Pieni anekdootti ensimmäisistä toiseksi viimeisestä laulukilpailusta vuonna 1954 Vuolijoella. (Se viimeinen kilpailu oli Suomen teiniliiton kulttuurikilpailut vuonna 1964 Helsingissä.). Vuolijoella siis oltiin. Se oli silloin kunta haisevan Oulujärven rannalla. Haiseva siksi, että Otanmäen vanadiinikaivoksen jätevedet menivät puhdistamattomina Vuottolahteen ja sitä kautta Oulujärveen ja lopulta Oulujokeen. Vanadiini oli erittäin arvokasta ja harvinaista metallia, koska kun sitä sekoitettiin rautaan, saatiin aikaan aseisiin sopivaa kovaa metallia ja aseista siten tappavempia. Oikeastaan kaivoksen tuote ei ollut vanadiinia, vaan ympyräisiin vaneriastioihin pakattua kiteistä vanadiinioksidia. Se oli sinistä, eikä siitä tiennyt, mihin se kelpasi. Otanmäki oli muutenkin perheen historian kannalta merkittävä, koska siellä asui nyt jo edesmennyt sisar Saini Mustonen, jonka luona Otanmäessä isäni teki ahkerasti seurakuntatyötään. (Näin kirjoittaa elämäkertakirjassaan isäni jälkeen Vuolijoen kirkkoherran sijaisena toiminut Juhani Simojoki.)

Minulle 10-11- vuotiaalle oli vielä käsittämätöntä, mitä aikuiset eri sukupuolta olevat ihmiset toistensa kanssa puuhasivat. Minua vuotta vanhempi kaveri, Saarelaisen Tuomo, kuitenkin valisti, että naiseen tyrkättiin pili, jonka jälkeen nainen meni tainnoksiin. En tietenkään uskonut Tuomon juttuja ensinkään, ja perustimme salaseuran, Hirvi-seuran. Hirvillä ei seuran kanssa ollut sinänsä mitään tekemistä. Vuolijoen vuoteni aikana en nähnyt siellä yhtään hirveä. Niinpä kun kansakoulunopettajani Kukkonen seurusteli niin intiimisti siskoni kanssa, että siskoni piti käydä Kajaanissa toteamassa, oliko niitä pikkuisia Eino Kukkosia ollut tulossa, en ymmärtänyt asioista mitään. Seurustelun katsoin olevan sitä, että pimeässä pidetään toisiaan kädestä kiinni ja kuiskaillaan hikisenä.

Olin kärsinyt pahan hinkuyskän noin viisivuotiaana. En sen jälkeen laulanut paljon mitään, kun äänihuulet rokahtuivat siitä hinkumisesta. Niinpä Vuolijoella ollessani kolmannella luokalla Eino Kukkonen katsoi laulutaitoni kutosen arvoiseksi. En paljoa laulanut koulussakaan. Noista huonoista enteistä huolimatta äitini (joka myös opetti silloin kansakoulussa Vuottolahdella) ilmoitti minut kunnalliseen laulukilpailuun joulun 1954-aikoihin. Laulukilpailut pidettiin Otanmäessä. Oikeammin ne olivat jotkut talvipäivät, mutta minulle ne olivat laulukilpailut. Asiantuntevaa laulunopetusta sain varsinkin Rauno.-veljeltäni (hän oli silloin kansakoulunopettajan sijaisena Vuolijoen männistössä) ja äidiltäni, joka korjasi varsinkin minun vokaaleitani enemmän suomen kielelle sopiviksi. (En muuten koskaan ole käynyt kansakoulun toista luokkaa, joten siltä osalta tietoni ovat puutteelliset. Jäiköhän minulta oppimatta 6, 7 ja 8 kertotaulut esimerkiksi.)

En aivan tarkkaan muista, kuka minulle laulut valitsi – luultavasti minä itse. Helpoimmasta päästä lauluja oli lyhyt ”Hopoti hopoti hoi, näin minun varsani hirnuu ja Valpuri voita kirnuu”. Iskevästä riimistä voi päätellä tämän laulun suuren suosion. Jostakin syystä miellyin sellaiseen lauluun kuin ”Muista muista, suur ol Väinö, jalo lempeä laulurikas”. Sehän on Oskar Merikannon oopperasta Pohjan neiti aaria, jossa Louhi ylistää tyttärelleen Väinämöisen suuruutta.  Ehkä kappale onnistuessaan 10-vuotiaan laulamana pudotti aikamoisen joukon laulajia luokassa ”ja orava se hyppeli oksallaan” pois podiumilta.

Talvipäivien yhteydessä esiintyi kuorokin, jossa lauloivat äitini, veljeni ja Eino Kukkonen, siskoni kädestäpitäjä. Eino Kukkonen oli laulumiehiä. Niinpä minäkin esiinnyin ja sain ensimmäisen palkinnon sarjassani (mikähän se sarja oli). Laulunumeroni kohosi seiskaan. Jos olisin ollut läänin paras olisin saanut varmaan kahdeksikon, sSuomen parhaana olisin saanut yhdeksikön ja ilmeisesti Universumin parhaana kympin. Eino Kukkonen muutti myöhemmin Vuolijoelta jonnekin Lappiin, joka oli hänelle aivan oikein.

Kajaanissa en neljän vuoden aikana paljoa laulellut, mutta soitin kanteletta. Minulla oli jopa vähän aikaa kanteleensoiton opettajakin, eräs seminaarilainen. Tuntien hinnoista en tiennyt.

Savonlinnassa sitten ei ollut kilpailuja. Esiinnyin kyllä joskus teinien tilaisuuksissa ja tietenkin kirkkokuorossa.

Imatralle tullessa äitini päätti laittaa minut musiikkiopistoon. Siellä sitten lauloin kolme vuotta. Sitten olikin aika teinien valtakunnallisen laulukilpailun. Pakollinen laulettava oli joku arkkihölmön säveltäjän tusinaluokan jotenkin Suomen historiaan liittyvä sävellys. Se oli niin hölmö, etten muista sanaakaan siitä. Minä valitsin itse esitettävät kappaleet itse kilpailuun, joka oli virhe. Oma itse on se helpoimmin höynäytettävä. Valitsin jonkun italiankielisen (arkkihölmön), jonka sanoista en tiedä vieläkään, mitä ne tarkoittivat. Italiankielinen laulunopettajani tosin pystyi opettamaan, miten ne lausutaan. Tämä ei mennyt läpi tuomaristosta, vaan he laittoivat minut lopputuloksissa toiseksi, mutta sijaluvuksi kolme, kun ensimmäisiä palkintoja jaettiin kaksi. Ne ensimmäisen palkinnon saaneet muuten jatkoivat uraansa oopperassa ihan ammattimaisesti. Myöhemmin esiinnyin yhden voittajan kanssa samassa kappaleessa Kuopion oopperassa.

Jos jossakin valtakunnallisessa kilpailussa tulee kolmanneksi, eikö tule mieleen, että siinä voisi olla uraa edelleenkin. No ei. Olisi pitänyt lähteä heti musiikkia kehittämään, eikä tylsiä luonnontieteitä.

Eräänlainen kilpailu oli tietenkin Sibelius-Akatemiaan pyrkiminen. Kaksi miestä valittiin laulua opiskelemaan minun lisäkseni. Aikamoinen karsinta – noin yksi kymmenestä pääsi sisään. Nyt osasin valita sisäänpääsylaulut hyvin. Schubertin lied ym. Säestäjäni kehui, että minulla on ”Schubertissa niin hyvä tunnelma”. Sitähän liedit ovat, tunnelman luojia.