Koulukiusattuna olemiseen ei liity mitään hauskaa tai sankarillista. Minua kiusasi muutama henkilö (en kutsu heitä ihmisiksi enkä koulukavereiksi) Kajaanin lyseossa vuosina 1955-59, siis neljän vuoden aikana. Kiusaamiseen oli tietenkin syynsä, joita mietin. Minulla oli kierot silmät vuoteen 1958 saakka ja olin luokkatovereitani vuoden nuorempi, kun kansakoulussa olin hypännyt yhden luokan, toisen, yli (sitä ei olisi pitänyt tehdä). Ensimmäisen fyysisen kiusaamisen laukaisin naapurin pojassa, joka samoin kävi Kajaanin lyseota. Pihalla oli liukumäki ja hän viritti mäkeen piikkilangan poikittain. Varoitin siitä muita liukujoita. Pojan nimi on Erkki ja hänen vanhempansa olivat kommunisteja ja kirkosta eronneita. Erkki-poika alkoi vainota minua ja aina tavatessamme nujuutti minua tai muuten vain töni. Lyseon pihasta tuli loppujen lopuksi minulle alue, johon ei kannattanut mennä muuten kuin jonkun tosi tuttavan seurassa. Silloin Erkki ei uskaltanut tulla nujuuttamaan. Erkillä lienee ollut mielenterveytensä kanssa ongelmia, joista hän ei tiennyt. Mahdollisimman varhain välitunnin alkaessa häivyin lyseon pihalta jonnekin sivummalle hyvin aikaisessa vaiheessa ja sitten juuri ja juuri kellonsoiton jälkeen livistin takaisin luokkahuoneeseen. Miten se Erkki oikein jaksoikin joka päivä ja joka välitunti kytätä, olinko minä pihalla. Silloin piti heti tulla tyrkkimään.

Vuoden aikana en ollut lainkaan välitunneilla pihalla, vaan syrjässä ja heti. Opettajat sitten muutaman kuukauden kuluttua asiaa ihmettelivät ja jopa niin, että luokanvalvojani kävi meillä kotona asiasta keskustelemassa. Äitini oli opettajana tyttölyseossa. Luokanvalvojan käynti ei kuitenkaan kiusaamista lopettanut. Kiusaamisen lopetti vanhempi veljeni Elias vasta noin vuonna 1958, kun hän muutti äitini ja minun luokseni Kajaaniin. 180-senttinen oli kuitenkin sen verran rotevampi lyseon ensiluokkalaista, ettei haastaminen tullut kyseeseen. Lisäksi sain silmälasit, jotka korjasivat silmäni kieruudet. Tähän asti olen jotenkin Erkki-nimisiin aina vähän varautunut.

Toinen vaiva ilmaantui lyseon ulkopuolelta. Jollekin kaverille (joka ei ollut lyseossa) tulin sanoneeksi jotain asiaankuulumatonta paikalle osuneessa tivolissa. Tämä kansakoululainen sitten taas nujuutti minua pienempää aina kun vastaan sattui. Niinpä minusta tuli aikamoinen sissi, joka varmisti kaikki kadunkulmat ettei vakituinen kiusaajani taikka tämä tilapäinen ollut näköpiirissä. Tämänkin kiusaamisen lopetti veljeni Elias  kun asettui Kajaaniin, entinen kiusaaja vain mulkoili, mutta ei uskaltanut tehdä mitään initiatiivia.

Ehkä tätä fyysistä tönimistä pahempi oli henkinen töniminen. Tämä tapahtui niinkin läheltä kuin viereisestä pulpetista. Isäni ja äitini avioeroprosessi oli aikamoista vääntöä ja syyttelyä. Silloin oikeuspöytäkirjat olivat julkisia näissäkin tapauksissa eikä vasta 70 vuoden kuluttua. Äitini uskottu ”mies” oli rouva Huusko, jota hän piti ystävänään. Rouva Huusko kävi jakotilaisuudessa ja vaati tasapuolista jakoa Vuolijoen pappilan irtaimistosta. Arvi Pärssinen menetti papin oikeudet, mutta äitini menetti yhden elämistään. Minä sen sijaan en menettänyt mitään. Nimittäin Huuskon poika oli samalla luokalla Kajaanin lyseossa ja kuin magnetofoni, joka silloin oli vain harvoilla. Varsinkin musiikin oppituntien alussa hän alkoi heti udella, oliko isäni nyt nussinut muitakin kuin vain seurakuntasisarta viime aikoina. Huuskoilla oli ilmeisesti ollut oikeudenkäyntipöytäkirja käytössään ja siitä Huuskon poika oli vetänyt aivan oikeat johtopäätökset.  (Äidillänikin oli tuo pöytäkirja, jota minä, 10-vuotias, pöyristyneenä luin tajuamatta kaikkia sen termejäkään)  Huuskon nälväily oli aivan jokatuntista. Hänen isästään en tiennyt, oliko hän nussinut paljon ulkopuolisia, joten minulla ei ollut puolustautumismahdollisuuksia. Huuskon mielikuvitusmaailmaan riitti, että tuossa oli se poika jonka isä nussi,. Kalman haju vajotkoon Huuskon luille. Tätä hauskaa sanailua kesti kaksi vuotta, kunnes Huuskon poika jäi luokalleen. Sen koommin emme ole tavanneet emmekä tapaa.

Kiusaamisen kohteena olemiseen liittyi häpeä. Miten en voi keskeyttää tätä, vaan vain kärsiä. Kyllä minussa varmaan jotain syytä täytyi olla. Jos minulla olisi ollut pitemmät korvat, niin ne olisivat olleet luimuilla pitkin pään kuvetta, kun kiusattiin. Mutta, kuten sanottu, pelastajakseni tuli 180-senttinen Elias veljeni, jota kukaan ei uskaltanut kiusata ja silmälasit, jotka vetivät kierot silmäni melkein oikoiseen.

Kun muutin vuonna 1959 Savonlinnaan ja sen lyseoon, ei kiusaajia enää ilmaantunut. Kuitenkin sinnekin ilmaantui aika ikäviä persoonia, joiden kotikasvatus ei ollut oikein osunut suoneen. Nämä tosin aiheuttivat vain hyvin pieniä poikkeamia elämääni. Minä en koskaan kiusannut ketään, olin liian pieni ja vuotta nuorempi luokkalaisiani, kyllä minä muuten varmaan.