1932

Viipurin tuomiokirkko haisi samalta kuin juuri anteeksiannetut synnit  syntipukin kuormassa. Koko läsnäolevan seurakunnan syntien rinnalla minun pienet lipsaukset eivät paljoa painaneet.  Kun olin tunnustanut olemattomat syntini ja päässyt pahasta, ei olo tuntunut kummemmalta kuin lauantaisaunan jälkeen Minutkin oli lastattu, mutta syntien sijaan pyhällä hengellä, tosin välillisesti piispan ja pappien lastaamana, eikä pukkia tai laivaa tarvittu. Raamatusta puuttuu yksityiskohtaisempi kuvaus, kuinka syntejä lastataan. Maallikkojen harhaluulojen vastaisesti syntipukki itsessään oli synnitön. Kun kaikki kertyneet synnit olivat lastatut, pantiin viaton eläin kulkemaan omaa tietänsä erämaahan takaisin palaamatta. Minut oli juuri vihitty. Vihkikaavan toki osasin ulkoa, sehän piti tenttiäkin: rakastakaa toisianne kunnes kuolema eroittaa. En kuitenkaan vihkiytynyt kenenkään muun kuin kristillisen hengen kanssa josta ei erottanut edes kuolema. Häntä ei kuitenkaan näkynyt, mutta sanottiin sen olevan olemassa, Öylätti tarttui kitalakeen, mutta kun ei tarvinnut puhua mitään, ei haitannut. Viinikin tuntui oudolta jälkimakuineen, koska en sellaista ollut maistanut kuin joskus heikkona hetkenä Käkisalmen yhteiskoulun järjestämissä iltamissa, kun lähes pakottivat. Viiniä ja väkevämpää oli ollut julkisesti myytävänä viinakaupassa vasta kolmen kuukauden ajan. Se oli kuitenkin niin kallista, että salakuljettajat vielä pitkään saivat kaupaksi varpusiaan peltipäniköissä. Poliiseistakin sai lähes puolet ruveta selvittämään tavanomaisimpia rikoksia, kun pirtun omistaminen ei enää ollut rikos. Sen koommin en viiniin koskenut, vaikka Jeesuskin muutti Kaanaan häissä veden viiniksi ja viimeisellä aterialla sitä tarjosi. Tosin verukkeena oli, että viini olisi ollut Jeesuksen verta, mutta viiniltä se maistui. Seurakunnan miespuolisten punaisista nenistä voi päätellä, että huhtikuun kylmiin aamuihin oltiin asianmukaisesti varauduttu, kun kerran kaupunkimatkoille päästiin. Työläiskaupunginosiin ei viinakauppoja tullut – sen verran piti kristityn väen ajatella ymmärtämättömän kansan moraalia. Kuinka monta pappia meitä olikaan siunaamassa matkallemme, minne? Ne kädet pään päällä toivat sen siunauksen. Velaksi ostettu papin puku oli liian tiukka, mutta sehän onnistuisi ompelijalta. Ihmettelin siinä polvistuneena kuuden muun papiksi tulevan kanssa pyhän hengen ja uudeksisyntymisen peson voimaa. Siitä kun ojentausimme, olimme täysivaltaisia pappeja, Aaronin suvun perillisiä. Nyt meillä oli valta antaa syntejä anteeksi ja siunata kuoleva viimeiselle matkaetapilleen. Lisäksi voimme yhdistää hmisiä ikuiseen liittoon, joka ikuisuus tosin monesti tuntui olevan lyhyempi kuin miesmuisti. Ennen polvistumista olimme teologian opiskelijoita ja noustuamme pappeja. Sama nahka minua ympäröi kuin ennenkin. Piispan vastaanotto odotti. Sinne olisin voinut ottaa vaimonikin mukaan, mutta en halunnut, kun se oli raskauden jälkeen mielestään liian lihava. Tämä oli minun odotettu tilaisuuteni. Harva uskoi silloin siellä koulussa, että minusta tulisi mitään. Saavutukseni arvoa vähän himmensi, että luokkatoverinikin, Matti Tukia, vihittiin papiksi samassa tilaisuudessa ja yhtä vähän lukeneena, kolme vuotta. Olihan se kestettävä, kun Helsingissäkin olimme bolagisteina. Oli kesäkuun 8 päivä. Vuosiluku kirjoitettiin 1932. Olihan vihkimisessä muutakin, kuin pyhä henki johdatettuna meidän päälakiemme kautta sydämiin kämmenistä säteilleeä. Piispa Kailan kanssa oli jo ennalta sovittu, että pääsisin heti papiksi Korpiselkään, Soanlahden kirkkoherran viralliseksi apulaiseksi. Virka oli mitä mainioin ja käytännössä tulisin olemaan aivan itsenäinen viranhoitaja – Soanlahdelle oli matkaa, ja mitäpä aviranhoidollista asiaa minulla sinne olisi. Pääsin valitsemaan ”parraat päältä” koska olin joutunut menemään naimisiin Sypyn kanssa – kun en varonut, niin Sypy tuli siellä Helsingissä raskaaksi. Tavanomaista kaavaa noudattaen menimme kihloihin 13.5.1930 ja sitten naimisiin 9.8.1931. Uusi elokas oli saanut alkunsa luultavimmin maaliskuun puolivälin tienoilla 1931. Ei niin tarkkaan tiedä, koska aina kun tavattiin oltiin. Tietysti ei boxi ollut aina vapaa, joten silloin jäi väliin. Soanlahden apulainen oli oikeammin kirkkoherra. Kun valitsin syrjäisimmän paikan Viipurin hiippakunnassa, niin heti pääsin kirkkoherraksi. Pieni tutkinto oli vielä suoritettava, että pätevöityi virkaan: seurakunnan kirjanpitoa. Se kyllä onnistui, kun ei tarvinnut muuta kuin yhteen ja vähennyslaskua, joten en tarvinnut luokkakaverini Erkin apua. Ynnälaskuissa en tarvinnut erkin tajoamaaluntti lappua kuten algebraan kokeissa. Joskus kyllä maikka ihmetteli, miten olin saanut oikean lopputuloksen niin vähäisillä laskuilla. Kyllä muillekin vihittäville riitti heti leipätyötä - luokkatoveri Antti Haikarinen imitettiin heti, mutta vain kappalaiseksi Wärtsilään.

Sypy lopetti kolmivuotisen arkkitehtuurin opiskelunsa kesällä 1931 ja muutti kotiinsa Inkilään äitinsä ja isänsä luokse. Ukko-Pärssisen luokse ei ollut muuttamista, kun siellä oli niin ahdasta ja siivotonta ja Helena-äiti oli niin huonossa kunnossa, lähes hautaan valmis.

Meidän lapsi syntyi hienosti ja Kalliisti Viipurissa. Olisihan Inkilään voinut saada kätilönkin Kirvusta, mutta Sypy tahtoi Viipuriin ja yksityissairaalaan. Kyllä se maksoi ja kaikki matkat päälle. 13.1.1932 oli se uusi vamis vetämään ensimmäisen henkäyksenä ja Sylvi jäi Inkilään kotiinsa muutamaksi kuukaudeksi ennen kuin opintoni loppuivat Sain henkivakuutusta vastaan helposti lainaa, kun virkakin oli valmiiina: hienot lastenvaunut tietysti päällimmäisenä ja liinavaatteita. Ei Sylville ollut mitään kapioita kasaantunut. Vaikka Israel-isän metsäkaupat aikoinaan tuottivat, niin nyt oli tullut hänelle tuomion aika ennen aikaisesti ja oletettavasti vankilaan oli matka. Liikemiehellä ei aina ollut niin herttaista, vaikka rahaa tulikin. Kaita tie ei aina ollut suorin tie. Vankilatuomion mukana Israel-ukon useimmin avaamaksi kirjaksi tuli virsikirja tilikirjan sijaan. Minun isälleni, lampuodille, ei paljon varaoja kertynyt – ei ollut edes polkupyörää, mutta eipä odottanut Viipurissa vankilakaan.

Tämä on minun ruumiini ja vereni päätti vihkimisen ja polvet oikaistuamme olimme pappeja, joilla oli taivainen mahtikäsky naittaa ja kastaa, nostaa ja alentaa. Vain käden käänteessä – se oli ihmeellistä. Ja ihmiset katsoivat sinua, kuin  jolla on valta ja voima ja vähän kunniaakin. ”Totuuden henki johda sinä meitä”. Mikä henki se sellainen oli, ei totuuden hengestä ouhuta missään, ei edes Raamatussa. Sen sijaan israelilaiset pistivät hengiltä kokonaisia kansoja, kun pyytämättä tunkeusivat Palestiinaan, rosvosivat ja raiskasivat, ja alle 15-vuotiaat tytöt antoivat papeille, Aaronin suvulle, leikkikaluiksi.

Niin, tytöt olivat hankalia. Käkisalmen koulussa niitä oli –useimmat hyvänhajuisia, mtta kaikki ei niin kauniita. Sypy oli kaunis ja hyvänhajuinen, vaikka hänelläkin aamupesuun oli vain kylmä vesi pesuvadin pohjalla. Kirjoitin laajoja kirjejeremiadeja Sypylle, kun hän ei oikein muuten ollut minusta kiinnostunut. Olin kyllä ihan normaalin näköinen, mutta hiusten kampaaminen suoraan taakse vaati jatkuvaa huolenpitoa, kun ne luonnollisesti halusivat kasvaa suoraan eteenpäin eikä taaksepäin, niin kuin halusin.

Oppikouluni alku oli hankalaa. Ensiksikin asuin Pyhäjävellä ja toiseksi en ollut vanhin veljes Vanhin sisaruksista sai mennä kutomakouluun opettelemaan hienompien kankaiden ja mattojen kutomista. Monta onnenpotkausta tarvittiin minun kouluntielläni. Ensiksikin olin innostunut koulusta. Siellä sai piirrellä ja laulaa. Jotain muutakin oli, mutta paljon ikävempää. Patalapun teko ja paikkojen parsiminen tuli tutuksi. Oppikouluunkin arvosanani olisivat riittäneet, mutta esteenä oli vanhempi veli, joka oli etuoikeutettu oppikoulua oppimaan. Tapani-veli sen koulun Käkisalmessa aloitti, mutta sitten kohta muutaman viikon perästä astui peliin Sallimus. Pian olin hevosen pellolle valjastamisen sijaan Pyhäjärven aseman suunnalla valmiina matkustamaan rautahevolla Käkisalmeen. Sallimus oli lisäksi päättänyt, että Rautu-Käkisalmi –rata valmistuisi sopivasti niin, että pääsi suoraan Pyhäjärven asemalta Käkisalmen asemalle. Käkisalmella Käpylässä oli kortteerini, jossa sain ylöspidon seuraaviksi vuosiksi. Tapani-veljeni sai nimittäin kuulan kalloonsa. Ei tosin niin tappavaa kuin säveltäjä Kuula Viipurissa, vaan sellaisen täräyksen urheilutunnilla kuulasta, että päätä särki ja huimasi niin, ettei koulunkäynnistä tullut mitään. Ei muuta kuin koulun rehtorin pakeille ja mies vaihdettiin. Kyllä minun kansakoultodistukseni oli ihan vertailukelpoinen Tapanin kanssa – laulunumeronikin oli numeroa suurempi.  Tapani pääsi sittemmin kotiteollisuuskouluun, mutta minä herrakouluun. Pyhäjärvellä ei pappia ja kappalaista, nimismiestä ja apteekkaria lukuunottamatta vielä ylioppilaita ollut.

Minulla ei ollut Käkisalmessa täyttä ylöspitoa, joten ruoat piti tuoda aina viikottain Pyhäjärveltä. 3999Joskus oli sovittu jonkun tuovan viikollakin jotain ruoan lisää: maitoa ja muuta pilaantuvaa. Ei meillä ollut paljoa säilytystiloja – yksi hyllynpätkä sulanissa, sen piti riittää. Jos ei riittänyt, piti olla ilman.. Ravintolaan ei Ukon antamilla rahoilla ollut mitään asiaa. Enpä silloin vielä vuonna 1920 paljon lapsilla ollut paikkoja, missä olisi voinut käydä. Ainoa ruokapaikka oli asemalla kolmannen luokan ravintola, mutta siellä oli niin kallista. Sukulaisia tosin kävi ahkeraan kauppamatkoillaan, jolloin sai syödä vatsansa täyteen.3333