Vuonna 1992 huomasin ilmoituksen, että Savonlinnan oopperakuoro muodostettaisiin uudelleen johtajan riitaannuttua entisen kanssa. Niinpä innostuin ja kävin pyrkimässä. Pianistina oli sama, joka minulla oli ollut harjoituspianistina Lahdessa, Ilkka Sivonen. (Lauloin muuten Leporellon aarian Mozartin oopperasta Don Giovanni.) Minut valittiin mukaan ja harjoitukset pantiin kohta pystyyn. Harjoituksista maksettiin pientä kulukorvausta ja auton käytöstä noin bensat. Harjoitukset olivat aina kaksipäiväiset ja usein Helsingissä Jollaksessa SOK:n opistolla. Esitysten lähestyessä harjoiteltiin sitten Savonlinnassa, jonne oli yhteiskuljetus.

Meillä oli mökki vuokrattuna koko vuodeksi Rantasalmella, joten asuinpaikka ei tuottanut vaikeutta. Vaikeutta oli sen sijaan harjoitusten aikaan Savonlinnassa. Linnassa piti olla noin 8.30. Laulettiin klo 11 saakka. Sitten oli ruokatuntia noin kello 13 saakka, jonka jälkeen harjoiteltiin taas noin klo 16 saakka. Esityspäivinä harjoiteltiin vain aamulla. Esitys alkoi noin klo  20 ja päättyi noin klo 23. Rantasalmen mökillä olin ruuhkasta riippuen noin klo 1 yöllä. Sitten taas aamulla matkaan. Vapaata oli vain juhannusaatto. Lomakylän isäntäkin, vanha inttikaverini, ihmetteli liikennettä, että myöhään tulee ja aikaisin lähtee. Kyllä se työstä kävi.

Tehtiin harjoitusmatka uuden opperakuoron kanssa Eestiin, Tallinnaan.  Konsertti Estonia-teatterissa. Lähtö 24.4.1993 laivalla, paluu 25.4.1993. Merkittävää Estonia-teatterin vierailussa olivat tupakointipaikat: niissä luki ”suitsemise koht”. Eräs kuorolainen – helsinkiläinen lastenpsykiatri – oli ottanut kuorohommat amatöörimäiseltä kannalta ja kaatuili harjoituksissa Estonia-teatterissa humalatilansa johdosta. Saman tien antoi Kyösti Haatanen hänelle lähtöpassit. Oopperakuoro ei ollut harrastelijoita varten.

Siis kesä 1993 oli oopperakesä. Koko kesäloma meni siinä. Harjoitukset jatkuivat kesäkuussa Savonlinnassa ja jopa esityspäivien aamulla harjoittelimme. Mielenkiintoisin kolmesta oopperasta oli Verdin Macbeth. Se tehtiin Ralf Långbackan ensiohjauksena. Hän sai joukot mukaansa hienostuneella esiintymisellään ja järkevästi perustelluilla ohjeillaan. Purkkaa ei saanut syödä: joku kolmestatuhannesta katsojasta seuraisi juuri silloin sinua. Pantomiimikohtauksiin piti eläytyä ja näyttää siltä mitä näytteli. Minä olin yksi kummittelevista haamukuninkaista. Jouduin nousemaan näyttämölle sivuportailta ja kulkemaan uhkaavan näköisenä Macbethin (useimmiten Jorma Hynninen) luokse, joka kiroillen lauloi edessäni kehottaen mukamas minua poistumaan. Sehän on aivan soolo-osa. Tästä syystä sain myös nimeni oopperasta tehtyyn nauhoitukseen. Kuoron tytöt sanoivat, että olin heidän mielikuninkaansa. Macbethiin olivat pestautuneet myös pari Haatasen tuttua iskelmätähteä, joita sitten Iltasanomat reposteli. Oli nimittäin käynyt niin että kun edellinen oopperakuoro sai potkut, kun sopimusneuvottelut eivät sujuneet, ja meidän kuoromme koottiin äkkiä tyhjästä. Joitakin jäseniä oli silti mukana entisestäkin kuorosta. Macbeth oli uusi produktio, joten siinä ei entisistä ollut sen enempää apua. Sen sijaan Taikahuilu ja Fidelio olivat entistä kamaa.

 

 

Kauhein kohtaus jossa olin mukana, oli pakolaisten johtajan laulu tapettujen vaimonsa ja lastensa muistolle, hänen saadessaan kapaloidun poltetun lapsensa – nuken – kannettavakseen ja sitten sotapäälliköiden ympäröimänä laulaa sydäntä raastavan surunsa. Minun ei tarvinnut laulaa, vain sen ylipäällikön, joka oli siviilissä Peter Lindroos ja hänkin Jolanda di Maria Petriksen oppilaita. Yhtä sotapäällikköä näyttelin minä. Syvään suruun osaan ottaen olin kumartuneena katsellen virsujeni kärkiä miekka polvien välissä kädet ristissä. Huomasin yhtäkkiä mustan hämähäkin kämmenselykselläni. Roolipuvun hihat olivat avoimet, piankos sellainen otus pitemmänkin matkan taivaltaisi.  Äkkinäisiä liikkeitä ei voinut tehdä ja mitä  jos hämähäkki päättäisi vaeltaa kainalooni. Kainaloaan raapiva sotapäällikkö ei paljon tunnelmaa traagisella hetkellä kohottaisi. Ohjaaja Ralf Långbacka oli sanonut, että jokaista ainakin joku yleisöstä aina tarkkailee. Tarkkaavaisesti vein oikean käden peukalon hitaasti hämähäkin päälle ja runttasin kuin tuskaani kovistaen. Kotvan ajan kuluttua tarkastelin lopputulosta. Tenori Peter lauloi korkealta. Ja ihmeekseni hämähäkkikin oli hengissä. Sitten viimein murhatun lapsen tuskan kaikuessa tenorin äänessä hieroin käsiäni vielä tiiviimmin yhteen ja sain otuksen nujerretuksi. Jälkeenpäin sanoin Peterille, että nyt meni hienosti. Hän vastasi, että tehän kaverit vasta sen tunnelman loitte. Peter Lindroos kuoli sittemmin 2. vuosituhannen alussa Ruotsissa auto-onnettomuudessa. Silloin joskus vuonna 1967 kun pyrin Sibelius-Akatemiaan, oli Peter laulutunnilla Jolandan kotona Lauttasaaressa ennen minua, ja Jolanda pyysi Peteriä säestämään minunkin laulujani, minkä hän tekikin aivan taitavasti.

Veljenpoika Panu Pärssinen on kontrabassoss, joten sukua oli enemmänkin suorittamassa. Kapellimestarina on Macbethissa Leif Segerstam. Kylmän kesän alun jälkeen muurit eivät lämmenneet ennen kuin heinäkuun lopussa ja sisällä oli kylmää kuin ryssän helvetissä. Tosin jokaisessa esityksessä hikoiltiin juostuamme sokkeloisissa linnan holveissa näyttämön takana oikealta vasemmalle ja päinvastoin pujotellen ahtaista ikkuna-aukoista ja kiiveten tikapuita kolmimetrinen raskas taistelukeihäs mukana – aidon vaikutelman saamiseksi terät olivat ihan oikeaa valurautaa eikä mitään muovikuvitelmaa. Miekat samoin. Näin saatiin näyttävämmin taistelukohtaukset esiin, ei siellä huidottu. Paitsi kerran basso Tommola (tätä nykyä jo kuollut kirjaston vahtimestari Kuusankoskelta) vahingossa huitaisi miekkansa liian alas ja halkaisi taistelukumppaninsa Pave Maijasen kypärän niin että sen muovijätteet kolisivat pitkin viettävää puulattiaa orkesterimonttuun – pää jäi vastustajalta kyllä ehjäksi. Itse asiassa ei huitaissut vaan laski miekkansa – Långbacka ohjasi, että hidas liike on paljon vaikuttavampi kuin nopea. Ankea tapaus sattui loppukohtauksessa: kun meillä oli pitkät keihäät, ja holvin aukko oli ahdas, niin eikö joku, rynnätessämme näyttämölle, osannut saada keihäänsä poikittain tukokseksi, no ei se nyt kovin montaa sekuntia vienyt, mutta pienen hämmingin kuitenkin sai aikaan, kun joukko tuppautui toisiinsa kiinni mukanaan ne keihäät ja kädessä sotajoukon naamiointiin tarvittavat puunoksat.

Näyttämön taustalla oli puhdistautumiseen vain yksi pesuvati, jonka kalsea vesi pian mustui, joten viimeisten ei paljon kannattanut huuhdella. Kummastuin Fidelion näytöksen jälkeen, kun taivalsin linnan muureilla ja Jorma Hynninen tuli yhtä matkaa ja alkoi puhua kuoron osuudesta. Ihmettelin, miten hän tiesi minun kuuluvan kuoroon, mutta Rantasalmen mökille tultuani en, koska vähäinen vesimäärä ei ollut onnistunut poistamaan naamastani kuin pienen osan nokea.

Kari-veljeni poika Panu Pärssinen oli ottanut pestin ja soitti kontrabassoa oopperan orkesterissa. Niinpä meitä oli enemmänkin sukua kesärahaa tienaamassa. Palkkaa tästä hommasta ei kuorolaisille maksettu, mutta päivärahat ja kulukorvaukset olivat verottoman korvauksen ylärajoilla. Niinpä heinäkuun tienestiin tuli 11.000 markan lisä verottomana, se vastasi lähes sen hetkistä päätoimestani saamaani nettoa.

Beethovenin Fideliossa me kuorolaiset olimme vankeja. Väliajalla yleisö pääsi samaan ravintolanosaan jonne mekin, ja minun kanssa niitä näitä haastellut amerikkalainen huusi vaimolleen ”I’m talking with a prisoner”, minulla oli nimittäin käsiraudat. Tunnelmaa helpottaakseni näytin kuitenkin, että meillä jokaisella oli avain käsirautoihin, kun ne loppukohtauksessa piti vapauttaa, eikä niin paljon vartijoita oltu palkattu, että olisivat ehtineet kaikkien kuudenkymmenen miehen käsiraudat avata sen minuutin aikana, kun sen piti tapahtua.

Macbethin ensi-ilta tuli ja meni loistavasti. Vaimoni ja Sini-tyttäreni olivat kuuntelemassa. Ensi-illan jälkeen matkustimme erään kuorokaverin mökille, sekin Rantasalmella. Siellä otettiin viiniä (vaimo ajoi). Vihdoin noin kello 2 yöllä päästiin omalle mökille. Silloin huokaisin helpotuksesta ja sanoin: nyt unta palloon. Hämmästyksekseni vaimoni sanoi: nyt jos menet nukkumaan, niin en puhu sinulle yhteen vuoteen mitään. Niinpä sitten lämpimästi päälle, grillinuotio palamaan ja rannalle juttelemaan. Noin kello 9 aamulla lopetettiin, ja pääsin vihdoinkin rättiväsyneenä lepoon. Ensi-illan jälkeinen päivä oli vapaata.