Pekka Kohonen kuolee 16.1.2010

Muutamia työtovereitani on 40-vuotisen työurani aikana kuollut; jotkut yllättäen ja jotkut ennalta tiedetyn mukaisesti. Ei kuitenkaan kukaan noista ollut kovinkaan läheinen, enkä heidän kanssaan tehnyt kovin läheistä yhteistyötä. Niinpä en ole ollut kenenkään työtoverini hautajaisissakaan mukana.

Sen sijaan kun Pekka Kohonen kuoli Ilmonpäivänä, 16.1.2010, oli tunteeni toisenlainen kuin aikaisempien tapausten yhteydessä. Olinhan tuntenut Pekan jo 16 vuotta, ja tehnyt hänen kanssaan yhteisiä töitä lähes koko tuon ajan. Pekka oli kuollessaan vasta 54-vuotias, siis minuun nähden vielä poikanen. Kun minun eläkkeellelähtöni olisi mahdollista milloin vain nykyisellään, tuli Pekan kuolemasta paljon ajatuksia mieleeni; kuinka pitkään itse pystyn töihin ja pääsenkö ollenkaan eläkkeelle vai lähdenkö työpaikaltani saappaat jalassa. Toisaalta minun työni ei tällä hetkellä enää ole niin vaativaa, ettenkö jaksaisi iltaisin tehdä muutakin kuin lepäillä (sen nyt tavaksi tulleiden nokosten jälkeen kuitenkin). Ei nyt koko päivää jaksa lukeakaan, varsinkaan raskaampia biologiaan tai kosmologiaan paneutuvia teoksia.

Pekka oli ollut silloin lauantaina hiihtolenkillä vaimonsa Outin kanssa. Kun ilmeisesti ei vauhti ollut niin kovaa, kuin Pekka olisi toivonut, niin hän sanoi vielä hiihtävänsä Valkealan lenkin. Edellisenä syksynä Pekalla oli todettu korkea verenpaine, johon hän alkoi saada lääkitystä. Pekka hoiti kuntoaan hyvin: hänellä oli kotonaan mm. uima-allas, jossa aamuisin sai ottaa muutamat vedot, ja varsinkin hiihtoon hän oli innostunut. Niistä kuntoiluistaan hän kertoi myös töissä, ei mitenkään kehuen, vaan todeten. Sinne Valkealan lenkille hän sitten jäi. Hänet löydettiin kello 13.40. Siitä tapauksesta kerrottiin lehdissä (ilman nimeä), ja tavanomaisin ilmoituksin ”poliisi ei epäile rikosta”.

Kun maanantaina 19.1. tulin töihin, ja sitten tuli selväksi, että Pekka on kuollut, menin Hakkaraisen Erjan luokse jotakin toimittamaan. Erja jotenkin spontaanisti sanoi, että sinähän kirjoitat muistosanat Pekasta. En ollut koskaan kirjoittanut muistosanoja kenestäkään, mutta hetkeäkään miettimättä suostuin. Maanantai-iltana oli luonnos valmis, ja Eevan ohjeiden mukaan sitä sitten stilisoin. Varmuuden vuoksi luetin sen viidellä ihmisellä töissä ja lähetin kirjoituksen myös hänen vaimolleen. Kun jokaiselta taholta annettiin myöntäviä lausuntoja, niin seuraavanlainen muistokirjoitus sitten julkaistiin meidän sisäisessä sähköisessä tietovirrassa.

Pekka Kohonen in memoriam.

Joutuessani ensimmäisen kerran puheisiin Pekan kanssa, hänen aloitellessaan meillä, korviini kuului tutunomaisesti väärentämätön etelä-karjalainen puhetyyli. Se kieli tuli minulle tutuksi jo vuonna 1956, kun olin kesän Elimäellä 11-vuotiaana. Vielä tutummaksi se tuli, kun kotikaupunkini oli Imatra viitisen vuotta. Ne ”miet” ja ”siet”, mitä Pekka käytti kaikissa tilanteissa, ovat myös minun kotikieltäni. Kysyinkin häneltä heti, että oliko hän kotoisin Lappeenrannasta. Jotenkin heti alusta lähtien tuli jo kielen perusteella jonkinlainen tuttuus: ”mitäpäs myö”. Pekan kanssa meillä oli yhteistä myös se, että molempien vaimot olivat sairaalassa osastonhoitajia.

En olisi koskaan ennalta arvannut, kuinka paljon Pekan kuolema ajattelutti ja liikutti niin paljon minuakin. Olimmehan vain työkavereita. Mutta ilmeisesti olimme enemmän. Pekka oli monille muillekin enemmän kuin pelkkä työkaveri. Minä tein hänen kanssaan töitä noin kuutisentoista vuotta, milloin lähemmin ja milloin kaukaisemmin. Viimeisen mailin sain Pekalta 4.1.2010, ja viimeisessä palaverissa istuttiin viime vuoden joulukuussa. Katselin valokuva-albumeitani. Käytiinhän sentään joskus ulkomaillakin, Amsterdamissa ja Pariisissa aikoinaan.

Pekan tultua taloon 7.3.1994, jouduin hänen tutorikseen Progress-kielen oppimisessa. Jonkin ajan kuluttua osaston vetäjä kysyi minulta, kuinka on edistytty. Sanoin, että Pekka on parhaimmasta päästä. Niinpä pian hän oli tiiminvetäjä ja minä hänen tiiminsä jäsen. Pekan tiimi oli aika sekalaista seurakuntaa, sisältäen mm. kaksi erityistä vastarannan kiiskiä ja minut, joten tiimipalaverit olivat aika kuumeisia. Mutta hän sieti yllättävän paljon räyskytystäkin, ja tilanne sitten hiljalleen tasoittui. Juuri kun tiimi oli päässyt trimmiin, tuli sitten organisaatiomuutos, ja tiimi hajosi. Pekka piti asiat käsissään, mutta aina tyylikkäästi ilman komentomentaliteettia merkiten isoon vihkoonsa tärkeimmät havaintonsa.

Pekan kanssa olin monissakin projekteissa, niin hänen kanssaan jäsenenä kuin hänen vetämissään projekteissa. Vaikeimmissa tilanteissa Pekka tuli istumaan viereen, toi päänsä lähemmäksi hiukan vinossa, ja silmiin kovasti katsoen koetti saada toisen keskittymään asiaansa. Useimmiten hänellä oli kevennykseksi aina pieni naurahdus tai hymy. Pekka oli suora ja rehti työtoveri; hän katsoi aina päin ja tervehti aamulla. En muista hänen sanoneen mitään pahaa kenestäkään työtoveristaan tai esimiehestään näiden vuosien aikana, vaikka varmaan joskus aihetta olisi ollut. (Pekan rehti suhtautuminen kanssatyöntekijöihinsä tuli melkein kaikilta ensimmäisenä mieleen, kun kyselin työtovereiltani pieniä kuvauksia Pekasta.) Kun havaittiin hänen kestokykynsä ja sitkeytensä, joutui hän sitten todella raskaisiin projektitöihin, joita töitä tuskin kukaan häneltä kadehti itselleen. Tähän nähden hänen ajoittainen taipumuksensa unohtaa ihmisten nimet tai käyttämänsä salasanat, olivat sivuseikka.

Pekka oli avoin myös kotielämänsä suhteen. Monista työtovereistani en tiedä, ovatko he esimerkiksi naimisissa vai ei, mutta Pekan suhteen olimme melko hyvin selvillä hänen talonsa rakentamisesta ja remonteista, ensimmäisestä ratsastamisestaan (joka oli vain vähän aikaa sitten), veneilystä tai veneeseensä insinööritaitoihinsa luottaen rakentamastaan kesätelttasaunasta., sekä tyttärien asioista pääpiirteissään.

Pekan kuolemasta maanantaina kuultuani katseeni painui maahan, eikä itku ollut kaukana. Tuntui jotenkin tyhjältä ruveta tutkimaan cadrc1.w ohjelmaa juuri silloin; siinä ohjelmassa näytti olevan paljon numeroita ja kirjaimia, huomasin.

Pekan hautajaiset lykkääntyivät perjantaihin 12.2. saakka, koska hän oli kirkkoon kuulumattomana aina jonossa viimeisenä, kun oli kyseessä kappelin varaus muistotilaisuuteen. 12.2. kuitenkin se juhlallisuus Pekan suhteen saatiin vietetyksi alkaen kello 14 Kouvolassa. Koska tiesin niin monien haluavan kuulla, mitä hautajaisissa tapahtui, niin kirjoitin hautajaisista seuraavanlaisen kuvauksen. (Jopa johtaja Birgit Tommila soitti minulle, ollessani kotimatkalla hautajaisista, että kuinka meni. Sanoin silloin, että kirjoitan siitä vielä tarkemman selostuksen.)

Pekan hautajaisissa 12.2.2010.

Pääsin Pekan hautajaisiin edustamaan Logican henkilöstöä samalla kun Tapio Pylkkänen edusti työnantajaa tiiminvetäjän ominaisuudessa. Osallistumiseni johtui siitä, että ilman muuta suostuin Erja Hakkaraisen ehdotukseen kirjoittaa muistokirjoitus Pekasta.

Kouvolan vanha hautauskappeli Kasarminmäellä on sopivan pieni. Kahdella sivulla ovat modernit korkeat lasimaalaukset kuvaten työssäkäyviä tavallisia ihmisiä eikä kirkonpenkkejä ollut, vaan vain riviin järjestettyjä tuoleja.

Koska hautaus toimitettiin ilman uskonnollisia menoja, niin ei tunnustuksellisia pappejakaan ollut edustamassa mitään uskontokuntaa. Puhuja piti puheensa asiallisesti, ja oli ottanut selvää tarpeellisista asioista Pekan elämässä. Kouvolan musiikkiopiston viulunsoiton opettaja Tytti Kankare soitti kappaleensa ilmeikkäästi. Varsinkin hänen jousikäteensä minä miellyin. Pieni kappeli kaikui viulun soitosta täyteläisenä kuin urut, jotka olivat yläparvella, mutta nyt vaiti. Kappaleet olivat kaikille tuttuja; ”Vanha virsi Taalainmaalta” kuulosti jännittävältä viululla soitettuna.

Kaikesta näki ja kuuli, että Pekka oli ollut hyvin pidetty läheistensä kesken. Riipaisevalta tuntui keskustella Pekan hopeatukkaisen äidin ja harmaaviiksisen isän kanssa, joista se isä lausui että ”kuka meidän tietokoneet nyt laittaa kuntoon”. Jokin meni kuin väärinpäin. Pekan vanhempien suruun ei minulla ollut mitään lohdutusta. Eino Leino runoili: ”kullakin on kellonsa pohjass’ sydämen, kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa”.

Kukat laskettiin kaikkien noin 30 hautajaisvieraan toimesta arkulle, joka sitten aikanaan menisi polttohautaukseen ja uurna laskettaisiin paikoilleen sinne vanhalle hautausmaalle.

Outi Kohonen jo melkein hyvästeli minut Tapsan kanssa, mutta sanoin, että haluaisin kyllä tulla mukaan myös muistotilaisuuteen. Tilaisuus oli komeassa upseerikerhon tiilitalossa siinä lähistöllä.

Muistotilaisuudessa Pekan ja Outin tyttäret lukivat adressit ja kaikkien allekirjoittajien nimet. Meidän työtovereiden adressimme pitkä nimilista sai ajatuksia mieleeni; näin monet kymmenet tunsivat ja tiesivät Pekan meidän työpaikallamme. Ehkäpä myös muiden läsnäolijoitten mieleen toi se sen aidon tunteen, että Pekkaa muistettiin myös täällä Lahdessa ja niin monen ihmisen mielissä.

Olin ottanut mukaan muutamia nuotteja, ja kysyin Outilta, voisinko jotain soittaa. Soitin Bachia; se ilmeisesti sopi hyvin tilaisuuteen, koska vielä lopuksi minun täytyi Outin pyynnöstä soittaa vähän lisää.

Koska Imatra on niin pieni paikkakunta, niin tietenkin satuin istumaan paikkaan, jossa vastapäinen Annikki Kohonen Imatralta muisteli heti kohta nimeni tietäen olleensa minun siskoni (Helena Tomperi) kanssa SYP:ssä joskus 60-luvulla töissä. Ja tietenkin hän tiesi minun veljeni ja siskoni siellä Imatralla, joten en ollut aivan outona siinä seurassa.

Pekan hautajaisten jälkeen ajoin Elimäelle. Siellä olin ollut mukana hautaamassa mummoani Helena Kuismaa vuonna 1957. Hänen syntymästään on kohta kulunut 128 vuotta. Katsoin yli puolen metrin lumihankea siinä edessäni. Pakkasta oli 11 astetta, ja alkoi tulla hämärä.