Rumia ihmisiä

Ruma tulee aina yllättäen. Kaikkein karmein ruma tuli minulle eteen oraalisessa  muodossa kauan sitten työpaikassani. Muistan tuon tapahtuman aivan tarkkaan – jopa asennotkin, missä silloin seisoin minä ja missä lausunnon antaja. Jostakin syystä lisääntymiskykyinen työssä tunnettu (ei työkaverini) oli onnistunut lisääntymisaktissaan. Siitä häntä sitten hänen töihin palattuaan kyseltiin. Tietenkin se ensimmäinen kysely ei ollut sukupuolineutraali, vaan kysyttiin tuliko tyttö vai poika. Tämä luomakunnan ylempiin kuuluva vastasi: ”tuli kurahaara”. Siis mitä. Ilmeisesti hän tarkoitti tyttöä. Hänen äänensävyssään ei ollut mitään huumoria – hän oli aivan tosissaan. Mitä kuraa hänen lapsensa haarassaan oli, eti tullut tarkemmin ilmi. Siis aivan tervejärkisen kirjoissa olevinaan oleva kertoi, että hänen lapsensa sukupuoli oli kurahaara. Tulee mieleen, pitäisikö ao. henkilön, sen kurahaaran, jotenkin kunnioittaa alkuunpanijaansa. Siis tätä siittiöitten linkoa, miespuolista ruiskua. Tuntuuko tästä ruiskusta nyt paremmalta, kun kurahaara on täyttänyt 37 vuotta ja ehkä tehnyt lisää kurahaaroja viehättävälle ukilleen. Montako kurahaaraa ukin perheeseen tuli lisää? Oliko kurahaaroista jotakin haittaa, ja tuliko sitten kuitenkin joitakin ruiskumaakareita? Pitää laittaa kysymykset kurahaaran isälle, nimi on tiedossa.

Tosin tämä poikalasten suosiminen on jo vanhaa perua. Jo vanhat roomalaiset lausuivat viisautena: ”Mulier autem familiae suae et caput et finis est.” Kiinassa on huomattava ylijäämä miehistä, joille ei siten aivan helposti löydy partneria vastakkaiselta puolelta. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että tyttölapsia tapettaisiin tai muuten hoidettaisiin huonosti, vaan aivan yksinkertaisesti tilastomatematiikasta: jos lisääntymisstrategia on, että lapsia tehdään niin kauan kunnes tulee poika, on asia selvä: jos ensimmäinen on poika, lopetetaan. Hyvin useissa kiinalaisissa perheissä nuorimmainen on poika.

Minun mielessäni kolme tytärtäni ova kauneinta, mitä minulle eteen tullut. Ei ollut tarvetta etukäteen yrittää varmistua sukupuolesta. Kaikki olivat yhtä tervetulleita. Tästä viimeisestä muistan kun kävelin Kuopion sairaalan synnytysosastolle, oli siellä verhot auki vavojen dormitoriumiin. Silmiini pisti heti erikoisen kaunispiirteinen vauva, muut olivat enmmän tai vähemmän parin päivän ikäisinä möllyköitä. Tietenkin se minun mielestäni kaunein oli meidän tyttö.

Lievemmin rumia tietenkin ilmaantui matkan varrella. Eräs minun moraalini koetinkivi sattui, kun tein työmatkan erääseen KeskiSuomen kaupunkiin. Siirryttiin asemalta pikku matka kävellen neuvottelupaikalle. Meitä oli minä ja kaksi henkilöolentoa. Vastaan sattui tulemaan meitä tummempi-ihoinen. Toinen henkilöolento heti spontaanisti tokaisi: ”Kato, lakupekka”. Vieläkin minua hävettää, etten silloin kääntynyt takaisin ja marssinut (kulunut sanonta päättäväisestä kulkemisesta) asemalle, ja jättänyt tämän lakufanin ihmettelemään, mitä hän oikein sanoinkaan – sehän oli vain lakupekka. Onneksi tämän asiakkaan kanssa en sittemmin ollut paljon tekemississä.

Ruma tulee tosiaan aina yllättäen. Niinkin harmaassa paikassa kuin luokkakokouksessa voi sattua. Yllätys oli vielä suurempi, koska olin luullut joskus tunteneeni ao. henkilön. Kukin kertoi suurin piirtein, mitä on viimeisen 25 vuoden aikana tehnyt – aivan lyhykäisesti. Tämän henkilön vuorolla hän ehti kertoa kaikenlaista, mutta pääasia oli, että hänen vaimonsa ei ole tarvinnut käydä ensinkään töissä, kun kotona on lapsia. No hyvä. Ajatellaanp vähän tämän kaverin sanomisia. Tämä oli siis niin tärkeä ja hänelle leimaaa antava ilmiö, että siitä piti kertoa. Uskoimme kyllä, että hän oli hyvin toimeentuleva. Tämä älykäs henkilö kehui siis luokkakokouksessa, että hän oli varastamassa vaimoltaan lähes puolet elämää: työympäristön ja työtoverit. Jos hänen vaimonsa joskus vielä menee töihin, ei hän siellä montaa vuotta ehdi viipyä: ei tule työtovereita eikä edes työtuttavia. Tämä vaimonsa vanginnut ei luultavasti tajunnut, miten vastenmieliseltä tuollainen elämäntilanne naispuolisten luokkakokoukseen osallistujien puolelta on voinut tuntua: vuosikausiin ei omaa rahaa – kaikki rahat pitää pyytää mieheltä. Minä silloin heti paikalla ajattelin, että mieshän on yksinkertaisesti varas: varastaa vaimoltaan noin puolet vaimon elämän sisällöstä.

Tämän rumuuden luokkakokouksessa pani moni muukin merkille. 25 vuotta myöhemmin eräs riemuylioppilasjuhlan osallistuja sanoi, että ”muistatteko kun silloin 25 vuotta sitten joku kehui, ettei vaimon tarvinnut mennä töihin”. Jäi siis muillekin tuo ikävä muisto mieleen – kuin muistuma 1800-luvun perheestä ja Minna Canthin ajoista. (Kehoitan lukemaan Canthin romaanin Lehtori Hellmannin vaimo ja pisteenä j:n päälle Juhani Ahon romaanin Papin rouva, kaksi kauheaa kuvausta vaimon alistamisesta 1800-luvulla.)