Sylvi Pärssisen muistelmia noin vuodesta 1917 [1972]

Mutta sitten muutettiin jälleen. Tällä kertaa lähemmä Inkilän asemaa ihan Inkilän kylään, ja nyt isälle tuli kuulumaan myös Inkilän mylly. Europeus taisi olla tilan entisen omistajan nimi. Oltiin jo jännittävässä vuodessa 1917. Näköala käsitti jo koko Inkilän Kuunjärven ympärillä. Mielessä on lämpimiä kesäpäiviä, hauskoja leikkitovereita, iloista ja huoletonta kesän viettoa. Mutta syksyllä alkoivat lapsetkin huomata, että jotain erikoista ja ikävää oli ilmassa. Syyspimeinä iltoina, aina myöhään yöhön loistivat valot aseman puolelta työväentalon ikkunoista, niitä katsellessa vanhemmat puhelivat keskenään huolestuneen näköisinä. Kuulimme sanan ”punaiset”, kuulimme, että isä pelkäsi joitakin ”hakijoita”. Sitten eräänä iltana meidät suurimmat lapset Eino, minä ja  Toini vietiin navetan katokseen salavihkaa. Sinne oli kaivettu iso kuoppa maahan, ja vanhemmat selittivät, että sinne on piilotettu tärkeimmät perheen asiapaperi, tilan kirjat jne., jos heille mitä tapahtuisi. Tähän aikaan ei näet kukaan ollut varma hengestään, ja kuulimme huhun, että meidän isällekin olisi määrätty tappaja. Emmehän me lapset paljoa ymmärtäneet, mitä oikein Suomessa tapahtui. Kerran muistan puhutun, että Kaljusen, punaisten johtomiehen, panssarijuna olisi kulkenut ohitse.

 

A k k a s e n m ä e l l ä   s y k s y s t ä   1 9 1 6   k e s ä ä n   1 9 1 7  (Sylvi Pärssisen muistelemaa [1986])

 

Kuvani siirtyy nyt näyttämään oloamme Akkasenmäellä. Tämä, virallisesti Merola, on varsinaisen Inkilän kylän jatkeena, kun mennään järveä pitkin etelään päin. Siellä oli kymmenkunta verrattain pientä maataloa, ja lapset kulkivat sieltä Inkilän kansakoulussa. En käsitä, mikä sai isän muuttamaan sinne, kun hän ei edes ostanut sieltä taloa vaan vuokrasi asunnon Tuomas Akkaselta. Asuimme vain yhden kamarin ja keittiön tiloissa. Tommo itse perheineen asui isommassa tuvassa. Syksyllä syyskuun 10. päivänä 1916 syntyi meille pikku veli, jonka isä tahtoi kasvattaa kaimakseen, eikä siinä auttanut mamman sana, vauvasta tuli Israel.  Tämä vanha raamatullinen nimi aiheutti veljellemme vuosien aikana paljon harmia. Nimi väännettiin perheemme lapsijoukossa Ittiksi, ja sitä nimeä hän kantoi aina sotien loppuun  asti, jolloin hän koko suvun evakkopaikassa Muuramessa 1944 muutti sen virallisesti Ismoksi. Hän oli elämänsä ensi viikkoina siellä Akkasenmäellä kovin itkuinen, mutta tottui sitten säännöllisempään elämänrytmiin ja alkoi nukkua yönsä hyvin.

Akkasen Tommo tuntui olevan vanhanaikainen laiskan sutjakka mies, joka ei pitänyt huolta talonsa kunnostamisesta. Kuvaavaa hänen käyttäytymiselleen oli, että kun hänen pikku poikansa teki pöpelöt lattialle – eihän siihen aikaan housuja paljon pidetty - , niin Tommo harvakseltaan nousi, meni lähelle ja kovasti polkaisi jalkaa, jolloin pöpelöt vierähtivät lattialankkujen välistä sillan alle. Niin harva oli lattiakin. Ja olihan tämäkin elon rationalisointia. Hänen vaimonsa, Tommon Mari oli sen sijaan miehensä vastakohta. Kun hän puhuikin, niin sanat tulivat niin nopeassa tahdissa, etten minä kaikkea ymmärtänyt. Tommon äiti Seppälän Ieva oli hyvä hieroja. Hän asui erillään Kuunustaisen Pihtlahden rannalla pienessä mökissään, mutta kulki ympäri kyliä vetreyttämässä ihmisten lihaksia (kuva Muistojen Inkilä kirjassa sivulla 75). Anopiltaan Mari oppi hieromistaidon, ja myöhemmin kun lapset alkoivat hajaantua maailmalle ja Tommo oli kuollut, hän muutti Inkilän kylään ja sai uuden nimenkin ”Sukkela-Mari”. Sanottiin, ettei hän malttanut edes kävellä tasaisesti, vaan aina kolmen askelen jälkeen ”rikkoi”, otti juoksuaskelen. Marilla ja Tommolla oli viisi lasta, meille ikänsä puolesta sopivia leikkitovereita.

Akkasenmäkköisillä oli vielä eräs mainittava tapa. Kun yleensä Kirvun murteessa jätettiin sanoista viimeisiä kirjaimia pois, niin tämä tuli erittäin esille Akkasenmäellä. Väki oli myös verrattain kovaäänistä. Kun kylä oli veden rannalla, niin ääni kulki selvänä kauas vettä myöten. Silloin jopa toisella puolella kapeaa Alajärveä ihmiset nauroivat, että ”akkasenmäkköist sopottelluot”.

Huoletonta oli elämämme Akkasenmäellä. Jouluksi (1916) isäntä Tommo kantoi ruisolkia tuvan lattialle, sellainen oli tapa, ja säästyihän pyhien aikana emänniltä siivoushomma. Melskasimme pahnoissa kaikki yhdessä, omat ja vieraat lapset. Sekä Mari että meidän puoleltamme mamma olivat laittaneet joulukuusensa kattoon riippumaan, niin ettemme ylettäneet kuusen koristeisiin. Mutta kyllä tuvan puolen kuusi sai kyytiä, kun me iso lapsilauma sitä pyöritimme. En muista, että meitä olisi yhtään kielletty. Mamma oli koristanut kuusemme kauniisti. Muulloin hän säilytti visusti koristeet siellä arteitten piirongin laatikossa. Antoi kyllä meidän joskus katsella niitä.

Kesät menivät Akkasenmäellä kirmatessamme kivikkoisilla ahoilla kilpaa lampaiden kanssa. Minusta oli mukavaa, kun lampaat olivat niin kesyjä ja tulivat aivan luoksemme nuolemaan niille kivien päälle ripoteltuja suoloja. Ikävä tapaturma sattui pihassamme, kun Tommon-Marin pieni Sivi poltti takapuolensa lämmitellessään povarmin uunin edessä hameen helmat ylhäällä, jolloin ne leuhahtivat tuleen. Meidän kotiapulaisemme Kortteen Aili, joka silloin oli pyykillä, ei osannut tarpeeksi nopeasti sammuttaa tulta. Kiharatukkainen tyttö sai sitten kärsiä aina talveen saakka ilkeän näköisistä palovammoista. Kyllä minua säälitti, kun hän loikoi tuvan sängyssä vatsallaan ja vain huusi ”kokkoo, kokkoo”. Tämän järkyttävän tapauksen johdosta hän menetti joksikin ajaksi selvän puheensakin. Lääkkeeksi Mari keitti havun neulasia kermassa, eikä se varmasti pahentanutkaan haavoja. (Tapasin Sivin v. 1983 inkiläläisten päivillä) Arvet jäivät ikiajoiksi.

Tätini Vappu oli myös muuttanut Akkasenmäelle perheineen. En muista, mitä työtä hänen miehensä Matti Kuisma teki. Aikaisemmin he asuivat Matikkalassa ilmeisesti sedän kotitilalla. Oli mukavaa, että saimme serkut Ailin, Annan ja Ainon taas lähellemme. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä Veikko. Joskus jälkeen päin Aili kertoi mammansa sanoneen, että kun Sylvi ja Toini tulevat heille, niin kohta kaikki on sekaisin. Minä ihmettelin sitä, emmehän me tehneet muuta kuin leikimme.

 

OPINTIELLE, KIERTOKOULU V. 1917 (Sylvi Pärssisen muistelemaa [1986)

Kiertokoulun kävin Akkasenmäellä syyskesällä 1917 8-vuotiaana. Sitä piti mielestämme hyvin hieno herra V. Wenhola Akkasen Benjamin talossa. Kovin siisti oli opettajamme.

Me istuimme tuvan penkeillä ja kirjoitimme sylissä pitämillemme rihvelitauluille. Kun taulu oli täynnä kirjaimia, ne pyyhittiin pois pienellä rätillä ja alotettiin uudet kirjaimet. Lukukirjat opettaja jakoi joka päivä laatikostaan ja korjasi illalla haltuunsa. Toiset opettelivat vasta tavaamaan, mutta minä luin salaa heti kohta kaikki kirjan mukavat luvut, ja olin sitten hiukan pitkästynyt. Kylläpä ihmettelin, kun eräs kylän pojista ei osannut panna käsiään ristiin, vaan pani käsivartensa edessään ristikkäin. Koulu kesti kymmenen päivää. Sitten opettaja jakoi ”Lukusetelit, Lastenkoulu=todistukset”. Arvoasteikko oli: Hyvä 4 (X), tyydyttävä 3 (Y), wälttävä 2 (Y), heikko 1 (I).

Minä sain seuraavasti

Tawuu -                         Kirjoitus        2
Suoraluku  3                     Luwunlasku       2
Aapinen          4                       Weisuu           3
Wanh.Test. 3                     Käytös           4
Luth.wäh.katk. 4 ja 3   Tarkkaavaisuus   4
Luetun käsittäminen 3  Ollut koulussa p:wää 10

 

Todistuksen toinen lehti oli Kinkeri-todistukselle, mutta se jäi käyttämättä. Kun herra Wenhola oli jakanut todistukset, hän hyvästeli kättelemällä talonväen ja joka päivä koulua seuraamaan tulleet aikuiset ihmiset, mutta meitä lapsia hän ei kätellyt eikä muutenkaan hyvästellyt. Sen jälkeen hän meni vielä omaan kamariinsa. Tällöin ihmiset tuvassa nauroivat: ”Nyt hää män pesemää kätteesä”.

INKILÄN KYLÄSSÄ VUONNA 1917 (Sylvi Pärssisen muistelemaa  [1986])

Kauanhan isä malttoi ollakin Akkasenmäellä. Nyt hän rahtasi meidät Inkilän kylään. Hän osti talon, joka sittemmin Europeuksen jälkeen joutui Hänniselle. Lähimmät naapurit olivat Tuomas Inkinen, Heikki Lintunen ja Pekko Virolainen perheineen. Saimme taas kylliksi ikäistämme seuraa. Emmehän me vielä niin ihmeesti isoja joukkoja kaivanneet, kun Einokin vasta aloitteli kansakouluaan, minä olin kahdeksan, Toini kuusi ja Väinö kolme vuotta vanhoja. Pieni Itti oli vasta vuoden ikäinen. Mamma lähenteli kolmekymmentäviittä vuotta ja isä oli vähän yli neljäkymmentä. Ikä karttui heillekin. Minkä verran lienee tilan pinta-ala ollut, en tiedä. Kuunustaisen rantaan rajoittuivat kaksi isoa lehmähakaa, Isohaka ja Vuorelan haka. Kauempana metsämaiden ympärillä oli Suurkorpi, jossa kasvatettiin heinää ja kevätviljoja. En erikoisesti muista myöskään isän puutavarahommia, mutta nyt hänen mielenkiintonsa kohdistui toisaalle.

Jo asuessamme Valkiassa talossa isä ja Läherinnan Yrjö olivat perustaneet Inkilän aseman viereen pienen höyrymyllyn, ja nyt isää houkutteli vesimylly, joka tilan oston mukana ilmeisesti joutui hänelle. Kuunustaisesta Alajärveen virtasi pieni koskinen joki, ja siinä oli vesivoimalla käypä mylly. Tätä isä nyt kävi parantelemaan ja laajentamaan. Vesivoima jylläsi siellä, ja vieläpä pieni dynamo antoi jo ennen vapaussotaa meille sähkön.

Myllyn takana oli iso vesiratas ja putous, jossa veden voima hieroi mukavasti. Useat kyläläiset kävivät siellä saamassa hierontaa.

Myllyn yhteydessä oli myös pärehöylä. Tavallisesti työssä oli Lintusen Heikki, jolla olivat hyvin omalaatuiset puheet. Taitava seppä ja mekaanikko hän oli, isän mielestä jopa liiankin taitava, sellainen itseoppinut ”insinööri”. Muun muassa hän sai isän rakennuttamaan Alajärven rantaan tuulimyllyn, joka sitten ei toiminutkaan. Heikki siis käytti pärehöylää, ja me lapset vuorotellen olimme päreitä vastaanottamassa höylän terän liuskottua pölkyt. Tuoreet päreet tuoksuivat hyviltä. Ei meillä kenelläkään ollut sitä ajatusta, että tässä nyt käytettiin väärin lapsityövoimaa. Mukavaa vain oli, kun koskaan emme olleet yksin työssä.

Sydänpuut, joista ei enää olisi voinut halkoa päreitä, vietiin kotiin aikanaan hellapuiksi. Laskettiin leikkiä, että meillä eletään niin hienosti, että hellapuutkin ovat höylättyjä.

Ennen kuin vesi ränniä myöten virtasi myllyn sisään ratasta pyörittämään, se muodosti kauniin pikku lammin, ”laguunin”. Siinä voimme turvallisesti uida ja polskia. Osa vedestä sivuutti myllyn laguunin toisella puolen luonnollista uomaansa pitkin kohisten kuin pikku Imatra. Myllyn alapuolella oli melkein joen päälle rakennettu pieni asuintupa. Ihmettelin, miten siinä voi nukkua yönsä rauhallisesti, kun alituinen kohina kuului yötä-päivää. Siinä asuivat Paavo ja Helena Kaasinen poikansa Einon kanssa. Kun Helena jäi leskeksi, niin vielä sen jälkeen syntyi toinen poika, joka kuitenkin kohta kuoli (kuva Inkilän kirjassa s.96). Paavo oli ihmeellinen Kuunustaisen kalamies. Tavattoman suuret hauet hän sieltä veti. Eino, joka myös aivan nuorena poikana kuoli, oli siitä merkillinen, että hänellä oli harvinainen muisti. Historia oli hänen päässään niin selvänä, että jos hän kerrankin oli lukenut suuria historian kirjoja, niin kaikki jäi hänelle mieleen. (Kuvia ”Laguunista” Inkilän kirja s.16, koskesta s. 17 ja 18 sekä s. 19).

Sekä myllyn yläpuolella Juho Huuhkan mailla että alapuolella Puumalan ja sitä ennen Laurilan ohi kulkiessaan joki varsinkin keväisin oli koskista.

Sekä seudun lasten että aikuisten mieluisin uintipaikka oli Huuhkan alapuolella Kilikankaan ranta. Tavallisesti me kuitenkin sanoimme, että lähdetään uimaan Kilinkankaalle. Vähän matkaa joen rannasta asuivat Kupsan Miina ja Jussi, eivätkä he lainkaan kestäneet meidän metelöintiämme, vaan sanoivat joskus hyvinkin kärmekkäästi huvituksistamme.  [Esko Kuisman mukaan: ”Taasko se perse karsinoitu!”]

Seppä Lankinen perheineen oli jossain välissä muuttanut Pyhäjärvelle Taubilan kartanon sepäksi. Mikko ja Anna-Katri jäivät Inkilään ja asuivat meillä. Mikko oli isän myllyllä töissä ja siskonsa piti huolta hänen ruoastaan.

Neljäs sotavuosi alkoi. Maailmansota jatkui yhä kansojen kärsiessä ympäri Eurooppaa. Nälänhädän uhatessa sotaväsymys alkoi vallata kansat. Kaikissa sotaa käyvissä maissa siviiliväestö sai kärsiä, niin kuin aina seuraa. Varsinkin Saksassa tilanne kärjistyi päivä päivältä. Muistan Kodin Kuvastossa olleen kuvan kurjasta saksalaisesta naisesta, jonka liepeissä roikkui laiha poika kysyen: ”Äiti, mikä on rauha?”.

Suomen sortovuosilta vuosisadan vaihteessa minulla ei ollut selkeää kuvaa, enkä sellaisista asioista päässyt lukemaankaan silloin kun aloittelin ”tavata” kirjoja. Kuulin kyllä puhuttavan, että serkkuni Tuomas Rantalainen joutui Inkilän kansakoululaisena koviin kuulusteluihin ja rangaistavaksi, kun pallolla oli heittänyt luokan seinällä ollutta tsaari Nikolain kuvaa. Se lähenteli jo valtiopetosta. Hassuna juttuna kuulin isäni kertovan, miten Bobrikoffin murhan jälkeen eräs velikulta Inkilän ukko arkaillen ja muka peloissaan oli tullut kotiimme. Isän kysellessä syytä moiseen käyttäytymiseen ukko oli vastannut, että kun ne nyt olivat sen Bobrikoffin murhanneet, niin hän on peloissaan, että tekevät vielä hänestä kuvernöörin ja murhaavat hänetkin. Mistä löytyisi hyvä piilopaikka.

Kuulin myös sivusta kerrottavan, miten suomalaiset nuorukaiset pakenivat laittomia asepalvelukseen kutsumisia. Minulla aika kului kuitenkin leikeissä ja pikkutytön meiningeissä. Menin alakouluun muistaakseni syksyllä 1917, mutta olisikohan koulu keskeytetty epävarmojen olojen takia.

Venäjällä vallankumous puhkesi maaliskuussa 1917. Tsaari menetti valtansa, koko keisarillinen perhe vangittiin ja vietiin kauas Uralin liepeille ja kaikki murhattiin raa’asti. Lenin, Kerenski ja muut tuollaiset nimet tulivat esille,