Matkustettuani taas Helsinkiin ja takaisinkin tulin siihen johtopäätökseen, että jos junaväki mennen ja tullen junassa edusti suomalaista keskivertoa, niin suomalaiset ovat yleensä ottaen tulleet hulluiksi. Hullun erottaa terveestä siitä, että terveen kasvoilla silmäripset joskus värähtää, mutta sairaalla, kun hän katsoo heti junaan tultuaan esille ottamaansa mobiiliphoneen tai mikä hitto se milloinkin on, ei mikään värähdä. Ensimmäinen käsky näiden pyhien kirjojensa lukijoilla on: älä katso ketään silmiin, se toinen voi alkaa silloin puhumaan. Tyypillinen suomalainen tunkkainen hiljaisuus pysyy noin viidenkymmenen matkustajan kesken. Vältä katsekontaktia viimeiseen saakka, sillä katsekontakti tuhoaa sinun yksityisyytesi. Minä sen sijaan katsoin vinottain kolmipenkissä istuvaa naista, jolla oli, vaikka oli jo ilta-aika, aurinkolasit. Huulienkaan värähtämättä hän lipoi sormellaan älypuhelintaan. Älypuhelin oli luultavasti yhtä älykäs kuin vierustoverin peli, jota hän lipotti koko matkan Helsingistä Hyvinkäälle katsahtamattakaan kehenkään. Minulle tuottaisi vaikeutta pitää naama peruslukemilla neljäkymmentä minuuttia, mutta ei näille. Lipsutuksen läiske jatkui, vaikka ei kuulunutkaan. Voihan olla että kaikilla noilla kymmenillä oli vaikeita yhteiskunnallisia ongelmia juuri silloin ratkaistavanaan, eivätkä ehtineet muuta kommunikoida.

Joku toinen vastasi puhelimeen ja kailotti nuo maagiset sanat: ”olen junassa”. Mikä syvällisyys ja samalla ahdistuneisuus noihin sanoihin sisältyykään. Tätä tietoa varmaan vajaa oli puhelun ottanut. Vaivoin voi keksiä noin loistavaa sanontaa. Vertainen voisi olla että ”olen pälkähässä”, mutta se ei oikein käy, koska nykyihmiset eivät tiedä millaista on joutua pälkääseen. Päläs on suksen remmi, johon jalka pistetään kun aletaan hiihtämään. Päästä pälkähästä tarkoittaa siis, ettei jalka ole enää sukseen sidottu. Mikähän vastaava kävisi mobiililaitteen pälkääksi? Päästä pahasta mobiilista? Immobilisaatio?

Katsekontaktin välttäminen on aika lailla suomalainen piirre. Ainakin Saksassa, USA:ssa ja varsinkin Intiassa minua katseltiin aivan häpeämättä silmiin. Kysyttiin jopa, minkä ikäinen minä olen – aivan suoraan. Tämän teki hotellin taksinkuljettaja nimeltään Nagaraj. Vastasin sixty-tree. Melko normaali eläkeikä Intiassa on fifty-eight, joten sain hiukan tarkemman katseen. Samoin Saksassa ei kulkuneuvoissa tuntunut annettavan yksityisyydelle mitään arvoa, vaan katsottiin silmiin. Eräs kanssamatkustaja (nainen) katsottuaan minua tarpeeksi, tarjosi minulle makoisia ja täyteläisiä eväsleipiään, joista yhden söinkin kiitoksen kera. Oliko olemuksessani silloin jotakin nääntymiseen viittaavaa, en tiedä – ainakin painoa oli minulla yli sata kiloa, mutta näkymähän on naapurin silmässä mahdollisesti toisenlainen.

Minun tavallani immobiliteettiin joutunut oli kahdeksasta samalla penkkiaukeamalla matkustavista vain yksi, mutta hänenkin hermonsa petti hiukan ennen Hyvinkäätä soittoon, että kohta ollaan perillä. Jos vilkaisin taaksepäin, niin samanlainen mobiilihyörinä vallitsi sielläkin. Yhteinen piirre kaikille kuvien vierittäjille oli se, että naamalla ei ollut mitään ilmettä, Aivan kuin kasvosiirrännäinen olisi asennettu, mutta ilman yhtään hermoa.

Minkähän näköinen maailmankuva näille mobiililipsuttajille jää. Muistelevatko he kuudenkymmenen vuoden jälkeen matkaansa junassa ja millaista oli. Tuskin.

Esitänpä vain yhden kysymyksen. Tietääköhän kukaan näistä lipsuttajista, millainen kuvio on sähköjunan penkinpäällyksessä. No ei tiedä. Kuvio on pieniä pystysuoria valkoisia nuolia peräkkäin vertikaalisesti samalla suoralla ja vihreällä pohjalla, useita kuvioryhmiä rinnakkain.