Kun halutaan keskustella korkealentoisesti oikein hyvästä musiikista, niin puhutaan liedistä. Kun googlella hakee hakusanalla lied, saa ensimmäiseksi vastaukseksi ”lied-on-osuuspankki”.  Tässä kuitenkin minulla on tarkoitus valottaa lied-musiikin olemusta – mitä se on ja mitä se ei ole, eikä osuuspankkitoimintaa.

Ensinnäkin Lied on sellaista, jota et koskaan kuule Radio Novasta pätkääkään puhumattakaan Suomi Popista. Tavallisimmin Lied on laulu sävellettynä yhdelle laulajalle sanojen perustuen olemassa olevaan runoon ja pianon säestyksellä. Laulaja voi olla minkä äänialan tahansa omaava: basso, altto, tenori tai sopraano.

Lied keksittiin saksalaisella kielialueella: Saksassa ja Itävallassa. Kun porvaristo vaurastui ja lisääntyi, piti olla jotakin musiikkia, jota voisi harrastaa kotonakin, Hausmusik. Tähän markkinarakoon iski lied. Se oli pienimuotoista kamarimusiikkia sanan varsinaisessa merkityksessä. Sitä laulaessaan laulajan ei tarvinnut huutaa kuin oopperassa. Yleisöä liediä kuuntelemassa ei ollut satoja vaan vain muutama henkilö pienessä tilassa. Saksalaisella kielialueella Liediä (= laulu) alettiin sekaannusten lisäämiseksi kutsua myös nimellä Kunstlied (taidelaulu).

Liedin varsinainen perustajaisä oli Franz Schubert. Hänen ensimmäiset Liedinsä eivät olleet ensinkään mitään liedejä, vaan paatoksellisia ylipitkiä vuodatuksia ylipitkiin runoihin. Vasta myöhemmin Schubert tajusi, miten Schubertin pitää liedejä säveltää. Hän sävelsikin niitä noin 600 kappaletta. Beethovenin joitakin lauluja voi hyvällä syyllä kutsua liedeiksi. Sen sijaan muinoisen Yrjö Kilpisen liedit eivät tuota lied-seulaani läpäise, vaikka niistä monet Kilpinen sävelsi saksankieliseen runoon. Natsi-Saksassa Kilpistä ihailtiin aivan samoin kuin Kilpinen ihaili Natsi-Saksaa. 1900-luvun alussa yritti myös Amerikassa Charles Ives säveltää liedejä jopa saksankielisiin runoihin, mutta heitti onneksi kohta liedit naulaan ja alkoi säveltää vain orkesterille.

Lied on siis laulumusiikkia pianon säestyksellä. Aihepiirinä runoissa on useimmiten esiaviollinen rakkaus, rakastuminen, kaipaus, huokailu siitä että ei ole rakkautta tai entisen elossa olevan menetetyn rakkaan kaipailu. Rakkaus on aina hyvin henkisellä tasolla: kauneutta saatetaan ylistää, mutta ei mennä fyysisiin yksityiskohtiin. Runoissa ei kuvailla koskaan aviopuolisoitten välistä rakkautta. Siis rakkauden suhteen: kaivattu, menetetty tai vallitseva – siinä lyhykäisesti aihepiirit.

Luonto liittyy usein liedeihin. Annetaan luonnonilmiöiden kuvastaa pääkopan sisällä riehuvaa aivomyrskyä. Esimerkiksi Schubertilla on kaihoisa laulu, jossa päähenkilö seuraa lehtien putoamista puista ja liittää kohtalonsa siihen, minne tuo putoava (syksyinen) lehti osuu. Varsinkin Schubertilla on vesielementti hyvin esillä. Esimerkiksi hänen laulusarjassaan (sarja = monta liediä nipussa) Die schöne Müllerin (kaunis myllärintytär) on vesi luonnollisena elementtinä lähes jokaisessa tuon laulusarjan laulussa. Schubert sävelsi mm. kolme eri sovitusta Schillerin runoon Der Jüngling am Bache (nuorukainen puron äärellä). Onpa yhteen lauluun päässyt mukaan itse vesielävä eli forelli (sitä söimme Eevan kanssa Berliinissä kerran siellä käydessämme - Finnairin lennon numero oli 911, eli Schubertin laulusarjan Winterreise opusnumero Deutschin luettelossa - Schubert ei sävellyksiään opustoinut). Yleensä ei eläimiä paljon liedeissä kuvailla, mutta koska Goethe oli runoillut runon ”Ein großer Teich war zugefroren”  (suuri lampi oli mennyt umpijäähän) piti tietenkin säveltäjä Hugo Wolfin liedissään kertoa myös sävelin, miltä sammakoista tuntui olla jään alla.

Liedin mestarit osasivat mestarillisesti kuvailla sävelin runon aiheita niin, että myös säestys seurasi runon sanomaa. Kulkuväline ratsu esiintyy monissa Schubertin laulussa. Ehkä mestarillisin kuvaus on laulussa ”Ade du muntre du fröhliche Stadt” (hyvästi, sinä hauska ja iloinen kaupunki), jossa nuori mies jättää jäähyväiset ratsunsa selässä kotikaupungilleen ja vannoo, ettei koskaan palaa. Huonompi säveltäjä kuin Schubert olisi pannut hevosen laukkaamaan yksitoikkoisesti klopoti-klopoti-. Schubertin hevonen laukkaa kuitenkin vaihtelevia maastoja ja välillä on puusiltakin, jossa ratsun kaviot kumahtavat toisella tavalla, kuin hiekkatiellä: klopoti-klopoti-kum-kum-kum-klopoti jne. Schubertin liedit ovat täynnä tällaisia pieniä yksityiskohtia, joitten älyäminen tuottaa niin esittäjille kuin kuulijoillekin mielihyvää. Esimerkiksi laulussa "Frühlingstraum” (kevätuneksinta) on alussa aivan lyhyt pianosoolo, jossa ennen laulun alkua kuullaan yksi käen kukahdus. Tuo pieni yksityiskohta asettaa laulun ajankohdan hyvin paikoilleen ja tuo luonnon mukaan. You Tubesta löytyy esityksiä, joissa ei ole hajuakaan siitä, mitä nuo kaksi nuottia alkufraasin lopussa tarkoittavat (onko Kiinassa käkiä?).

Schubertin lauluissa eli liedeissä ei sen enempää laulu kuin säestyskään rönsyile. Yleensä säestykseen keksitään yksi tai kaksi aihetta, joiden varassa sitten esitys kulkee. Esimerkiksi laulusarjan Kaunis myllärintytär ensimmäisessä laulussa kuvataan nuorukaisen rakastumista kauniiseen myllärintyttäreen (tietysti) ja taustalla kuuluu veden virtaus, myllyn rattaiden surina ja myllyn koneiston kolina. Laulussa Waldesrauschen (metsän kohina) on äärimmäisen yksinkertaisin keinoin saatu aikaan humina, jonka päälle sitten laulaja kertoo runon sanoman. Yksinkertaisuus ja kekseliäisyys ovat säestyksen lähtökohtia. Kuitenkaan ei säestys saa olla mitään mekaanista tai tylsää eikä missään tapauksessa mahtipontista. Säestyksessä harvoin käytetään laajoja sointuja, vaan soinnut ovat ohkaisia. Esimerkiksi hyvin harvoin tapaa säestyksessä sellaista sointua, jossa olisi soimassa samaan aikaan kahdeksan eri säveltä.

Erilaisia esineitäkin eksyy joskus liedeihin. Esimerkiksi Schubertin laulussa Gretchen am Spinnrade (Gretchen rukin äärellä) säestys on kuin rukin huminaa. Säestäjän on vaikea keksiä esitystapaa, jos ei ole koskaan kuullut rukin hyrinää (minä olen). Postitorvi oli ennen tärkeä viestintuoja: niinpä eräässäkin laulussa odotellaan postia ja postitorvea, mutta sitten koetaan pettymys: ”Die Post bringt keinen Brief für mich” (Eipä posti tuonut minulle kirjettäkäään).

Liedien tempot vaihtelevat: presto on melko harvinainen, mutta allegro kyllä esiintyy. Adagio esiintyy hyvin harvoin, andante usein. Tempon vaihtelut allegro – adagio tms. ovat melko tavallisia runon luonteen mukaisesti. Esimerkiksi em. postilaulussa tempo on aluksi allegro, mutta hidastuu sitten andanteksi, kun ei kirjettä tullut.

Muutamissa lauluissa käytetään kliimaksissa nopeampaa tai kiihtyvää tempoa. Tuossa Gretchenin laulussa tyttö (harvinaista) muistelee menettämäänsä rakasta ja nopea kiihtynyt tempo päättyy hänen muistelemaansa suudelmaan, jonka jälkeen palataan rauhaisaan ”meine Ruhe ist hier” (minulla on täällä rauha). Itse asiassa tämä Gretchen on ensimmäinen merkkipaalu Schubertin säveltaiteessa: kun tuollaisen mestariteoksen onnistuu saamaan aikaan, ei paluuta enää tylsempiin toteutuksiin ole.

Dramaattisiakin liedejä on. Esimerkiksi Erlkönig-laulussa (Keijukaiskuningatar) isä ratsastaa (!) sairaan poikansa kanssa, joka lopulta kuolee hänen syliinsä. Erlkönig säestys rakentuu hyvin nopeasti toistetuille oktaaveille, joka vaatii säestäjältä todella notkeaa rannetta ja myös kestävyyttä. Kukaan muu ei ollut käyttänyt tuollaista ennen Schubertia paitsi Schubert itse yhdessä impromptussaan (pianolle). Draama on kuitenkin harvinaista: tärkeintä on tuo täyttymätön rakkaus ja kaipaus.

Liedejä esitetään kuten muitakin lauluja: konserttisalissa. Tämä on  oikeastaan väärä esitystapa. Lied ei missään tapauksessa ole oopperaa. Liedejä ei ole tarkoitettu kovin kovalla äänellä esitettäviksi. Itse olen tällaisen konserttilied-illan viettänyt kuunnellen Finlandia-talolla Martti Talvelan laulavan nimenomaan Schubertia ja laulusarjan Winterreise (talvinen matka). Koko ajan siellä paikan päällä tuntui siltä, että nyt on kyseessä väärä esittäjä ja väärä paikka. Ei oikein syntynyt tunnelmaa.

Tunnelma onkin tärkein, mikä pitää saada esiin liedissä. Liedejä laulaessaan ei pääse briljeeraamaan äänensä kajetolla, vaan pitää nöyrtyä säveltäjän ja runoilijan tahtoon. Tämä ei suinkaan tarkoita, että pitäisi liedejä laulaa kuten virttä: yksitoikkoisesti ja korostamatta ja aina legato (sitoen). Ei missään nimessä. Liedissä laulun sanoma on tärkein ja sen musikaalinen esittäminen. Dietrich Fischer-Dieskau on vanhoilla päivillään laulanut Schubertia edelleen, vaikka hän onkin levyttänyt kahteen kertaan koko Schubertin tuotannon. Yksi virhe noissa taltioinneissa oli nähtävänä. Fischer-Dieskau ilmeilee. Liedissä pitää naama olla jokseenkin peruslukemilla ja se mitä tehdään, pitää olla kuultavaa. Kauheinta olisi, jos joku vielä viittilöisi liediä laulaessaan (sellainenkin kamala esitys löytyy).

Paljon oopperaa laulavien on vaikea esittää liedejä. Kyse on vähän eri lajista. Oopperassa on tärkeää kaikki muukin kuin laulu. Liedissä meillä on vain laulu ja piano – niillä pitää pärjätä. Liedin laulamisen tekee vaikeaksi se, että aivan täydellä äänellä voi esittää vain vähäisen osan laulusta: loput ovat hiljaisempia mutta kuitenkin kuuluvaksi tarkoitettuja kohtia. Oopperassa hyvin harvoin pääsee roolissaan kuiskaamaan mitään. Liedissä kuiskauksenkin täytyy kuulua.

Yksi vaikeus on liedeissä käytetty kieli – useimmiten saksa. Saksan ääntäminen ei ole suinkaan niin helppoa, kuin koulun perusteella luulisi. Saksassa ei esimerkiksi ole diftongeja: Theater-sanaa ei voi lausua suomalaisittain vaan The-a-ter. Soinnillinen s on myös vaikea suomalaiselle. Puhumattakaan sitten neljästä viidestä erilaisesta e-vokaalista. Eikö sitten voisi laulaa liedit aina vain suomeksi? Kyllä tietysti voisi, mutta sitten menettäisi paljon. Taitavat säveltäjät säveltävät melodiansa runon kielen mukaisesti: esimerkiksi Ade, du muntre (jne) alkaa nousevalla intervallilla A-de. Suomenkielinen ”hyvästi” ei millään istu tuollaiseen melodiaan. Itse yritin kääntää joitakin liedejä suomeksi siten, että sanan vokaali vastaisi saksankielisen tekstin vokaalia. Viikon kuluttua lopetin homman mahdottomana.

Vaikka tuossa äsken sanoinkin Yrjö Kilpisestä, ettei hän osannut liedejä, täytyy kuitenkin tunnustaa, että hänen V.A. Koskenniemen runoon Kesäyö säveltämänsä kappale ”Tutut aitat jo kaikki unelmoi, koko kylä uinailee. Vain joelta hanurin soitto soi ja verkkaan loittonee.” täyttää kyllä liedin kriteerit varsinkin Martti Talvelan esittämänä: siinä on tunnelmaa, sävel on yksinkertainen eikä säestyksessä ole mitään krumeluureja – laulu on sitä paitsi kaunis. Siinä on  schubertmaisesti yhdistetty nähtävä luonto ja sitten omat murheelliset ajatukset.