Se oli yksi arkipäivän ilta. Olin juuri ollut vuoden töissä Helsingin seuduilla, mutta siellä ei ollut tapahtunut mitään yksinolon suhteen. Työkaverit olivat tietenkin uusia, mutta kenenkään niiden kanssa ei tullut läheisempää tuttavuutta tehtyä kummankaan puolelta. Nyt en enää muista yhdenkään sen aikaisen työkaverin nimeäkään. Ei niin, ettenkö olisi halunnut yhteyksiä, mutta kukaan varsinkaan naispuolisista työkavereista ei ollut ollut kiinnostunut. Joten 11 kuukauden kuluttua päätin muuttaa maisemaa Vantaalta  Kuopioon, tosin eri työpaikkaan kuin mistä lähdin. Kuopiossa oli sentään lupsakkaampia työkavereita Vantaan aikaa edeltävinä parina vuonna, jolloin sinne tein freelancer töitä. En hakenut mitään tointa Kuopiosta, vaan minut pyydettiin erääseen firmaan töitä tekemään – ja tietenkin taas paremmalla palkalla kuin Unic Espoossa maksoi.  Lisäksi koska tyttäreni olivat muuttaneet Outokumpuun, oli Kuopio heitä paljon lähempänä kuin syrjäinenVantaa. Asunnon kanssa oli vähän niin ja näin, mutta lopulta sain yöpaikaksi firman omistamasta kaksiosta väliaikaisesti sohvan olohuoneessa  - vuodevaatteet piti itse hankkia. Se toinen huone jäi firman tilapäiseen käyttöön, pääpaikka sillä firmalla oli Kajaanissa.

Syyskuisen illan suussa saatoin tyttäreni Outokummun autoon ja itse suunnistin Henry’s pubiin. Se oli Kuopion tason mukaan vähän intellektuellempi paikka, yliopistoväen yms. suosiossa. Jos tiesi, mitä iktyologi tutkii, niin pärjäsi jo aika pitkälle. Kasviarkeologia olisi ollut jo luksusta. En nyt hirveästi harrastanut iltaoluita, mutta nyt tuntui siltä, että kaljat olisi paikallaan. (Muuten kun kumppanini muutti yhteen asumaan kanssani, joutui hän houmauttamaan, että voisihan sitä ainakin lauantaisin jääkaapissa joku saunakalja olla.)

Ilta oli alussaan ja pöytiä paljon tyhjillään. Vasta myöhemmin illalla olisi tulijoita jonoksi saakka, josta sitten portsari joutui jopa valitsemaan sisääntulijoita: ”Nyt on kyllä niin paljo selevempiekin tulossa, että jospa jätät huomiseen.”. Pitkä pöytä oven suussa oli tyhjillään, ja istahdin rahille. Tosiaankin rahille, sillä tähän pöytään ei katsottu erillisiä tuoleja tarvittaman. Tavanomaisen tuopin sai hakea ihan itse: pöytiin tarjoilu oli jo silloin mennyttä aikaa. Vaimea musiikki soi taustalla – mikä olikin tämän paikan etuja: ei tarvinnut huutaa vierustoverilleen, jos halusi äänensä kuuluviin.

Olin jo saanut ensimmäiset vaahdot huuhtaisseeksi, kun hämmästyksekseni pöydän ääreen istui aivan elävä naisihminen. Hämmästys johtui siitä, että useimmiten seuraani ei istu kukaan vaan minä istun jos istun johonkin seuraan. Jotain yleistä siinä piti puhella, en muista mitä. Puhe kääntyi jotenkin harrastuksiin, ja hän kertoi kuunnelleensa viimeksi Mahlerin Ylösnousemussinfoniaa. Ehkä hänen hämmästykseksi totesin, että sehän on aika raskasta kuultavaa, jos ei ole kovin paljoa konserttimusiikkia kuunnellut. Tästä alkoikin aikamoinen virittely. Menkääpä johonkin muualle kuin Sibelius-Akatemian kuppilaan, ja aloittakaa puhe Mahlerin sinfonioista. Jo muutaman lauseen jälkeen Katri-Helenan fanit kaikkoavat. Runouttakin sivuttiin ja kirjallisuutta. Omar Khaijam oli hänelle ainakin nimenä tuttu. Minä olin joskus esittämässä Bergmanin suurteosta Rabayijat,  (esityspaikka muuten Minneapolis ja MInneapolisin Sinfoniaorkesteri johtajana Jussi Jalas, Sibeliuksen vävy.) Omarin runoja siinä teoksessa esiteltiin, tosin ruotsiksi. kun Bergman oli vannoutunut ruotsinkielinen: ”Redan då skärnorna i vårt khaos härd, slungades ut att kretsa ivårt värld” ja niin edelleen. Japanilaista tanka-runoutta tuntui lukeneen, kuten minäkin. Siinä vaiheessa oltiin jo siirrytty samalle penkille, ettei tarvinnut pöydän yli huudella, koska savolaiset alkoivat jo tulla äänekkäiksi.

Ehkä hänelle yllätykseksi sanoin heti meille tultua, että kuunnellaanpa musiikkia. Pistin soimaan Brahmsin kolmannen sinfonian, joka oli valmiiksi levylautasella. Noin 50 minuuttia se sinfonia kesti. Ei ehkä ensitreffeille kaverin kotiin niin tavanomaista. Mutta pitihän sitä kummankin ensin vähän katsella, millaisen kuhan oli saanut.

Mistä se tunne oikein syntyykään. Onko se paljaan käsivarren lämpösäteily. Minä olin silloin taas yksinäni niin kuin hänkin. Siis tilausta oli molemmin puolin. Tuliko se niistä yhteisistä puheen aiheista, varmaankin. Enemmän varmaankin siitä, että tunnuttiin olevan samalla tasolla: ei tarvinnut pelätä ottaa mitään itselleen läheistä aihetta puheeksi, johon toisella ei olisi ollut lisättävää. En suinkaan kehunut musiikintaidoillani, ne selvisivät sitten myöhemmin kumppanin lieväksi hämmästykseksi, mutta positiiviseksi.

Ammattini puolesta jouduin aika lailla reissaamaan, joka selvisi hänelle seuraavan aamuna, kun jouduin jättämään hänet jokseenkin unessa sinne Rypysuontielle ja itse ajelin autolla Jyväskylään. En siis pystynyt viettämään edellistä iltaa kovin syvällisen reippaasti, kun aamulla oli edessä lähtö ja tiiviit palaverit asiakkaan kanssa. Puhelinnumerot olivat kuitenkin tiedossa – kännyköitä ei ollut. Kyllähän minä jo siellä  Pubissa tajusin, että tällaista ei ihan vähään aikaan tule toista, eikä valinnanvaraa ole. Kolmen viikon perästä muutimme yhteisasumiseen, neljän kuukauden kuluttua oltiin naimisissa. Lapsi alkoi kasvaa aivan tietämättämme. Teimme pitkähkön pyöräretken seuraavana kesänä: Kuopiosta Joensuuhun, sieltä Hoilolaan ja Imatralle. Retken jälkeen oli hänellä jokin tarkastus, johon kuului myös röntgen. Röntgenhoitaja aivan randomina heitti ”ette kai ole raskaana”. Sekunnin häivähdys kävi Eevalla ja sitten tuli sanoiksi: ”jos ei otetakaan sitä röntgeniä”.

 Testi sitten varmisti tilanteen. Eeva oli luullut, ettei hän pysty raskaaksi tulemaankaan – aina lukuisat aikaisemmat yritykset olivat kariutuneet, ja Eeva oli jo tavallaan tilanteeseen sopeutunut. Siinä mielessä aikamoinen yllätys.

38 vuotta noiden noiden tapahtumien jälkeen olimme edelleen yhdessä. Meidän makuuhuoneemme on osittain varustettu kotijumppaa varten. On keppi, kuminauhoja, eri kokoisia painoja ja kahvakuulia jne. Jumppahetket olivat meidän yhteistä aikaa. Niinpä en yhtään yllättynyt, kun sain kutsun ”tuutko jumpalle”. Siinä sitten tehtiin kaikenlaista: Steppilautaa ja painojen nostoja, hauiskäännöstä ja niin edespäin. Yhtäkkiä Eeva sanoi ”kylläpä huippasi”. Sitten hän sanoi, että alkoi äkkiä päänsärky. Kehotin häntä vain menemään lepäämään ja itsekin lopetin käsipainojen kanssa. Siirryin viereiseen huoneeseen lueskelemaan. Kohta aloin kuulla epätasaista kuorsausta tai korinaa. Se oli niin epätavallista, että siirryin takaisin jumppahuoneeseen kuulostelemaan tilannetta. Yritin herättää Eevaa, mutta tuloksetta. Silloin soitin 112. Sain ohjeita elvytyksen aloittamisesti. Itse asiassa se jälkeenpäin ajatellen oli turhaa, koska tapahtuma sattui aivoissa. Puhelimesta tuli ohjeita ”yksia, kaksia, yksia, kaksia”. Minä yritin sanoa Eevalle ”Nyt et kyllä minua jätä”. Hätäkeskus vain toisti koko ajan yksia-kaksi-yksia-kaksi. Elonmerkkejä ei ilmaantunut. Jossakin vaiheessa kiirehdin pistämään ulko-oven auki. Yksi-kaksi, kyynelten seasta sain soperrettua Eevalle ”Älä jätä”. Hätäkeskuksen päivstäjä kysyi, mitä te sanoitte- Ensihoitohenkilöstö saapui ja jatkoi elvytystä. Eeva ei enää viiteen kuukauteen tullut täyteen tajuihinsa. Jotenkin siinä soperrellessa tajusin, että tämä oli lähtö, vaikka lopullinen tapahtuikin vasta viisi kuukautta myöhemmin.

Tulee mieleen japanilaisen tankan sanat (suomentanut Nieminen. kokoelmasta Kuuntele vieras): Kenelle sitten näyttäisin kirsikankukan.