Sylvi Pärssisen päiväkirjasta

Arvi järjesti kirkkoherranviraston hoidon ja lasten kaitsemisen niin, että heinäkuun 30. päivänä 1939 voimme jättää Tuupovaaran pappilan pariksi päiväksi toteuttaaksemme kauan suunnittelemamme retken Ilomantsiin, rajalle.

Meiltä tuli Ilomantsin kirkolle matkaa nelisenkymmentä kilometriä. Ensin piti pikkuautolla päästä Koveroon Metonlouhelle odottamaan Joensuusta tulevaa linja-autoa, joka veisi meidät edelleen. Linjurit olivat pieniä, pitkänokkaisia ja kauheasti bensiinille käryäviä. Tie kiemurteli kapeana ja mäkisenä, ja oli melkein sääntö, että joku matkustajista tuli pahoinvoivaksi. Minä pysyin tällä kertaa hyväkuntoisena, vaikka Arvilla oli tapana sanoa voinnistani, että 'jos liikahtaa, niin läikähtää.

Näimme vihdoin Ilomantsin kirkonkylän, Pogostan, kohoavan eteemme. Vaaran korkeimmalla kohdalla tuuheiden puiden ympäröiminä seisoivat molemmat luterilaiset pappilat. Kaunis kirkko alempana notkelmassa. Ortodoksinen Pyhän Eliaan kirkko pappiloineen oli siinä lähellä. Tulija joutuu aina ihmetyksen ja ihailun valtaan, kun harvaan asutun erämaataipaleen jälkeen näkee edessään komean kirkonkylän.

Linja-autolla, jalkapatikassa ja moottoriveneellä

Meidät saatettiin autolla kirkkoherran pappilaan, jossa vietettiin rattoisasti muutama tunti ystävien seurassa. Pappiloiden väet tapaavat toisensa ylen harvoin, vain veljespiirin kokouksissa ja seurakunnallisissa juhlissa, joten paljon puhumista oli kertynyt sekä emännille että papeille. Mutta matkan päämääränä oli nyt Pahkalammin rajavartio Itäräjalla.

Kirkkoherra Nike Raila rouvansa Ellin kanssa, Pastori Mikko Kivekäs, joka oli käymässä Ilomantsissa, sekä mieheni ja minä nousimme taas linja-autoon, joka vei meidät viitisenkymmentä kilometriä itärajalle päin. Maantie kulki Nuorajärven eteläpuolitse Oinassalmelle, sieltä Möhkön suureen kylään, Koitajoen yli ja yhä edelleen koilliseen ja itään. Ylitimme uudelleen Koitajoen ja tulimme Kuolismaahan.

Jäimme autosta ja kävimme tervehtimässä Kuolismaan uuden sairasmajan hoitajaa neiti Jutilaa. Jalkapatikassa jatkettiin sitten matkaa yhä koilliseen useita kilometrejä Roukkeensärkille ja Ala-Vuottojärven rantaan. Siellä Pahkalammin vartiopäällikkö Heikki Tolonen oli meitä odottamassa erään rajamiehen kanssa. Heidän moottoriveneellään huristimme pitkän järven toiseen päähän ja vielä pari kilometriä erästä jokea ylös.  

Jalkaisin Pahkalammille

Nyt matka jatkui jalan. Rajamiehet nostivat painavat reppunsa selkäänsä. Elli-rouva ja minä kepsuttelimme lyhyin, nopein askelin metsäpolkua näyttääksemme, että pysymme miesten vauhdissa. Vartiopäällikkö kuitenkin neuvoi, ettei saa ottaa sellaista kävelytyyliä, koska siten väsyy nopeammin näin monen kilometrin matkalla. Oli kuljettava tasaisin, pitkin askelin. Uskoimme häntä ja yritimme sopeuttaa menomme rajamiesten tahtiin.

Aluksi vauhti tuntui liiankin hitaalta, mutta mitä syvemmälle metsään polku johti, sitä paremmin tajusimme neuvon viisauden. Tuntui turvalliselta kävellä jäntevien, hartiakkaiden miesten, sotilaiden opastamina, kun menimme kohti valtakunnan rajaa, vieläpä tällaisena uhkaavana aikana. Katseeni pälyili kuitenkin arkana usein metsän ryteikköihin, kun kertoivat, että viime aikoina on todettu karhuja olevan liikkeellä tavallista runsaammin. Mikä niitä lienee ajanut Suomen puolelle?

Kuljimme erään pienen joen yli lautalla, vielä muutama kilometri, ja sitten tulimme Pahkalammin vartiotuvalle. Siellä rajamiehet elelivät eristettyinä, melkein tiettömien taipaleiden takana. He olivat omissa ruuissaan, nytkin saattajamme olivat olleet muonanhakumatkalla. Palkattu emäntä hoiti taloutta ja lehmän, mutta tällä hetkellä emäntä oli lomalla. Radio heillä oli, samoin kenttäpuhelinyhteys taaksepäin. Nuori, vilkas koira, pystykorva Kyttä, oli tuotu sinne kasvatettavaksi. Toisena seuralaisena metsällä ja partioretkillä oli vanhempi lintukoira. Eräs miehistä oli innostunut lintujen täyttämisestä, toisilla oli muita puhdetyöharrastuksia. Miehet tekivät partioretkiä rajalla aina pareittain. He viipyivät joskus parikin vuorokautta metsässä eivätkä saaneet asiatta poiketa taloissa, joita harvakseltaan oli aivan rajallakin. Retket tehtiin aina äkkiarvaamatta ja eri reittejä pitkin, etteivät rajaloikkarit eivätkä vakoilijat olisi saaneet niistä tietoa. Noin kilometrin päässä rajalta oli Iljanvaaran tähystysasema, jossa yhtä mittaa pidettiin vartiota. Lähin naapurivartio oli kolmenkymmenen kilometrin päässä Megrijärven rannalla.

Rajan kansan elämää

Mekin kävimme rajalla. Oppaamme kertoi, että varsinkin talvella rajaviivaa on vaikea erottaa. Sehän on vain muutaman metrin levyinen metsään hakattu aukea linja. Valtakunnan raja! Jonkun aikaa sitten eräs vartiomies oli hiihdellyt etsien erästä taloa. Sitä ei löytynyt, mutta vastaan oli tullut outoja asumuksia. Mies kyseli vastaantulevalta pojalta, tiesikö hän, missä rajamiehen etsimä talo oli. Poika viittoili suuntaan, josta mies oli tullut ja sanoi pehmeällä karjalanmurteella: ' Se on tuolla Suomen puolella.' Silloin mies otti aikamoisen vauhdin takaisinpäin huomattuaan tulleensa jo neljä kilometriä Neuvostoliiton puolelle. Onnellisesti hän pääsikin takaisin.

Istuimme hetken rajalla keskustellen ja läksimme paluumatkalle. Tullessamme olimme kulkeneet erään mökin ohitse, joka oli vain pari kilometriä rajalta. Nyt palatessamme keitimme mökin pihalla kahvit. Emäntä oli juuri edellisenä päivänä synnyttänyt lapsen, tietysti ilman kätilöä, olihan lähin sairaanhoitajakin Kuolismaalla kahdenkymmenen-viiden kilometrin päässä. Kun nyt pihalle sattui yhtaikaa kolme pappia, oli sopiva tilaisuus pitää ristiäiset. Kirkkoherra Raila antoi lapselle kasteen ja merkitsi seurakuntaansa uuden jäsenen.

Rajan asukkaille metsän pedot aiheuttivat huolta ja vaaraa. Edellisenä kesänä tämän pikkutalon emäntä (Anna-Liisa Hirvonen) oli nähnyt lehmien juoksevan pihaan ja jonkin ruskean otuksen niiden perässä. Hän oli luullut talon hevosen juoksuttavan lehmiä ja oli kiiruhtanut sulkemaan veräjää lehmien jälkeen. Silloin hän joutuikin silmäkkäin suuren karhun kanssa ja kävi peloissaan kovasti huutamaan. Karhu irvisti hänelle pahasti, mutta pakeni takaisin metsään.

Samassa mökissä asui joitakin vuosia sitten perhe, jonka lehmän rajantakaiset ottivat vieden sen omalle puolelleen. Vaimon ja miehen he myös vangitsivat, mutta mies pääsi karkuun puolustautumalla puukollaan. Vaimo pääsi Suomeen vasta kolmen kuukauden kuluttua Rajajoen kautta. Muistaakseni hän toi myös lehmän tullessaan. Tarmokas karjalaisnainen! Tapauksesta kerrottiin myös sanomalehdissä.

Hiljaisina palasimme takaisin vartiotuvalle ajatellen kuulemiamme tapahtumia ja yleensä rajan oloja. Näennäinen rauha ja luonnon koskemattomuus kätkivät kuitenkin epävarmuutta ja uhkaa. Rajamiehet sanoivat olevansa omiin oloihinsa tyytyväisiä. Pelkoa ei tunnettu. Seuraavana aamuna lähdimme Pahkalammin vartiolta samoja jälkiä myöten kotimatkalle. Kerran saattajamme pysäyttivät meidät näyttäen polulle yön aikana ilmestyneitä karhun jälkiä. Otso oli möyrinyt sammaltakin kai siten ilmaisten tyytymättömyytensä meitä kutsumattomia häiritsijöitä kohtaan.

Kymmenien kilometrien jalkamatkat eivät rasittaneet. Olimmehan kaikki nuoria ja innostuneita näkemään läheltä rajaseudun elämää."

30.7.1939 Sylvi Pärssinen Tuupovaarasta Helena Kuismalle Inkilään

[Alkuperäinen käsin kirjoitettu kirje IP:n arkistossa]

                                                                                 Tuupovaara 30.7.39.

Mamma!

Nyt on minulla taas uusia tapahtumia kerrottavan siitä asti kun viimeksi kirjoitin. Lasten yskä on entisellään, Helenan vähän pahempi mutta Rauno näyttää pian pääsevän. Kestäähän se hinkuyskä kyllä kuukausimääriä, kun pahasti tulee. Aarno ja Kari ovat terveitä, me myös. Mieleni tekisi taas käydä lääkärissä vatsan takia, mutta eihän täältä pääse.

Viime pyhänä olivat lottien kesäjuhlat, ja minä taas puhuin siellä. Tänä pyhänä pitäisi mennä Luutalahteen lottien juhlaan puhumaan.

Tiistaina läksimme Arvin kanssa Ilomantsiin, ja sieltä menimme edelleen kirkkoherra ja rouva Railan sekä pastori Kivekkään kanssa rajalle. Ensin 50 km linja-autolla Kuolismaahan Koitajoen rannalle, missä kävimme sairasmajalla, sitten edelleen jalkapatikassa ja pienellä autolla n.s. Röykönsärkille ja Ala-Vuottojärven rantaan.  

[Vuoden 1936 linja-autoaikataulussa vain yksi vuoro viikossa ajoi Ilomantsista Kuolismaahan ja siis vain keskiviikkoisin. Lähtö oli Pogostasta kello 16 ja perillä Kuolismaalla oltiin kaksi tuntia myöhemmin. Auto jatkoi vielä Liusvaaraan. Paluuvuoro samoin ajettiin vain kerran viikossa. Oikeastaan paluuvuoro oli Ilomantsista Kuolismaahan, koska lähtö Kuolismaalta - Kuolismaasta? - oli yöllä kello 3.30 ja Ilomantsissa oltiin sitten kukonlaulun aikaan kello 5.30, jolloin ehti hyvin Joensuun autolle, joka lähti kello kuusi. Joensuussa, jos nyt kuolismaalaisten ikinä sinne tarvitsi mennäkään, oltiin kahdeksalta aamulla.]

Täällä oli vastassa rajavartiovääpeli ja sotamies moottoriveneellä, joka vei meidät yli 6 km pitkän järven toiseenpäähän ja n. 2 km. jokea ylöspäin. Kuljettiin taas muutamia km. ja mentiin lautalla joen poikki (en muista nimeä) ja tultiin Pahkalammen rajavartioon. Siellä, aivan eristettynä muusta maailmasta, eleli tällä kertaa 7 miestä. Radio heillä on, samoin lehmä, ja yhteisesti palkattu emännöitsijä, joka kyllä tällä kertaa oli lomalla. Miehet ovat omissa ruuissaan, saavat kyllä ostaa sotaväen ruoka-aineita, jotka ovat halvempia. He tekevät partioretkiä, vähintään 2 miestä aina kerrallaan, rajalle viipyen välistä pari vuorokauttakin matkalla. Tällöin heillä ei ole lupa usein poiketa taloissa, eikä näitä retkiä ole myöskään etukäteen määrätty, vaan ne tehdään ihan äkkiarvaamatta, jos heillä olisi määrätyt ajat ja reitit, niin olisi rajaloikkareilla, vakoilijoilla y.m. aina selvillä, milloin on tie vapaa vartijoista. Mekin kävimme rajalla, jonne tästä paikasta oli vielä 7 km. jalkamatka. Kuljimme erään talon ohitse, joka on vain 2 km. rajalta. Raja on vain muutaman metrin levyinen metsään hakattu aukeama melkein huomaamaton rajaksi. Istuimme siellä hetken ja läksimme takaisin päin. Rajavartiosotilas kertoi, että ryssät eivät näyttäydy rajalla, vaan menevät piiloon jos suomalaisia sattuu vastaan tulemaan. Edellämainitun talon pihalla keitimme ja joimme kahvit. Talossa oli 1 ½ vuorokauden ikäinen lapsi, jonka kirkkoherra Raila kastoi, kun kerran sattui paikalle.

[Vastasyntynyt oli Eila Riikonen, joka asuu Kinahmossa. Hän kertoo: " Kastetilaisuus tuli perheellemme yllätyksenä. Isäni ja äitini, Antti ja Anna-Liisa Hirvonen, eivät olleet miettineet minulle edes nimeä, joten seurue keksi nimikseni Eila Ilona. Kastemekkonanikin oli vain lakana. Kummeikseni tulivat Sylvi Pärssinen ja Mikko Kivekäs." Lähde: http://www.joensuu.fi/mekri/sotahistoria/ennso.htm]

Siellä ei ollut kätilöä, ja vaikeaa oli sitä saadakin niin pitkien matkojen taakse. Lähin sairaanhoitajakin oli n. 25 km. päässä Kuolismaassa. Asukkaat tuntuivat hiukan epäluotettavilta, ja samaa sanoivat sotamiehetkin. Tässä samassa talossa oli asunut Auvinen, jonka karjan ja emännän ja isännän ryssät olivat vieneet n. 8 vuotta sitten Venäjälle. Emäntä oli saanut olla siellä 3 kk., isäntä oli päässyt heti pakoon puhkaistuaan puukolla erään ryssän vatsan. –  Täällä on maasto sellaista, että turhalta melkein tuntuis ajatella ryssän pääsevän tätä kautta Suomeen muuten kuin lentokoneilla. Paljon on upottavia soita, lampia ja välissä metsää. Karhuja liikkuu myös täällä. Viime kesänä oli edellämainitun talon emäntä nähnyt lehmien juoksevan pihaan ja jonkun ruskean ajavan niitä takaa. Hän oli luullut talon hevosen juoksuttavan lehmiä ja kiiruhti panemaan portin kiinni lehmien perästä. Silloin hän joutuikin silmäkkäin ison karhun kanssa ja kävi pelosta huutamaan kovasti. Karhu irvisti ja kääntyi metsään päin. Olipa karhu käynyt samaa tietäkin kuin me, paluumatkalla huomasivat sotilaat, että karhu oli repinyt sammalia parista paikasta tiellä, jolle emme vartioon edellisenä päivänä tullessamme nähneet mitään. Voimme nähdäkin karjun jäljet mullassa ja sammalikossa.

Kerron vielä tuosta rajasta. Sitä ei talvella kuulu voivan erottaa niinkään hyvin kuin kesällä. Joku aika sitten eräs vartiomies oli hiihdellyt siellä ja etsinyt erästä taloa. Sitä ei löytynyt, mutta eteen tuli outoja taloja, ja sotamies kysyi pieneltä pojalta, jonka sattui tapaamaan, tiesikö hän missä sellainen paikka oli mitä hän haki. Poika viittoi suuntaan, josta mies tuli ja sanoi sihajavalla pehmeällä Karjalan murteella: ”Se on tuolla Suomen puolella!”. Silloin mies otti eri vauhdin taaksepäin, sillä hän huomasi tulleensa 4 km. rajalta olevaan ryssäläiseen kylään. Hän pääsi onnellisesti takaisin kotimaahan.

En mennytkään Luutalahteen, sillä sain Marin, joka tuli perjantai-iltana tänne puhumaan siellä puolestani. Se oli minulle suuri helpotus. Arvi meni myös Luutalahteen pitämään pyhäkoulun tarkastuksen.

Kari, Aarno, Kerttu ja Toini olivat tänään Loitimon rannalla pyhäkoulun retkellä. Siellä oli kovasti hauskaa.

Mari kertoi, että isä on taas sairaalassa. Se on oikein ikävää. Kunhan Jumala antaisi hänen tautinsa kääntyä parhain päin, niin että se olisi isälle hyväksi ja Jumalalle kunniaksi. Tietysti Te rukoilette yhä hänenkin puolestaan. Olen minäkin muistanut joskus isää.

Kerttu tyttö on ollut täällä kiltti ja nöyrä. Hän auttaa hyvin töissä ja muuten olisi kaikki hyvin, mutta Helena on alkanut karttaa häntä niin, ettei antaisi kengännauhojakaan Kertun solmita. Luultavasti hän tulee Marin kanssa pois, ellei äitinsä anna täällä käydä koulua. Minä kyllä pitäisin.

Iloitsin suuresti mansikkamaastani, jonka kanssa tein kovasti työtä, mutta ei se annakaan hyvää satoa. Pienet muurahaiset (Helela sanoo: kusinaiset!) syövät kypsiä marjoja ja osa homehtuu.

Kuinka Einon ja Väinön perheet jaksavat? Sanokaa terveisiä.

Olisipa hauskaa, jos Itti pääsisi tulemaan tänne syyskuun 10:ntenä päivänä. Silloin olisivat marttojen juhlat ja tarvittaisiin viulunsoittajaa ohjelmaan.

Nyt täytyy lopettaa tämä kirje, sillä aion vielä pistää muutaman rivin Toinille tänä iltana.

Terveisiä Teille ja muille kotolaisille

                                       Sylvi

Helenan-päivän johdosta onnittelut!