Ensimmäinen päivä 7.7.1959

(Ensin on kuvaus, joka on kirjoitettu nyt v. 2017 ja sitten kuvaus, joka on kirjoitettu 58 vuotta sitten.

 

Jos tarkkaan katson, niin maisema edessäni on polkupyörän eturengas. Olen lähdössä Kajaanista Hoikankatu kuuden pihalta matkalle, jonka päämäärää en aivan varmasti vielä tiedä kuten ei oikeastaan kukaan muukaan tiedä matkansa määrää. On heinäkuun 7. päivä vuonna 1959. Sain juuri ehdot saksankielessä suoritetuksi ja olin valmis siirtymään viidennelle luokalle oppikoulussa. Olen hiukan nuorempi samalla luokalla oleviin verrattuna, koska hyppäsin kanskoulussa ensimmäiseltä luokalta kolmannelle. Muitakin paheita minulla on, mutta ne ovat niin tavanomaisia 14-vuotiaille, ettei kannata niistä mainita, kaikki pojat ne tietää.  Olen siis 14-vuotias ja poltan tupakkaa salaa. Minun ääneni on kimakka pikkupojan ääni, vaikken sitä itse pane merkille. Kuitenkin minulla on jo tai oli tyttöystävä, Anneli Pyy. Hänen kanssaan kävimme kalliolla istuskelemassa. Sen kesän jälkeen en Annelia tavannut. En oikein heittänyt koskaan hyvästiäkään. Anneli ei muistuttanut pyytä: hänellä oli soikionmuotoiset kasvot, jotka vähän häiritsivät.

Kun rengas pyörii eteenpäin, ei mikään renkaan piste liiku taaksepäin. Siispä ei rengas koskaan voi heittää taaksepäin esimerkiksi märällä tiellä vettä. Ensimmäisen päivän matkan aikana ei tullut vettä. Sen sijaan ennen matkaa tuli vettä. Se veden tulo sai lähtöni viivästymään ja päämäärääni tuloajan myöhäiseksi. Ensimmäiseksi etapiksi olin määrännyt matkan Kajaani-Iisalmi. Maantietä pitkin sitä oli noin 90 kilometriä, juna ajoi suorempaan ja joutui kulkemaan vain 83 kilometriä. Minä tiesin asemien välit, koska kolme vuotta aikaisemmin olin aloittanut aikataulujen uudelleen suunnittelun rautateille. Asemien välien tunteminen oli olennaista, koska eihän se käynyt laatuun, että kun juna tuli Pieksämäelle, niin edellinen juna olisi lähtenyt viisi minuuttia aikaisemmin ja seuraavaa olisi pitänyt odottaa kaksi tuntia. Kaksi tuntia Pieksämäen asemalla olisi kirvoittanut muistakin, kuin vain iskelmänikkari Juice Leskisestä, bluesin Pieksämäen asemalla. Mutta minä laskin välimatkat ja sovitin junat matkustajille sopiviksi, joten blues jäi myöhemmäksi. Juice Leskisen valittavaan ääneen jollottava kappale on ennätyksensä vuoksi kuunneltava: sen ajallinen pituus ulottuu paljon Katri Helenan Puhelin langat laukkaa -sävelmän transcendentiaaliselle puolelle. Tohmajärven tytön esiintymisiä saadaan tosin odottaa vielä viitisen vuotta.  Rokki oli sen sijaan ollut vallassa jo viisi vuotta: Bill Haleyn Rock Around the Clock oli julkaistu vuonna 1954. Sitä minä kävin kuuntelemassa Paltamon asemalla, jossa asemapäällikkönä oli äitimme tuttu Inkilästä, Kouvo. Hänen melkein aikamiespojallaan oli levysoitin ja minä sain kunnian kuunnella tuota kappaletta, joka oli tehnyt vaikutuksen. Kouvon pojan kanssa kävimme samaa koulua, Kajaanin lyseota.

Ensimmäinen osaetappi on Kajaanista Mainualle, josta tie haarautuu Vuolijoelle ja Iisalmeen. Se väli on tuttua. Joskus tuli huvikseen jopa keskellä talvella tehtyä matka edes ja takaisin Mainualle dynamon virran varustaman sähkölampun valossa. Valonlähde asennettiin mielellään alas etupyörän haarukkaan, jolloin saatiin pitkä viivavaloa eteenpäin yhden pisteen sijaan, jos valo olisi ollut ohjaustangossa. Ostin Rautatiekirjakaupasta (se nimi Rkioskeilla oli silloin) pieniä polttimoja, joiden valo oli kirkkaampi kuin suositeltujen polttimoiden, mutta elinikä oli huomattavasti lyhyempi. Niinpä noita taskulampun polttimoja sai olla varalla taskussa muutamia, jos halusi valossa kylpeä.

Nyt ei kuitenkaan tarvittu valoja. Keskikesän yöt olivat niin valoisia Kajaanin seudulla, että vielä kello 12 yöllä pystyttiin pelaamaan potkupalloa hämäryyden häiritsemättä. Tosin, kun olin matkalla etelään, alkoi jo Sukevan tienoilla vähän hämärtää, vaikka etappi oli vasta puolivälissä. Lehmän lanta haisi. Oltiin maatalous-Suomessa. Kajaanin ja Iisalmen välillä on ainoastaan mäkiä, ei yhtään tasankoa. On Murtomäki (joka tosin jää hiukan sivuun), Kauppilanmäki ja Kainuunmäki. On sitten Soinlahtikin, jossa sielläkin on mäki, vaikka pitäisi olla järven lahti. Ehkä muinaiset paikkojen nimeäjät kyllästyivät ainaisiin mäkiin (Otanmäki jne.) ja halusivat näennäistä vaihtelua.

Polkupyörä oli Tunturi-merkkinen siihen aikaan hyvin laadukas pyörä. Vaihteita siinä ei ollut enempää kuin yksi. Pitkissä ylämäissä kaipasi joskus pienempää silmään. Harvoin kuitenkaan minun tarvitsi ylämäessä laskeutua taluttamaan. Minulla oli matkatavarat repussa ja vielä lisäksi teltta ja pari huopaa. Teltan oli veljeni Kari lähettänyt Turusta minulle, kun olin vihjannut, että pyöräilisin Kajaanista sinne. Ilmeisesti aikeeni oli vähän uskalias Karinkin mielestä, koska hän kirjoitti minulle: ”tule vain tänne, jos kinttusi jaksavat”.

Olimme kyllä veljeni Eliaksen kanssa harjaantuneet pitkiinkin matkoihin, en aivan puskasta matkaan lähtenyt. Pisimpiä iltalenkkejä oli Nuasjärven kierros, jonka tein ihan huvin vuoksi. Siihen meni aikaa noin kolme ja puoli tuntia, sekä kupillinen vettä, johon oli sekoitettu nestemäistä kofeiinia. Siskoni Helena ja veljeni Elias olivat tämän dopingin takana. Muitakin pitkiä reittejä olin polkenut lähinnä siitä syystä, että kaupungilla minua joskus vainottiin, ne koulukiusaajat.

Kun läksin, niin puhuttiin jostakin parin päivän reissusta. En sanonut halaistua sanaa, että aikomukseni oli ajella Turkuun. Sinne oli Kajaanista suunnittelemaani reittiä pitkin – suunnitelma minulla oli, mutta sen toteutumisesta en ollut ensinkään varma. Turkuun oli Kajaanista matkaa 735 kilometriä.

Äitini, joka oli ainoa ansaitseva meidän perheessä, antoi minulle 2000 markkaa. Sillä pitäisi pärjätä. (Nykyisessä vuoden 2017 rahassa tuo summa vastaisi noin 49 euroa. Olihan se iso summa – oikeastaan aivan liian iso parin päivän matkaa varten. Äidilleni puhuin parin-neljän päivän matkasta – hän ei olisi millään suosinut matkustamista polkupyörällä Turkuun ja takaisinkin,

Hoikankatu 6:ssa asuimme siis äitini (50-vuotias), veljeni Elias (18 vuotias), siskoni Sini (10-vuotias) ja kesän aikana vielä Helena, 22-vuotias. Sisareni Sanerva asui sen sijaan Kuusankoskella isäni uusperheen luona, eikä käynyt kuin harvoin Kajaanissa. Hoikankadulla meillä oli käytössämme huone, keittiö, eteinen, sisävessa ja kissa. Vuokraaja Laru-niminen postiautonkuljettaja asui toista puolta taloa. Keittiössä oli puulämmitteinen hella, mutta ei jääkaappia. Puulla piti se toinen huonekin lämmittää, siinä oli korkea tavanomainen pönttöuuni. Kylmää kaipaavia ruokatarvikkeita voi säilyttää talon kellarissa. Vesi sentään tuli ja menikin automaattisesti. Hoikankatu oli hiljainen pikkukatu asemalta noin 800 metrin päässä. Kadun toisessa päässä oli kioskikauppa, jossa asiointi tapahtui sisällä. Haju siellä oli joskus huumaava, kun omistajan pitkäkarvainen koira kuivatteli sateen kostuttamia karvoja kioskin sisällä. Koira oli tottunut kioskikoira, eikä ilmeisesti pitänyt kioskin aluetta reviirinään, koska ei uuden asiakkaan tullessa paljon korviaan lotkauttanut, mulkaisi vain kosteanruskeilla silmillään. Eliaksen ja minun pääasiallinen kauppapositio oli tupakka. Silloin ei ollut mitään rajoituksia sen enempää tupakan ostajan ikää kohden kuin polttamistakaan. Useimmiten rahamme riittivät vain sippibostoniin, joka oli pakattu koululaisia varten kymmenen savukkeen pakkauksiin. Keuhkosyövän ja tupakan yhteys oli vielä keksimättä, vaikka siitä jo uumoiltiin. Kioskille oli meiltä niin lyhyt matka, että teimme sen joskus talvella paljain jaloin, tosin silloin aika nopeasti askeltaen. Oikea kauppa oli vähän kauempana, talossa, jonka nimen tiesin olevan Kisko-koto. Siis rautatieläisten asuntoja. Kisko-myymälästä ostimme kissallemme sian sydäntä ja lehmän keuhkoa (Kauko Käyhköltä kysyttiin kaupassa: Käykö keuhko?) Kaupat olivat tiukasti kiinni sunnuntaisin ja lauantainakin taidettiin sulkea kohta puolen päivän jälkeen. Työläiset kävivät päivätöissä kello 7 – 16 ja lauantaisin 7 – 12. Kajaanissa oli tosin tehtaita, joissa tehtiin töitä yötä päivää. Minäkin kävin kaverini kanssa hänen isäänsä katsomassa yövuorossa. Kajaanin tehtaalta sain mukaan ison nipun sileää paperia.

Äitini opetti matematiikkaa, kemiaa ja fysiikkaa tyttölyseossa. Tyttölyseo oli aluksi kirkon luona yksikerroksisissa puutaloissa, kunnes uusi koulu valmistui ja presidentti Urho Kekkonen kävi vihkimässä sen käyttöön, vaikkei ollut pappi. Tai jos ei aivan vihkinyt, niin siunasi. Kekkonen oli käynyt samaa lyseota kuin minä, mutta noin 40 vuotta aikaisemmin. Taisi olla yksi opettaja, joka minun aikanani oli vielä opettamassa ja oli alkanut Kekkosen aikaan (Lonkka, latinaa).

Maantiet tuohon aikaan olivat sorateitä. Jossain harvoissa paikoissa oli betoniteitä: sellainen päällyste oli esimerkiksi Helsingin kaupungin rajalta Porvooseen. Suomen vanhin betonitie oli tiettävästi pieni kadunpätkä Vuoksesta eteenpäin Imatrankoskella. Asfalttia oli hyvin harvoissa paikoissa. Kajaanissa pääkadut olivat päällystetyt mukulakivillä. Sorateitä Kajaanin seudulla ja muuallakin saatiin pölyttömäksi ja tiiviimmäksi saveamalla ja levittämällä tielle lipeää. Lipeää riittikin sellutehtaiden jätteenä aivan riittämiin. Lipeä levisi sitten ympäristöönkin ja ympäröiviin järviinkin. Järvistä sai pyydetyksi valmista lipeäkalaa. Joskus hyvin savettu tie oli kuin kestopäällystetty: pyörän kumit siinä vain ulisivat. Varjopuolena oli, että sateella myös lipeä nousi kostuttamaan auton rakenteita. Lipeä haisi melko pistävältä kuivanakin.

Polkupyörämatkailijaa ajatellen autoja oli hyvin vähän, joten useimmiten sai ajaa pölyttömässä ilmassa. Autoilla ei ollut nopeusrajoituksia muualla kuin taajamissa. Sai ajaa niin kovaa kuin sielu sietää. Sorateillä tavanomainen vahinko oli tuulilasin särkyminen kiveniskemän seurauksena. Lentävä sora häiritsi tietenkin pyöräilijääkin, joka pitemmän aikaa matkattuaan oli tuuletuksen tarpeessa.

Matka Mainualle oli melko tasaista, mutta sitten alkoivat nuo mäet. Ikävä oli, ettei niitä uskaltanut aivan täysiä huristella alaspäin ja ylöspäin taas sai junnata aika matkat.

Kajaanista lähtöni oli historiallinen vaikken sitä lähtiessä tajunnutkaan. Heinäkuun kuudennen ja seitsemännen päivän yö oli viimeinen, jonka ikinä tulisin nukkumaan Kajaanissa ja kotona. Kajaaniin jäi myös parin vuoden takainen painajainen, koulukiusattuna oleminen. Yhtenä vuonna en voinut oikein oleskella välitunneilla koulun pihallakaan, kun aina se sama vähä-älyinen tuli nujuuttamaan. Jokin puute aivoissa sillä varmaan oli, sillä ei se muuten yhtä ihmistä olisi jaksanut koko lukuvuoden vainota, vaan olisi hakenut vaihtelua jostakusta toisesta. Minut oli helppo panna silloin merkille, koska minulla oli kierot silmät. Sehän antoi vähä-älyiselle selvästikin oikeuden kiusata minua, josta hän ilmeisesti kovasti nautti, koska ei voinut jättää sitä yhtenäkään välituntina. Niinpä vetäydyin koulun pihalta syrjään älytöntä vainoa välttääkseni. Opettajat sitten puuttuivat asiaan ja hoitelivat vainoajan ei aivan taka-alalle vaan hienovaraisemmaksi kiusaajaksi. Sitä vainoamista en jäänyt kaipaamaan.

Oli minulla tietenkin kavereita, mutta ei heistä kukaan toivonut yhteydenottoja lähtöni jälkeen. Lähdöstäni tuli lopullinen sen takia, koska äitini ei saanut jatkettua parempituloista lehtorin viransijaisuutta, vaan olisi pudonnut tuntiopettajan palkoille. Hän haki ja sai paikan Savonlinnasta, mutta silloin lähtiessäni matkalle ei hän enkä tietysti minäkään tiennyt mitään tuosta tulevasta.

Iisalmeen tuntui olevan pitempi matka kuin kilometreistä olisi päätellyt. Ensimmäisen päivän muonitukseen olin varautunut toivottoman vaatimattomasti. Eihän kukaan minulle eväitä tehnyt, vaan itse piti suunnitella, mitä tarvitsi. Retkeillyt olin sen verran, että tiesin teetä kuluvan, mutta en arvannut miltä ne yhdet sukat tennareissa ilman pesua kaksi viikkoa hauduttuaan tulisivat haisemaan.

Ei ihan Iisalmeen saakka tarvinnut mennä. Jo Koljonvirralla, viitisen kilometriä ennen kaupunkia, oli cmping-alue. Kämppäily oli melko uutta Suomessa, mutta hyvin tervetullutta. Vaurastunut keskiluokka ajeli vaatimattomilla mosseillaan tai skodillaan tutustuen muihin paikkakuntiin ja asui teltoissa. Harvoilla oli asuntovaunu. Koljonvirran leiripaikka oli aika täynnä, mutta sekaan mahtui. Kello taisi olla jo puolenyön maissa kun sain teltan pystyyn ja tavarat telttaan. Savuke teltassa tappaa itikat ja sukkamehu kruunaa vaikutuksen.

Jos joku olisi kysynyt tuolloin, mikä siinä pyöräilyssä oikein on, en olisi tietenkään tiennyt vastausta. Ehkä näin jälkeenpäin viisaana se voisi olla itsenäisyys: minä olin itse matkalla omaa vauhtia ja omin avuin huolehtien jopa ruokailustani – tosin äitini rahalla. En tietenkään ilmoittanut matkan edistymisestä kotiin. Miten sen olisin tehnytkään. Suurimmissa kaupungeissa oli tosin sähkösanomalaitos ja puhelinmahdollisuus, mutta ne olivat niin kalliitta, ettei tullut edes mieleen käyttää sellaisia. Minä olisin matkalla ja sillä siisti: ei kännykkää. Sideharsoa taisi kuitenkin jonkin verran olla.

Matkalle lähtöön oli muitakin syitä. Äidilläni oli vaihdevuodet pahimmoillaan ja hän oli tosi kärttyisä. Lisäksi hän ei hyväksynyt tupakanpolttoani. Niinpä luonnollisin olotila kohtauksia välttääkseni oli poissaolo. Asunto oli lisäksi niin ahdas tuolle kesäiselle porukalle, ettei yhden poissaolosta oltu lainkaan huolissaan, varsinkin kun se oli poissa myös ruoka-aikana.

 

Matkavarustus. (Kirjoitettu 1959 kesällä)

Teltta, 2 vilttiä, reppu, polkupyörä, kuminkorjausvälineet, pumppu, 2 seka-avainta, ruuvimeisseli, kasari, muki, puukko, sideharsoa, särkypulveria, haavavoid., kierrelehtiö, (8,9,10,11,12,Norja) karttoja [numerot = tiekartan numero], 4 m nuoraa, saippua, pyyhe, sadetakki, villatakki, sukat, alushousut, paita, Ruok.: 2 säilykepurkkia, 2 ohutta ruisleipää, voita ¼ kg, sokeria 1/3 kg, keksejä.

Ensimmäisen matkapäivän kuvaus, kirjoitettu heinäkuussa Kakskerrassa ja Jyväskylässä heinäkuussa 1959.

PYÖRÄRETKESTÄNI

Lähtiessäni 2.7 Kajaanista, en tiennyt ollenkaan matkani määränpäätä. Olin kyllä samana päivänä ajatellut lähtöä Joensuun kautta Helsinkiin, mutta äitini jyrkkä kielto vaikutti osaltaan siihen, että lähdinkin Iisalmeen päin. Koko päivän oli satanut, mutta koska illalla näytti tulevan selkeämpää päätin lähteä. Pakkasin tavarat nopeasti ja aioin käydä pankissa nostamassa vähäiset rahavarani, mutta päätin lykätä sen myöhempään. Tiet olivat Mainuan [20 km Kajaanista] jälkeen aivan kurjassa kunnossa ja pyörän keskiöön meni hiekkaa ja se alkoi ilkeästi rutista. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi matkaa eteenpäin ja söin suklaata, jota olin varannut mukaan koko levyn. Lopultahan matkan täytyi loppua. Kysyin matkan varrelta Iisalmen leirialueen sijaintia ja tiedettiinhän se. Lähestyessäni Kajaanin ja Oulun valtamaanteiden risteystä, huomasin tienviitan Leirialue Camping AK. Menin viitan osoittamaan suuntaan ja siellähän niitä telttoja näkyi olevan pystyssä. Pystytin teltan ja menin leirikeittiöön. Siellä näkyi olevan leiriytymisohjeet ja niistä huomasin leirimaksun olevan sata markkaa. En tietenkään saanut leirinvartijaa silloin keskiyöllä käsiini joten en voinut tehdä muuta kuin asettua taloksi keitettyäni ensin itselleni saik[a]n.