Menin helmikuussa 1971 – 14. pnä – varusmiespalvelukseen. Oli mentävä, kun viranomaiset käskivät. En joutunut kovin kauaksi Espoon Leppävaarasta: aloituspaikka oli Obbnäs – kukaan ei sanonut sitä Upinniemeksi, vaan Öbikseksi. Helsingin kauppatorilta meidät kuskattiin kasarmille kuorma-auton lavalle asetetussa kopissa varuskuntaan. Jännitin sitä alkua kovasti. Viimeisen siviilikahvikupposen kävin nauttimassa siinä Postipankin vieressä olevassa savuisessa baarissa, jossa olin tottunut jo töissä ollessakin käymään. Oli talvi ja kylmää. Kuorma-autot kauppatorilla odottelivat kuljeteltaviaan ja alikersantit karjuivat, minne mikin oli menossa, ja minkä auton lavalle kunkin piti istahtaa. Alku oli hankalaa, ennen kuin tottui. Se kuitenkin helpotti, että kun upseerioppilaat palasivat varuskuntaan, heidän joukossaan oli Kauko Metsä – ihan totta, se on miehen nimi – vanha YL-kuorokaveri.

Alokasaikana jouduimme kirjallisiin kokeisiin, joissa hylätyt saivat jäädä kasarmin lattioita luuttuamaan ja muut pääsivät lomille. Piti selostaa IT-tykin laukaisumekanismi. Kauko Metsä korjasi pitkähkössä lomakokeen vastauksessani yhden pilkkuvirheen, ja kehtasi vielä kirjoittaa alle, että vastaus ei ollut pilkulleen oikein. 

Oli siellä myös kokelaana eräs teatterikoululainen, Kouki nimeltään, joka veti koko kokelasaikansa samaa sotaista pokkaa, ja sen pokka kyllä piti. Ehkä Kouki tykkäsi tästä roolista erikoisesti. Ei tosin minulla hänen kanssaan mitään vaikeuksia tullut, kun kohta äkkäsin hänen koko ajan näyttelevän. Samainen Kouki esiintyi myöhemmin TV-ohjelmassa jatkosodan aikaisena sotilaana, joka oli juuri saanut Mannerheim-ristin ritarin arvon ja sen mukaiset rahat, ja tapahtumapaikkana, missä ryypättiin, oli Valtionhotelli Imatralla. Hyvin Kouki sen roolinsa osasi varusmiespalvelun jälkeenkin.

Alokaskaverinani oli muun muassa Risto Vilhunen, joka nyttemmin tituleeraa itseään Leonardo da Vilhuksi. Hyviä hänen maalauksensa ovatkin, varsinkin ne ruskeat ladot ja taivaanrannat. Abstraktit kuviosommitelmat (yleensä ympyrään sotkeutuneet) olivat vähemmän mielenkiintoisia. Kävin Kuopiossa hänen näyttelyssäänkin. Ei hän kyllä armeija-aikanaan mitään maalannut, eikä edes sanonut, että hän on taiteilija.

Varusmiesajan alku oli kankeaa kuin kulttuuriviikot Öllölässä. Ei merkinnyt mitään, mitä olit ollut siviilissä: nyt olit vain tyhmä moku alimmalla askeleella ja jalkahiki haisi. Joku varatuomarikin oli meillä joukossa, mutta samanlainen moku se oli kuin muutkin. Tosin hän hävisi minulle aina shakkipelissä vaikka hänellä oli leveämpi leuka. Tottuminen nukkumaan kymmenhenkisessä kämpässä ei sen sijaan tuottanut vaikeuksia. Haisu oli sen mukaista, kun kunkin suoliston piti totutella armeijan ei aivan niin hygieenisesti valmistettuun ruokaan ja hernekeittoon. Päivän ohjelman jälkeen oli niin väsynyt olo, ettei muuta kuin nukkumista voinut ajatella. Tosin joillakin oli perintönä siviilistä huumeiden käyttö tai juopottelu, johon armeija toi ikävän tauon. Muutamat siitä saivat sitten rangaistuksiakin, kun kasarmille palatessaan olivat viime hätäänsä Kirkkonummen kaljabaareissa napanneet sen minkä varat sallivat.

Minä kun olin jo ukkomies (niin silloin sanottiin) jouduin toisenlaisiin vaikeuksiin. Vaikka Leppävaara oli suhteellisen lähellä, ei sieltä niin vain Katriina voinut lähteä tapaamisiin Obbnäsiin kuusikuukautisen Anun kanssa. Katriina kuitenkin niitä matkoja järjesti: lastenvaunut bussiin tai junaan ja sitten sotilaskodin ominaishajussa piti hoitaa perhesuhteet. Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat pahimmat. Lienee puhelimessa (ei ollut kännyköitä) yleisin sana ollut ”vituttaa”. En minä alussa niin kovin viihtynyt. Kouluttajina olivat yleensä alikersantit, joilla oli takanaan pettymys siitä, että etteivät olleet päässeet upseerikouluun. Kokelaat (molemmat) olivat sivistyneempää tasoa, eikä heidän kanssaan tullut vaikeuksia.

Sain harjoitella laulua patterille varatun kasarmin koulutusluokassa, koska olin vieläkin Sibelius-Akatemian kirjoilla. Palveluksen aloittaessani olin yli-ikäinen, yleensä kuusi vuotta vanhempi kuin muut, kun olin hakenut lykkäystä monet kerrat, mutta nyt se oli edessä, tai paremminkin vauhdissa, se varusmiespalvelus. Opit tarttuivat minuun melko nopeasti, joten outoutta kesti vain nuo tuskastuttavat ensimmäiset pari viikkoa. Sitten se alkoi lutviutua ja kasarmin hajuun voi tottua ja sunnuntaiaamuisin tarjottu kahvimukillinenkaan ei enää maistunut niin pahalta, eikä varsinkaan aiheuttanut välitöntä ripulia.

Merkittävä seikka oli vessassa käynti. Siellä ei ollut yksityisyyttä. Kymmenen pyttyä vierekkäin ilman väliverhoja. Niinpä minulta kesti viikon, ennen kuin raskaampi lasti oli siellä luovutettava – niin sekaisin elimistöni oli, mutta sunnuntaiaamun öljyisen makuinen armeijan kahvi viimein laukaisi pattitilanteen päästäen panoksen ponnekaasujen voimalla ulos. Kahvi muuten maistui siltä kuin se olisi kierrätetty Pauligin kahvinpaahtimon lattialta muiden roskien kanssa vielä kerran käytettäväksi. Ehkäpä tämä tasoero takasi sotilaskotien suosion, koska siellä sai aina tuoretta uutta oikeista kahvinpavuista keitettyä ja taatusti rasvaisia munkkeja. Alussa kuitenkin jopa sotilaskotiin lähtöön piti hakea lupa, ja lupa heltisi, jos osasi tunnistaan sekä maavoimien että merivoimien arvomerkit. Mehän olimme laivastoasemalla, joten kommodorin laatat piti tuntea, vaikka niin isoa herraa en ikinä siellä nähnytkään. Isoin merivoimien herra, jonka tapasin, oli pursimies, joka jalkautuneena vastaa vääpeliä. Kauluslaattojen tunnistaminen oli silloin maailman tärkein asia ja kaikkein tyhminkin moku sen tajusi: jos et tunne laattoja, ei ole asiaa sotkuun.

Tässähän kauluslaatta-asiassa mokasin myöhemmin, kun RUK:n kuraattori saapui Haminassa seuraamaan kuoron harjoituksia, joita minä johdin, ja kun en nähnyt silmälasien kanssa nuotteja, niin ne (silmälasit) olivat taskussa ja puhuttelin tavallista luutnanttia everstiluutnantiksi, kun minusta ne ruusukkeet näyttivät niin suurilta likinäköisissä silmissäni. Myöhemmin tapasin kyllä oikeita everstiluutnantteja ja säännön mukaan ne olivat paljon lihavempia, joten se havainto auttoi myös ruusukkeiden tunnistamisessa: lihava mies ja kaksi ruusuketta, se on everstiluutnantti; laiha mies ja kaksi pientä ruusuketta – se on luutnantti.

Nythän minäkin voin panna kaksi ruusuketta laattoihini, kun olen luutnantti reservissä. Siinä asussa minä esiinnyin pianistina lotta-asuun puettujen kahden opettajattaren kanssa Kärkölän kokoomuksen 50-vuotisjuhlissa, mutta vähintäänkin yhtä lihavana kuin everstiluutnantit minun varusmiesaikanani – Ilkka Suominen oli puhujana, mutta hän, jos kuka, oli vieläkin lihavempi, vaikka ei ollut edes everstiluutnantti vaan pelkästään lihava.