Tämä on tarinaa vieraskirjasta, jota pidettiin 4.2.1943 alkaen vuoden 1951 kesään saakka Tuupovaaran pappilassa. Aikaisempia tai myöhäisempiä vieraskirjoja en tiedä olleen olemassa.

Vieraskirjan logistiikka on seuraava: kirja jäi siis kesäteloilleen vuonna 1951, mutta säilyi kuitenkin hyvin vuoden 1954 muutossa Tuupovaarasta Vuolijoelle. Äitini ja isäni olivat asumuserossa jo vuoden 1954 jouluna lopullisen eron tultua vuonna 1955, kun äitini oli jo Kajaanissa (ja minä myös). Jostakin syystä tuo em. vieraskirja joutui äidilleni ja Kajaaniin, eikä edes pesänjaossa siitä tullut mitään riitaa. Vieraskirja seurasi muuttojen mukana sitten Savonlinnaan, Pellisenrantaan, Imatran Asemantaukseen, Kanavakadulle ja lopulta Urhonkadulle. Äitini kuoltua kirja jäi jostakin syystä sisareni Sini Kouvosen haltuun, jolla se on edelleenkin. Lainasin kuitenkin kirjan ja scannasin sen kokonaisuudessaan ja litteroin sukuhistoriaamme. Toistaiseksi kukaan ei ollut tehnyt yhteenvetoa tai tilastoa, mitä siinä vieraskirjassa oikein on, mutta nyt minä olen sen yhteenvedon tehnyt.

Vieraskirja oli ahkerasti esillä, kun vieraita ilmeni. Sota oli parhaimmillaan vuonna 1943, joten siihen liittyvät henkilöt, sotilaspapit ja upseerit, kirjoittivat kirjaan nimensä, kun saivat majoituksen. Tuupovaarassa ei silloin ollut mitään yleistä majataloa tai vastaavaa. Sota ei ollut kovin kaukanakaan: Joensuuta pommitettiin – matka pommikoneella Joensuusta Tuupovaaraan olisi kestänyt 6 minuuttia, mutta eihän täällä mitään ollut.: kirkko, pappila ja heinäseipäitä. Pappilahan oli mitä suurimmassa määrin sotatoimialuetta. Jatkosodan alkaessa neljännen armeijakunnan tykistökomentajan, eversti Kraemerin, komentopaikka oli Tuupovaaran pappila, josta eversti lähetti venäläisiä kuolettavia komentoja 15 kilometrin päähän Mannervaaraan ja Ruhovaaraan. Toiminta onnistui, ja tykistökomentaja poistui lähemmäs tykistöään Karhumäen suuntaan. Vieraskirjan lahjoittajat, papin rouvat Joensuusta, Lili Manninen ja Aili Ruuskanen, kävivät Tuupovaarassa 4.2.43 aivan kuin turistiretkellä ja avasivat vieraskirjan  psalmin sanoin. Liekö psalmi oli opeteltu ulkoa, vai pitikö luntata Raamatusta? Psalmit ovat helppoja: ”Autuas on jokainen, Herraa ken pelkää” tuli jo minultakin ihan suoraan takaraivosta, ilman lunttaamista. Monet kirjoittivat vieraskirjaan vain nimensä ja sitten psalmin numeron aiheuttaen turhanaikaista vääntöä Raamatun kanssa, kun piti katsoa, mitähän se oikein tarkoitti. Toiset kirjoittivat tervehdyksen ja kiittivät mukavasta (so. ilmaisesta) ylöspidosta. Jopa heidän pissapottansakin piispanhuoneessa joku muu tyhjensi.

Se, mitä vieraskirjasta ei näe, on lukuisten seurakuntalaisten vierailut, joista ei jäänyt puumerkkiäkään. Yleensä kirjaan merkitsivät jonkin merkittävän tilaisuuden osallistujat nimensä, mutta eivät satunnaiset kävijät. Esimerkiksi turhaan voi etsiä kirjasta Topi Tanskasen nimeä, vaikka hän minunkin muistini mukaan kävi useinkin pappilan avarassa keittiössä penkillä istuen heiluttamassa saapasjalkaansa mukavassa tupakansavussa siitä joskus renkaita pöllyttäen. Ehkä tuo etsinnän tuloksettomuus johtui siitä, ettei Topi osannut kirjoittaa. Vähän samaan kastiin on luettava jännittävät romanit (mustalaisiksi heitä silloin sanottiin), jotka kärryineen ja lasteineen karauttivat pihanurmikolle, jossa hevoselle alkoi heti maistua heinä. Tarkoituksia käynnille oli yleensä kaksi: oli tullut kirje, mutta kun vastaanottaja ei osannut lukea, piti etsiä luotettava decipher, joka tulkitsi kumman näköiset koukerot. Melkein yhtä usein tuli pihaan kärryllinen juhlaväkeä, jolla oli pikkuinen, joka piti kastaa. Meillä oli salin nurkalla aina valmiina kastemalja tätä tavanomaista tapahtumaa varten. Äitini tosin jossakin kirjeessä valitti, ettei hän aina haluaisi olla jokaisen satunnaisen Rosalindan kummi, mutta kummi piti kuitenkin olla. Ei mustalaisista ollut koskaan mitään haittaa. Ainoa haitta tai etu oli, että hevosen pitkästyksissään ulostoimittamat kakkarat piti hyysätä kasvimaalle – ne olivat mitä erinomaisinta lannoitetta.

Vieraita ja tuttavia kävi niin tolkuttomasti, että välillä tuli mieleen, kuka tämän maksaa. Sen aikaisista kirjeistä ei tässä yhteydessä käy esiin mitään erikoista vieraiden tarjoiluista. Luulisihan, että 78 ihmisen päivällinen olisi kirvoittanut jonkin sanan, mutta ei. Kirkkoherran palkkaan kuului erityinen lisä, kanslialisä, mutta ei sillä varmaan mitään tarjoiluja maksettu. Olisi aika ihmeellistä, jos papin ansioista olisi pystynyt muonittamaan esimerkiksi 300 henkilöä kuukaudessa. Niinpä arvelen, että vieraskirja oli myös tilikirja, jonka perusteella veloitettiin seurakuntaa tarjoiluista. Tätä tukee myös se, että joihinkin kokouksiin on Sylvi Pärssinen erikseen itse kirjoittanut osallistujaluettelon. Arvi Pärssinen ei kirjoittanut mitään kirjaan.

Sodan lähestyessä loppuaan alkoi suuri evakkoaalto, joka kulki myös Tuupovaaran läpi. Kaikki majoitettiin ja ruokittiin. Äitimme nimittää osaa kulkijoista pakolaisiksi eikä vain evakoiksi. Surkein kohtalo oli inkeriläisillä, jotka joutuivat palaamaan Neuvostoliittoon usein hirveisiin kohtaloihin.

Sitten se yhteenveto. Noin kymmenen vuoden aikana oli  338 kirjoihin merkittyä kokoontumista, niissä ihmisiä 1532. Nämä ovat siis ns. virallisia tietoja. Luultavasti suuri (moninkertainen?) määrä ihmisiä kävi. merkitsemättä mitään vieraskirjaan. Esimerkiksi Sylvi-äiti kirjoittaa mammalleen, että yhtenäkin yönä talossa yöpyi 63 ihmistä. Jotkut eivät halunneet varmaankaan kirjoittaa vieraskirjaan nimeään, kokien olevansa niin alempiarvoinen, ettei sivuja kannattanut uhrata. Tällainen itsepäinen oli enoni Ilmari Kuisma, joka kävi monta kertaa pappilassa, mutta ei kirjoittanut kertaakaan mitään vieraskirjaan. 

Harvinainen  vieras oli myös "Mamma" eli Sylvi Pärssisen, äiti, mummoni Helena Kuisma. Hänen käyntinsä 16.5.48 sattui pahimpaan aviokriisin aikaan, joten olo vierailulla ei kirvoittanut sananlaskun lisäksi mitään kiitosta - harvinaista kyllä mamma kirjeessään vielä kuvailee käyntiään Tuupovaarassa hyvin tukalaksi, mutta se on taas toisen tarinan arvoinen juttu.