Sylvi Pärssisen muistelemaa [1986]

VUONNA 1918, VAPAUSSOTA

Tammikuussa alkoi sitten ilmi taistelu, Suomen vapaussota. Työväentalon valot eivät enää pelottaneet, ne panssarijunat sentään. Anna-Katri ja mamma valmistivat suojeluskuntalaisille lumipukuja ja valkeita hatunsuojuksia tai neuloivat sotilaille sormikkaita, joissa yksi sormi oli erotettu ampumista varten. Mikko-serkku ja useat muut hävisivät kylästä taistelevien valkoisten joukkoon. Niin myös työmiehen poika Väinö Kokko (kuvia Inkilä-kirjassa, Muistojen Inkilä, sivulla 93). Mainitsen tämän siksi, että hänen äitinsä oli siihen aikaan oikein kova ”punainen”, ja kerrottiin hänen harmistuneena huutaneen kuultuaan Väinön menneen valkoisten puolelle:”Ei sitä uskoisi, että punainen lehmä tekköö valkosen vasikan”. Ja kun samainen nainen taistelujen ollessa jossain Antrean (Ahvolan?) paikkeilla pilkkasi, että siellä se Lankisen Mikkokin seisoo pakkilaatikon vieressä ja ampuu ”kuularuiskulla”, niin mamma sanoi harmistuneena: ”Mikseivät ne ryssät ja punikit sitten siitä kohdasta tule läpi?” – Samainen Kokon rouva joutui sitten lukemattomien muiden tavoin vuoden 1918 lopulla pyytelemään ruokaa ja tuli meillekin, niinpä mamma antoi hänelle oikein reilusti. Sisareni Toini muistaa vielä, että nälänhädän mentyä ohitse nainen oli kiitellyt, että mamma antimillaan pelasti heidät kuolemasta nälkään. Mitähän mummo olisi sanonut, jos vielä olisi kuullut, että Väinön poika Toivo Aulis Kokko oli talvisodassa nuorin sotilas, 11-vuotias (kuva samalla sivulla 93) ja oli vuonna 1940 saanut II luokan vapaudenmitalin (olen tavannut tämän Toivon Inkilän-päivillä kesällä 1984).

Inkilään taistelut eivät yltäneet. Työväentalon valot sammuivat. Venäläiset suomalaisine ystävineen menivät pois. Rintama muodostui jonnekin Antrean vaiheille. Sitten muistan, miten kotimme täyttyi Hämeen pojista. Toini muistelee heidän olleen jääkäreitä. Mamma kertoi, miten minä olin laulellut tuvassa hartaasti laulua ”Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen”. Keinutuolissa istuva roteva sotilas alkoi kertoa, että hän on juuri sieltä kotoisin mistä tuo tyttö laulaa. Hekin kaikki jatkoivat matkaa rintamalle, ja joukot lähestyivät Viipuria. Keväällä 1918 me lapset seisoimme tuvan takana kuunnellen tykkien jyskettä Viipurista päin. Oli kai varhainen kesän tulo, koska me olimme paljain jaloin.

Syntyi tietysti myös ajankohtaan sopivia lauluja. Esimerkiksi:

Kerenski se leipoi pienen taikinan,

suolaksi hän aikoi pienen Suomenmaan.

Ai-ai Kerenski, turha on sun toivosi,

Suomi on jo vapaana ryssän vallasta.
[Tätä laulua Sylvi-äiti lauleskeli Tuupovaarassakin 1950-luvulla, joten minullekin se on jäänyt mieleen hyvin.]

Tätä myös isot tytöt tanssivat. Otettiin askeleita eteen, sitten taaksepäin, lopussa sitten kai pyörähtivät. Toinen laulu, sävelellä ”Kauan on kärsitty [vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa]””.

Loppuosa:

Ahvola se ankarin

Suninmäki sankarin

Pullilankin punaiset

ne rankaistaan.

Ja tähän sanat kirvulaisittain

Ahvola se ankarin,

Sunin Mikko sankarin,

Pullin Matti poikineen

on punikki

Maailmansodasta:

Ensi päivä elokuuta

vuonna neljätoista,

kun valot Haagin rauhanpalatsin

sammui ikkunoista

Hei ryssän Niku, Britannia, Saksa, Ranska, Italia

sekä Frans Jooseppi!

Ensin ryssä aloitti ja voittavansa luuli,

kunnes kaikki maailma jo tappioista kuuli.

Hei ryssän Niku….
 

Pietarissa suuret herrat näki pahaa unta,

Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta.

Hei ryssän Niku…

Tämän loppukertosäe suomalaisittain

Hei, jääkärit ja Vöyrin kaarti, Pohjanmaa ja Satakunta,

Savo, Kajala ja muut.

[Sylvin muistiinmerkinnöissä on katkelmia Paavo Susitaipaleen kirjasta ”Ahvola”, painettu 1937 ]

Kaikenlaista sitä muistuu yhä mieleen.

Toukokuun 16 päivänä 1918 me Einon kanssa tulimme Yljoen [Yliojan] mummon luota, kun kylämme laidassa pysähdyimme ihmeissämme. Koko kylä oli liputettu sinivalkoisin lipuin. Eivät ne olleet siniristilippuja, osa oli sinistä, osa valkoista juovaa. Niin oli meidänkin kotimme katolla. Kuulimme, että Helsingissä oli silloin vapauden paraati, Mannerheim otti vastaan paraatin.

Kuulimme myös, että isot joukot punaisia oli pantu vankileireihin. Suuri joukko oli myös teloitettu.

Ne karjakartanon piilokuoppaan haudatut viljat saivat talven aikana kosteudesta tervapahvin hajun. Muistaakseni ne piti käyttää eläinten rehuksi. Asiakirjat olivat säilyneet hyvin. Tätä en itse muista, mutta toiset ovat kertoneet.

Lankisen Mikko tuli jälleen sodan loputtua meille töihin. Myös seppä Lankinen muutti Pyhäjärveltä Inkilään meidän naapuriimme. Aleksander-setä oli joutunut vankilaan muka punaisena – viattomasti, ja isä hommasi hänet Viipurin lääninvankilasta pois. Hän oli kauhean laiha ja nälkiintynyt. Tuli isälle töihin.

Venäjästä tuli Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto, Pietarin kaupunki muutettiin Leningradiksi. Saimme naapuriksi Neuvostoliiton.

Tietosanakirja kertoo

Järjestys maassa oli ollut huono pitkin kesää ja syksyä. Järjestysvalta ei voinut hillitä kurittoman venäläisen sotaväen eikä näiltä apua saavien kotimaisten mellastelijoitten väkivallan töitä. Punakaarteja perustettiin pitkin maata sos.-dem. työväen keskuuteen. Marrask. sosialistit toimeenpanivat yleislakon, jolloin tapahtui monenlaisia veritöitä. Toisaalta porvarit olivat perustaneet suojeluskuntia venäläisten karkottamiseksi maasta. [Eivät siis suojeluskunnat olleet perustetut työväestöämme vastaan – Sylvi P:n huom.] Järjestyksen palauttamiseksi suhteet Saksaan solmittiin läheisemmiksi ja sieltä saatiin jokin määrä aseita suojeluskunnille. Saksalta oli jo vuonna 1915 saatu suostumus siihen, että siellä annettiin sotilaskasvatusta suomalaisille miehille. Yksitellen tai pienissä ryhmissä isänmaallisia nuorukaisia siirtyi lähivuosien aikana Saksaan. Näin syntyi jääkäriliike. Lopulta jääkäreitä oli noin 1900. Venäjän vallankumouksen puhjettua vuonna 1917 alettiin valmistautua palaamaan Suomeen. Pääjoukko saapui Suomeen 25. helmikuuta 1918 ja ehti vielä mukaan vapaussotaan. Joulukuun 4. päivänä hallitus teki esityksen Suomen julistamisesta itsenäiseksi tasavallaksi ja se hyväksyttiin joulukuun 6. päivänä 1917. Venäjän tunnustettua itsenäisyytemme 4. tammikuuta 1918 tunnustivat sen Ruotsi, Saksa ja Ranska, pian sen jälkeen eräät muutkin valtakunnat. Punakaartilaiset ja ven. sotilaat jatkoivat itsenäisyydestä huolimatta ilkitöitään, eikä hallituksella ollut voimakeinoja niiden hillitsemiseen” .

Näin Tietosanakirja. Ja tästä sitten se vasemmiston yhäkin jankuttama väite, että   L e n i n   a n t o i    Suomelle itsenäisyyden. Nyt sitten kuvaan tuli Mannerheim, joka nimitettiin muodostettavien puolustusvoimien päälliköksi. Mutta nyt            v a p a u s s o t a,  joka suunniteltiin yhteiseksi kansannousuksi, muodostuikin sisällissodaksi sen vuoksi, että osa kansastamme liittyi vastustamaan venäläisen sotaväen ajamista Suomesta. Yhä vieläkin kiistellään, oliko vuoden 1918 sota sisällissota, vapaussota vai kapina.

Me lapsetkin huomasimme olojen kiristymisen. Aikaihmiset pelkäsivät, työväki uhkaili. Kerrottiin murhattavien ”porvarien” listoista Inkilässä, jopa isälläkin kuului olleen nimetty murhaaja, eräs Sinisalo niminen mies. Muistan kerran isän tulleen asemalta kotiin ja kertoneen hiukan kiihdyksissään, että hän tapasi siellä tuon ”murhaajansa”, jolloin tämä oli luihusti väistänyt häntä. Lieneekö ollut perällistä koko huhu murhaajasta. Olivat kuulemma hiukan epätietoisia isästä, että onko hän ”porvari” ja ”lahtari”. Isän liiketoimet olivat alkaneet vaurastuttaa häntä, joten hävitettävä rikas hän oli, mutta toisaalta isä kuului Inkilän työväenyhdistyksen perustajajäseniin, mikä veti toisaanne päin. Me lapset kuuntelimme sivusta, kuitenkaan ymmärtämättä kaikkea aikuisten puheista. Pelotti vain, eikä vanhempiammekaan nukuttanut, kun iltamyöhäisin ja öilläkin näimme valojen loistavan työväentalolta. Tiedettiin siellä punakaartilaisten ja venäläisten pitävän kokouksiaan. Syksy 1917 oli kammottavaa aikaa. Kuulimme ”punaisten” hirmuteoista ympäri maata. Inkilässä odotettiin vain, milloin täällä liikehdintä ympäristöön alkaisi – pimeihin töihin. Revonharjulla seisoi öisin vartiomies, joka olisi hälyyttänyt ihmiset, jos vaara olisi uhannut. Mamma kertoi, miten vartiossa ollut Munukan Jussi iltamyöhällä oli tullut lämmittelemään meille ja näyttänyt pitkän turkkinsa alta kivääriään, siinä kahvia juodessaan.  Rataa pitkin liikkui punaisten panssarijunia. Kuulin päälliköiden Kaljusen, Eino Rahjan ja joidenkin muiden nimiä. Varsinkin Kaljusella oli julman miehen maine.

Nämä ovat nyt sellaisia asioita, joita kerron omasta muististani. Eino oli silloin 11-vuotias, minä 8, Toini 6, Väinö tuli juuri 4-vuotiaaksi. Ismo-Itti oli juuri vuoden ikäinen. Ja mamma oli 36-vuotias, isä 42. Tällainen oli perheemme. Kodissamme asuivat vielä myllyllä töissä ollut serkku Mikko Lankinen, 18-vuotias, ja hänen sisarensa Anna-Katri, vähän nuorempi. Muu seppä Lankisen perhe asui Pyhäjärvellä, jossa Antti-isä oli Taubilan kartanon seppänä.

Eräänä syksyisenä iltana isä ja mamma kutsuivat meidät Einon kanssa ulos ja näyttivät suurta kuoppaa, jonka olivat kaivaneet karjakartanon katokseen. Se oli sisustettu tervapahvilla. He kertoivat, että jos heille jotain pahaa tapahtuisi, niin tästä kuopasta me löytäisimme paitsi viljaa myös talon omistuspaperit ja muita tärkeitä papereita. Niin pelättiin sotaa ja punakaartilaisen ryöstö- ja murharetkiä.

Mutta olivathan meillä lapsilla omat leikkimme, niin että voi unohtaa aikuisten pelot. Minä olin aloittanut syksyllä 1917 kansakoulun, mutta se tosiaan keskeytettiin. Silloin opettajana oli Minkkinen. Joulu oli kuitenkin tavallinen rauhan juhla kuusineen ja pienine lahjoineen.

Heti kun elämä keväällä 1918 alkoi tulla normaaliksi, mamma otti meidät isommat lapset mukaansa Viipuriin. Siellä hän selitteli meille käytyä sotaa. Hän näytteli Viipurin asemarakennukseen syntyneitä osumien reikiä aivan tarkasti ja sanoi, ettei meidän pidä unohtaa milloinkaan äsken käytyä vapaussotaa (hän oli silloin 36-vuotias). Hän kuljetti meidät Kolikkoinmäelle, joka oli eräs Viipurin kaupunginosa, ja siellä samoin osoitteli sodan aiheuttamia vaurioita. Tyhjään sardiinipurkkiin hän keräsi pieniä hylsyjä ja pyöreitä kuulia, joita sanoi shrapnellin osiksi. Kaksi isoa tykin hylsyäkin löydettiin. Kaikki muistoksi. Enpä muista, oliko limonaadikioski jo avattu. Kotona pienet muistot pantiin mamman piironginlaatikkoon lukon taakse, isot hylsyt joutuivat kukkamaljakoiksi, mutta ei niissä kukkia pidetty vaan havun oksia.

Nyt oli tie Neuvostoliittoon suljettu. Kaupanteko Pietariin eli nykyisin Leningradiiin oli Kannaksen asukkaille ollut hyvä tulonlähde. Sinne upposi rajattomasti maataloustuotteita, isännät veivät halkoja ja muuta puutavaraa, emännät lähipitäjistä myivät Pietarin torilla piirakoita, ja nyt monet valittivat rajan sulkemista. Isälläkään ei enää ollut Neuvostoliittoon liikeasioita, mutta Suomessa valtio tarjosi rajattomasti hommia. Aika oli ”puugulasheille” hyvä, kun valtio tarvitsi paljon puutavaraa. Isä osti ympäristöstä metsäpalstoja, teetti halkoja, propseja ja tukkeja, ja heti sai ne myydyiksi. Hän oli sellainen liikemies, että hänen piti jopa painattaa valmiiksi kontrahteja, joihin tarvitsi vain kirjoittaa summat ja nimet. Joskus hän osti palstoja aivan näkemättä ja myi taas yhtä kyytiä. Kymmenen vuoden aikana hänen omaisuutensa yhä eneni.

Sylvi Pärssisen muistelmia noin vuodelta 1918 [1972]

Kevättalvesta 1918 muistan, miten kuuntelimme kevätpälvikköisellä tuvantausnurmikolla tykkien jyskettä, sanoivat, että sotaa käydään Antreassa. Sitten kerran tuli serkkuni Mikko [Lankinen] lomalle sieltä rintamalta. Hän oli mielestäni oikea sotaurho. Hän oli ennen sotaa ollut työssä isäni myllyllä, ja hänen kotiväkensä oli samaan aikaan Pyhäjärvellä, ja luulenpa melkein, että hänen isänsä kädessä komeili noihin aikoihin punainen nauha. Tästä en ole varma. Mikon sisar Anna-Katri oli myös meillä. – Pian puhuttiin taisteluista Kavantsaarella, Tammisaaressa, ja vihdoin kovan tykkienjyskeen jälkeen kerrottiin, että valkoiset olivat valloittaneet Viipurin. Ennen Viipurin valloitusta oli kodissani tilapäisesti muutaman päivän ajan komeita Hämeen miehiä pitkien marssien jälkeen lepäämässä. Muistan elävästi, miten eräs harmaapukuinen iso mies istui tuvan keinutuolissa, kun mamma askaroi lieden luona ja minä leikkiessäni laulaa hujautin kirkkaasti ”Mä oksalla ylimmällä”. Olin iloinen, että osasin kaikki siinä laulussa sanotut järvien nimet. Mamma kertoi myöhemmin tuon nuorukaisen sanoneen, että tyttö laulaa aivan hänen kotinsa paikoista, ja olleen hyvin liikutetun. Viipurin valloituksen jälkeen mamma sai tietää, että tuo nuori sotilas oli kaatunut. Toukokuussa eräänä päivänä olin tulossa Einon kanssa mummon luota. Tullessamme metsätieltä kylään hämmästyimme, sillä jokaisen talon katolla oli sinivalkoinen lippu. Meidänkin. Ja mamma kertoi, että nyt ovat taistelut lopussa, Suomessa on vapaus, ja tänä päivän on Helsingissä suuri paraati. Oli toukokuun kuudestoista.

Seuraavana syksynä (1918) minä menin kansakouluun. Maassa oli nälkä. Leivänpyytäjiä kävi usein, ja aina mamma antoi heille. Meillähän oli mylly, ja meille kertyi aina jostain päin ruokaa. Ihmisille jaettiin amerikkalaista silavaa, ja koulussa alettiin ensi kerran antaa oppilaille lämmintä ruokaa. Pelkään, että tuo hiukan hapantunut silakkakeitto ja pohjaanpalanut vesivelli jäi monille lapsille tuolloin ainoaksi ruoaksi päivässä. Sokeria, ei ensinkään pullaa eikä edes leipäjauhoja saatu aina. Isäni matkusti kerran Pieksämäelle asti, saaden tältä hamsterimatkaltaan pienen käsiveskan vehnäjauhoja sekä purkillisen karamelleja, joita sitten säästäen käytettiin sokerina juotaessa jyvä- tai voikukanjuurikahvia. Sitten myöhemmin kerran lasten kesken nousi huhu: ”Lankisen Katri on paistanut oikeaa pullaa!” – Katri oli Mikon ja Kaisan äiti, he olivat kaikki muuttaneet Tohmajärveltä Inkilään. – Silloin me kaikki kiireesti Lankisille, ja Katri-emäntä antoi meille pullapalaset. Samoihin aikoihin kylämme sai ensimmäiset sähkövalot. Mikko oli isäni myllylle asentanut vesirattaasta voiman saavan pienen dynamon. Veden paljouden mukaan valot olivat milloin kirkkaammat, milloin vain lamppujen sisässä pieninä viiruina. Ja kun mamma kävi sähköraudalla silittämään vaatteita, meni koko kylä pimeäksi. Olivat silloin kuulemma vihaisia.