Keväällä 1990 minä, Eeva ja Sini muutamme Keskussairaalan asunnoista Kouluntie 9:dexään Järvelään. Sinille ei kuitenkaan löytynyt hoitopaikkaa, joten kuljetimme häntä kaksi vuotta Lahteen yksityiseen hoitoon. Asuinpaikan valintaan vaikutti se, että koulu oli kivenheiton päässä (en kyllä yrittänyt, mutta koulun pihalle saakka ainakin olisi kivi lentänyt). Työmatka tosin piteni Eevalla ja minulla huomattavasti, mutta asunto oli ainakin tilava: neljä huonetta, keittiö, pankkiholvi ja autotalli, ja keskenään riidoissa olevat naapurit (Kaikki yksinäisiä naishenkilöitä, kolme kappaletta, joista miellyttävin, Hilja Puha, oli ollut enoni Ilmari Kuisman kanssa kansakoulussa Inkilässä ja Vuorelman pukutehtaalla neulomassa. Kiinalaiset kirjasinmerkit ovat yksinkertaisia ja loogisesti pääteltävissä; riitaa ilmaiseva merkki kirjoitetaan ensiksi ”talo” ja siinä sisällä ”kaksi naista”.)

Huomattavaksi naapuriksi tuli Saara. Hän oli joutunut yksiöön, koska Saaran pojan tuotua miniänsä maalaistaloon, miniä ilmoitti kohta, että tuon kanssa hän ei ala asumaan. Niinpä ainoa keino oli ostaa yksiö Saaralle. Saaran mieskin eli vielä pitkään, mutta ei Saaralla häneen ollut paljon paremmin suhteet: kun Saara täytti vuosia, niin laillinen aviomies ensiksi sanoi istuvansa pihalla autossa kun muut onnittelivat, mutta oli sitten vaivautunut ehkä sanomaan ”helou”. Ei näistä seikoista johtuen Saara ollut huomattava ja painava, vaan siitä että hän työllisti kaikenlaisia viranomaisia lähes ammatikseen. Keskussairaalan potilasvahinkoasianainen kertoili Etelä-Suomen Sanomissa potilasvalitusten lukumääristä ja antoi jonkun luvun – 193 – lisäten, että yhdeltä henkilöltä tulleet parisataa valitusta oli siinä tilastossa kipattu yhteen. Meiltä Eevan kanssa ei mennyt montaa hetkeä päätellä, kukahan sellainen ainaisvalittelija lienee ollut. Saara soitti ahkerasti sairaalaan, ja varsinkin ylilääkäri Mokka oli hänen silmätikkunsa. Mokka oli kuulemma pannut hänen lihansa tippumaan ja muutenkin huonoon kuntoon ja vielä päälle päätteeksi Mokka oli kehunut että ”teillä on niin vahva sydän, että saatte kärsiä kauan”. Poliisien kanssa Saara oli vanha tuttu; lähes joka toinen päivä oli poliisille asiaa: milloin oli löytynyt häntä uhkaava puukko käytävästä, tai epäilyttävää melua kuului ja kaikkea siltä väliltä. Niinpä kun Saara joutui pitkäaikaisosastolle Hollolaan, meidän vanha tuttu poliisimme Sarajärvi – oli meillä sivutoimessaan talonmiehenä jonkin aikaa – pysäytti poliisiautonsa ja meidät kadulla ja kysyi, että onko Saara kuollut, kun ei enää soittoja tullut. Ilmeisesti pitkäaikaisosastolla ei ollut puhelinta heti sängyn vieressä. Selostimme asian hänelle, ja Sarajärvi tuntui huomattavasti helpottuneelta ja lähti menemään maijallaan hymyä hyreksien suupielessä. Joskus asiallisista kansalaisista on enemmän riesaa kuin rehellisistä rikollisista, jotka voi panna vähäksi aikaa varmaan talteen ilman puhelinta, eivätkä varmasti kiinnijäätyään moiti esivaltaa saamattomuudesta.

Kauheimpia hetkiä Saaran kanssa jouduin muutaman minuutin viettämään, kun hän soitti meille tänne ylös ja kertoi, että ei pääse sängystä. Ovi oli auki, joten taloyhtiön hallituksen puheenjohtajan ominaisuudessa riensin auttamaan ansaan joutunutta osakastamme. Saara ei ollut muistanut kertoa, ettei hänellä ollut vaatteita. Niinpä nähdessäni Saaran paksujen pyllynpuolikkaitten loikoilevan mustanpuhuvan vaon erottamana sängyssään, sanoin että hetkinen ja kutsuin Eevan apuun. Sitten yhdessä käänsimme eltaantuneelle ihralle haisevan Saaran parempaan asentoon. Kuten tavallista, ei hänellä mitään suurempaa vaivaa ollut: käsi oli vain puutunut lihavan vatsan ja lellyvien rintojen alla eikä oikein toiminut. Luulen Saaran laiskuuttaan muutaman kerran pissanneenkin sänkyyn, sen verran hajua oli.

Saarastakin aika jätti. Sen verran voimallista hänen asumisensa oli ollut, että koko huoneisto piti tapetoida uudelleen. kun Saara sen lähti, vaikkei Saara polttanut tupakkaa.

Saara tykkäsi konjakista. Hän tykkäsi siitä jopa niin paljon, että sitten kun Järvelään saatiin alko, kävi hän sitä taksin avustama hakemassa 400 metrin päästä. Tästä oli etua minullekin. Kun kerran pyynnön jälkeen kokosin hänen puutarhakeinunsa kesän alussa, niin sain palkkaa kokonaisen konjakkipullon. En ilmoittanut työllä ansaitsemaani lahjaa verotukseen, vaan pidin hyvänäni.

Onneton oli Sirkan tapaus. Hän asui alakerrassa, jossa oli kaksi sisäänkäyntiä kadun puolelta. Loppuaikoina oli ikä'vää seurata hänen kotiinpaluutaan asioiltaan. Hän seisoi pitkään kadulla katsellen noita kahta sisäänkäyntiä, eikä voinut millään saada päähänsä, kummassa hän asui. Sen hän kyllä muisti, että tuossa talossa hän asuu.

Hilja Puha muutti aikoinaan läheiseen vanhojen asuntoon, jolla on lennokas nimi, Nerola. Siellä hän täytti 80 vuotta (käytiin syntymäpäivillä) ja sitten kuoli, ennen kuin ehdin antaa hänelle teettämäni kuvat syntymäpäiviltään.

Näistä vanhoista asukkaista jään kaipaamaan Saaraa: oli niin jännittävää odotella hänen vakituista puheluaansa aamulla, jossa hän kertoi tilanteesta kahta kerrosta alempana. Hän aloitti aina vihjailevasti. Tiedättekö että ja mitä. No mitä pitäisi tietää. No sitä, että täällä on tuholaisia. – Siitä se sitten alkoi. Juttua piisasi, mutta lopputulokseksi tuli aina kuin Venäjän rautateillä perspektiivi. Raiteet yhdistyivät horisontissa, jota keisari Nikolai II vastusti: Venäjän rautateillä ei saa olla mitään perspektiiviä. Perspektiivi hävisi siis Saaralta ja lopputulos oli aina konjakintuoksuisesta puhelusta että ylilääkäri Mokka pisti hänen lihansa tippumaan.