On tietysti aika omituista, että minä, juutalainen, olen astumassa konserttisaliin Wienissä. Itävaltahan putsattiin juutalaisista Anschlussin jälkeen Hitlerin toimesta. Onneksi vanhempiani vainottiin niin paljon Venäjällä, että he muuttivat Amerikkaan aikoja ennen sitä. Taitaa olla vuosi 1988 ja minulla on päälläni frakki. Frakki ei ole aivan uusi. Niinpä minun täytyy vähän (kumartaessani yleisölle) vetää vatsaa sisään. (Pahus: taltioinnista huomaan, että kyllä sen huomaa: vatsa pömpöttää.) Brahmsin kolmas on peruskauraa. Sen nyt kuka tahansa osaa johtaa vaikka unissaankin ja takaperin. Vaaralliseksi johtamisen tekee se, että johtajan korokkeella ei ole kaidetta. Jos astun pari askelta taaksepäin, putoan permannolle ilman pehmikkeitä. Minulla on tapana hypähtää kaksijalkaisesti oikein mukavissa kohdissa. Toivottavasti en hyppää taaksepäin tai kompastu.

No niin. Lavalla ollaan ja kumartelen sinne ja tänne ja jopa piippuhyllyllekin. Ensiviulistin kanssa paiskataan kättä. Siitä sen aina lähtee. En tosin muista, mikä on ensiviulistin nimi: John, Hans vai Franz joku, nuo ulkomaalaiset nimet on niin vaikeita. Minun etunimeni on Leonhard, eikun Leonid, eikun Leonard. No olkoon. Ei minulla dementiaa vielä ole. Osaanhan minä soittaa ainakin ulkoa Bachin invention F-duuri. Se on jo nähty televisiossakin ympäri maailman, kun esitelmöin populääriin tyyliin konserttimusiikista ja kerroin, että F-duuri inventio, kaksiääninen, on tehty harjoituskappaleeksi: siksi sitä niin harvoin konserteissa soitetaan.

Tämä Brahmsin kolmas on helppoudestaan huolimatta aika vaikea. Perinteisesti sen ensimmäinen osa esitetään aivan liian hitaasti. Tempomerkintä on Allergo con brio – reippaasti ja kuin tuli hännän alla - siis oikein nopeasti. No, minä viittilöin oikein nopeasti, mutta kaksi lyöntiä nuottia kohden. Siten lopulliseksi nopeudeksi tulee Allegro non molto. Ei voi mitään, mutta näin ne maksavat kuulijat (ne jotka yleensä kappaleen tuntevat) ovat tottuneet kappaleen kuulemaan. Tempo latistuu melkein samaan kuin seuraavassa osassa Andante.  Toisenlainen vaikeus tulee aivan puskan takaa toisessa kappaleessa. Mozartin myöhäisemmässä g-mollisinfoniassa (sen ensimmäisen g-mollisinfonian Mozart sävelsi sen jälkeen, kun joku englantilainen vei häneltä neitsyyden) on myös tempomerkintänä Allegro molto, mutta siinä kaikki tuntuvat menevän Preston puolelle. Brahms on siitä ikävä, että varsinkin hänen orkesterisävellyksensä ovat monikerroksisia. Ei ole vain melodia ja säestys vaan monta asiaa tapahtuu toisistaan riippumatta. Lisäksi sinfonian osien välillä on yhtenäisyyttä, joka pitää tuoda esiin. Niiden esittämistä pitää vähän opetella. Vaikka minäkin soitan pianoa, niin minua häiritsee näiden orkesterikappaleiden pianistisuus. Vähän samoin kuin jos esimerkiksi joku musiikin luopio olisi uskaltautunut orkestroimaan Beethovenin Hammerklavier-sonaatin. Minä senkin kappaleen uskaltaisin esittää ainakin kotona, vaikka se oli vaikeammasta päästä. Tai en oikeastaan esittänyt, vaan tapailin vain. Sen minkä esitin julkisessa konsertissa oli Bachin F-duuri-inventio, joka osaaminen kuuluu pianonsoiton alkeisiin. Minä en ole mikään Daniel Barenboim, joka voi hetkessä vaihtaa orkesterikepin pianoon. Brahmsilla kuuluu olleen lapiomainen käsi, jonka kyllä näkee hänen pianosävellyksistään. Pienempikätinen joutuu vähän temppuilemaan, saadakseen oikeat soinnut aikaiseksi.

Aloitetaan nyt kuitenkin. Johdan tahtipuikon kansaa. En ole koskaan saanut käsiini sellaista terävyyttä, että tällaisen tavanomaisen kappaleenkaan uskaltaisin esittää ilman vispilää. Minulla on kyllä paha tapa, että vasen käsi melkein säestää puikkokättä. Niinhän ei pitäisi olla. Kyllä yhdestä viittauksesta näkee, mikä on tempo – ei siihen säestävää vasenta kättä tarvita, joka ei anna mitään uutta sen enempää tempoon kuin esitystapaankin. Sitä paitsi nyanssit on rakennettava harjoituksissa – esityksissä pitää vain herättää mieliin, mitä on harjoituksissa sovittu.

No nyt se alkoi. Vaikka huidoin kuinka, niin ollaan lähes Andantessa eikä lähelläkään Allegro con brioa. No menköön. Minulle palkka maksetaan etukäteen osallistumisen mukaan eikä suorituksen laadun mukaan. Arvostelijat tietysti moitiskelevat turhan hidasta alkua. Kyllähän se tunnelman lässäyttää, kun jo ensimmäinen fraasi, jonka pitäisi olla terävä ja riipaiseva, taantuu tavanomaiseksi kalpeaksi melodiaksi ilman särmiä. Auttaa vähän nuo alaspäiset murtosoinnut alussa, jolloin saan orkesterin tajuamaan, että tempon pitäisi olla nopeampi.

Sitten ensimmäisessä osassa alkaa tämä huilun ja klarinetin vuoropuhelu.  Vähän viittilöin sinne päin, mutta harjoituksissahan nämä on jo käyty: Kyllä Gretchen ja Heinrich hoitavat hommansa. Ai, onhan siellä toinenkin klarinetisti, jonka nimeä en muista.

Tämä Brahmsin kolmas on sellainen, että käyrätorvia lukuun ottamatta kaikki puhaltimet ovat täytettä. Niitä ei tarvittaisi. No tietysti hiukan klarinettia ja huilua. Pasuunoita ei ole ja kaikki puhallinhomma menisi noilla neljällä käyrätorvella. Mutta kaikkien puhaltajien pitää saada leipänsä. Klarinetinsoittajalla ei ollut kyllä paras päivänsä, niin epävireisesti särähti ainakin minun korvaani muutamat sointukulut.

Nyt tulee tämä jakso, missä kaksijakoinen menee kolmijakoisen ohella. Tietenkin joku torvi sössii. Liekö käynyt hampurilaisella ennen konserttia. Jotenkin sen saan peitettyä. kun korostan selloja.

Siitä se vaan menee. Ykkösviulistin naamassa alkaa näkyä hikihelmiä. Pelkääkö hän, että hänen reipas kuukausipalkkansa katoaa johonkin. Mitä siitä. Hyppään korokkeellani, ja siinä se on. Brahmsin kolmas on luotsattu kotiin. Minäkin menen kotiin ja aprikoin, pitäisikö frakki pistää pesuun. Aplodit olivat kovat – tömistelivätkin. Kotiin minulla ei kuitenkaan ole menemistä, vaan menen hotelliin. Pitää kerrata partituurista, mitä sössin Allegro un poco sostenuto –osassa, kun orkesteri oli niin epävarma. Täytyy muuttaa lyöntiä selvemmäksi. ”Ein Bier, bitte” – sen verran kyllä tätä Itävallan saksaa osaan. ”Jawohl, Herr Kapellmeister” – kyllä minut tunnetaan, eikä merkkiä tarvitse kysyä. Wiener Musikverein on tuttu ja varsinkin sen yhdistyksen suuri sali.