edutkin. En voinut sanoa, että ”tää on nyt sen Koistisen koodaama, eikä sen jälki ole aina priimaa”. Ei muuta kuin kysymys ylös ja ehkäpä asiakas voisi omalta koneeltaan näyttää, miten ohjelmisto nyt toimii tai mikä on vikana. (Eräs työtoverini, joka myös silloin tällöin kävi samalla asiakkaalla hieman eri asioissa oli tyytymätön ja moitiskeli minua, koska asiakas oli niin tyytyväinen minun käyntiini siellä.) Minulla tietenkin oli sama ohjelmisto omalla koneella, mutta useimmiten ns. viat johtuivat datasta eikä ohjelmasta. Minullahan (tai meillä) oli myös mahdollista ottaa yhteys asiakkaan koneelle ja tutkia ongelmaa siellä. Kysymyksiä kertyi ja muutamia sain hoidettua saman tien pois listalta ja lopuille silloin selvittämättömille tehtiin suurpiirteinen luonnos, mitä tehtäsiin. Tärkeää on tietenkin, kuka lystin maksaa. Asiakas on yleensä sitä mieltä, että kaikki muutokset ja ylläpito pitää tehdä ilmaiseksi ikään kuin meillä firmassa olisi joku sampo, jonka tuotteilla maksetaan ilmainen työ. Tosin tämä asiakas myös tilasi kehitystyötä, mutta aina silloin tuli kyse työmääristä. Jos kyse olisikin ollut vain työn määrästä, kaikki olisi lasten leikkiä, mutta ei. Kyse useimmiten on siitä, että integroidussa ohjelmistossa lähes kaikki vaikuttaa kaikkeen ja yllätyksiä voi tulla. Eräs meidän oma koodarimme päätti ohjelmisossamme osaluettelossa muuttaa painon tarkoittamaan kokonaispainon  sijaan yksikköpainoa. Näin pieni muutos, eihän voi paljon maksaa. Minä pysäytin tämän muutoksen toimeenpanon ja esitin ehdottajalle muutoksen hintalapun, noin 40 000 euroa ja hyvä jos riittääkään. Kentän merkitys jäi ennalleen, kun asiakas ei tietenkään olisi suostunut maksamaan noin pienestä muutoksesta noin paljon. Jos muutos olisi toteutettu olisi jouduttu muuttamaan noin 100 ohjelmaa ja testaamaan koko järjestelmä uudelleen ja raskaasti.

Ruokatunti pidettiin tai oikeastaan ruokapuolituntinen. Tämä olikin toinen asiakkaamme joka ei tarjonnut konsulteille ilmaista ateriaa. Piti kaivaa 5 euroa ja neljäkymmentä senttiä omia rahoja lounaasta. Omia nimenomaan, koska en viitsinyt moista summaa panna matkalaskuun, eikä kassa antanut kuittia. Taitaa olla tämän konepajan budjetti tiukilla.

Saatiinhan sitten asiat päätökseen. Heti lähdettyäni pidin tauon urheilukentän kupeella ja huokasin syvään. Nämä yksinäiset käynnit ovat paljon stressaavampia, kuin jos oltaisiin työkaverin kanssa. Asiakas on kuitenkin hyvin nihkeä maksamaan kahdesta konsultista. Osaahan se yksikin kirjoittaa., Muutamia vuosia aikaisemmin tällaisen työpäivän jälkeen sain sydänoireita, mutta ne sitten vähitellen jäivät kuvasta pois. Kävin paikallisesta Alkosta hakemassa viskipullon ja samalla asialla oli yksi palaveriin osallistunutkin. Kello oli 16, joten olin ollut matkalla jo yksitoista tuntia. Paluumatkalla kävin välikahvilla, mutta siitä huolimatta alkoivat silmät lurpahdella. Lauloin kovalla äänellä, mutta ei sekään pitkälle auttanut. Radiota en pidä matkoilla ensinkään päällä, se alkaa nukuttamaan vielä enemmän. Viisi kilometriä ennen kotia katsoin ajamisen niin vaaralliseksi, että menin puoleksi tunniksi levähdyspaikalle torkkumaan. Olin kotona puoli kahdeksalta, auto tallissa ja minulla takana 15 tunnin työpäivä. Joku voi todeta  hyvänä puolena, että tulihan siitä mukava ylityökorvaus. No, ei tullut. Minä olin kokonaispalkalla, eikä siihen lasketa lisää mitään ylitöitä. Pidin kyllä silloin tällöin ylimäärästä vapaata muutaman tunnin, mutta ylityökorvauksia en silloiselta työnantajaltani saanut 24 vuoden aikana aluksi penniäkään ja sitten en senttiäkään. Mutta matkailu avartaa.