Kilpailuviettiäni heräteltiin jo pienestä pitäen. Kilpaileva olotilanne tuli, kun kuuntelin henkisiä kilpailuja keväällä 1954 Tuupovaaran suojeluskuntatalon salissa. Siellä opin, mitä tarkoittaa sana henkinen. Kilpailijoina eri lajeissa olivat tytöt ja pojat ympäri pitäjää olevista lukuisista kansakouluista. Oikeastaan ei se enää ollut suojeluskunnan talo, koska sen niminen yhdistys oli suuren itäisen rauhaa rakastavan naapurimme ukaasilla kuopattu. Minun kouluni ei suinkaan ollut kirkonkylällä vaan kaukana viiden kilometrin päässä Härmissä. Koti sen sijaan oli kirkonkylässä. Minulle itselleni ei oltu keksitty sopivaa lajia – laulutaitonikin oli pienenä kärsityn pahan hinkuyskän takia vielä nupullaan tai oikeastaan sitä ei ollut ensinkään. Niinpä jouduin sitten vain kuulijan osaan kuivalta pölyltä haisevaan saliin, joka olikin kolmanneksi laajin tila Tuupovaarassa kirkon ja keisari Ukko-Pekan kotitalon jälkeen.

Lausuntakyvyn kilpailut jäivät erityisesti mieleen ja eikä vähiten sen takia, että ainakin seitsemän näytti esiintymiskykynsä saman Uuno Kailaan runon myötä. Runon nimi oli Pallokentällä. Omaperäistä tulkintaa tietenkään ei voinut odottaa noin 10-13-vuotiaista, vaan pikemminkin ääni oli opettajan ääni oppilaassa.

Jo ensimmäisen esityksen kuultuaan tiesi mitä seuraavalla tuleman piti, kun oppilaan nimi sanottiin ja oppilas sitten itse hönkäisi runoilijan, runon nimen ja aloitti tunteellisen vuodatuksensa: uunokailaspallokentällä näinpallokentänlaitaan eräsrampapoikanen (mummon ensimmäinen kyynel turskahti) oliseisahtunut … (kertosäe) pojat juoksivat notkein säärin (mummot tyrskii jo joka puolella). Uuno Kailas edusti aikakautta 1938, jolloin naiset eivät pelanneet potkupalloa vaan olivat lottia ja joutuivat kohta rintamille asti pistämään mm. nimilappuja ruumisarkkuihin ja joihinkin ikävän tekstin ”ei saa avata”. Pallokenttä-runo oli siinäkin mielessä edullinen, että se oli kansakoulun toisen vuosiluokan lukukirjassa vain esittäjäänsä odottaen.

Äitinikin esitti runoja joissakin tilaisuuksissa. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, sai hän kokea. Hän kirjoittaa kirjeessään 18.2.1938 Toini-sisarelleen: ” Ylihuomenna ovat sitten ne suuret S-k:n juhlat ja päivälliset. Ollaan lottapuvuissa. Harjoittelen ahkerasti runoa, minkä jo Aarnokin on oppinut. Eilen hän kuunteli hartaasti ollessamme kansliassa, mutta kaipa se pahalta tuntui, koska hän kainosti pyysi kesken kaiken: Äiti, käydään lukemaan Terveydenhoitolehteä! ” (Aarno oli juuri täyttänyt 6 vuotta - hän puhui lapsesta alkaen aina kirjakieltä. Äitini 29-vuotispäiviin oli vielä 8 päivää aikaa.)

Suojeluskuntatalon vierellä oli yleensä urheilukenttä, mutta talvella lunta. Siellä osallistuin ensimmäisiin ja viimeisiini virallisiin kaikille avoimiin hiihtokilpailuihin vuonna 1951. Sarjoja oli iän mukaan monta, joten mahdollisuudet palkintopallille olivat joka sarjassa suuret. Matkaa oli häkellyttävät 100 metriä, mutta onneksi tasamaastoa. Joku peräkylän pahanhajuinen penska tietenkin voitti – hehän talvella hiihtivät aina sen viisi kilometriä kouluun ja saman verran takaisin. Koska en muista, että olisin voittanut, jäin luultavasti viimeiseksi. Se ei kuitenkaan palkintojen saantia estänyt – minullekin tuli joku teelusikka, jossa ei tosin ollut mitään kaiverruksia. Johonkin se sitten hävisi, koska ei ole nyt täyttämässä palkintokaappiani.

Kansakoulun kolmannella luokalla – siis minun kohdallani kansakoulun toisella luokalla (en ole koskaan käynyt kansakoulun II luokkaa) – oli yhdet opintosuunnitelmaan kuuluvat hiihtokilpailut. Latu kiersi korvessa ainakin kaksi kilometriä (voi olla että vain puoli) ja mäkiä oli sekä ylä- että ala. Nytkään en muista kuka voitti, mutta minä jäin viimeiseksi. Annoinhan tasoitusta luokkatovereilleni vuoden verran ja he söivät kotona läskiä. Tietenkin sitten hiihtolenkin jälkeen menin suihkuun. No en varmaan: suihku oli minun tietääkseni vain meillä kotona eikä muissa pitäjän taloissa vielä sellaisesta edes tiedetty. Käsiäkään ei voinut huussissa käynnin jälkeen pestä. Tietämättään siinä sai sitten siedätyshoitoa kaikenlaisiin allergioihin, joita ei minuun sitten mitään tullutkaan paitsi kammo lihapasteijaan lihaliemessä (sitä huomasin kammoavani mummoni hautajaisissa vuonna 1957).

Vasta lyseossa alkoi säännöllinen kilpaurani. Ensin katsottiin rainoja ja seurattiin Suomen ja maailmanennätysten kehitystä eri lajeissa kuin luonnonvoimien temmellystä. Sitten päästiin itsekin kilpailemaan. Tulokseni olivat edelleenkin melko huonoja suhteellisen menestymiseni osalta, koska edelleen annoin vuoden tasoitusta muille ikäkausikisoissa. Suurena saavutuksen muistan kyllä potkupallotunnilla pelin tiimellyksessä repäisseeni kanssaoppilas Arffmanin puvun takin hihan irti. En tiedä miksi hän käytti urheilutunnilla puvun takkia – oliko koti ruotsalaisesta sukunimestä huolimatta niin köyhä, että rippipukua piti käyttää urheilussakin (se oli kuitenkin pientä harmaan-mustaa ruutua täynnä, että tuskin se rippipuvuksi oli tarkoitettu ja lisäksi Arffman oli vasta 11-vuotias, eikä siten kelvannut vielä ripitettäväksi).

Varsinaisia kilpailuja ei Kajaanin aikana paljon ollut. Sellaiseksi on kuitenkin laskettava kilpailu matkapyöräilyssä. Oli isosiskoni Helenan poikakaverin kanssa kilpailu. Kun emme aina malttaneet matkamittarin kanssa polkea virallisia matkoja, nitkutimme mittarin laskinrengasta pihalla kaikessa rauhassa lukuisia kymmeniä kilometrejä. Niinpä herra Kaskineva jäi aina toiseksi vaikka kuinka kävi polkupyörällä Paltaniemellä saakka. Kaskineva joutuikin sitten myöhemmin opiskelemaan Helsingin yliopistossa maisteriksi ja tekemään työnsä Kajaani Oy:ssä lähetyspäällikkönä. Kaskinevalla oli hyvä lauluääni, mutta siitä huolimatta Helena ei enää muistanut muutama vuosi sitten edes hänen nimeänsä. Nyt on Raimo Kaskineva jo kuollut. Olihan kyllä meillä todellista yritystä: jonakin iltana minäkin huvikseni (14-vuotiaana) pyöräilin Nuasjärven ympäri, 70 kilometriä. Doping-aineena käytettiin nestemäistä kofeiinia: se piti polkijan aivot virkeinä seuraavanakin yönä, kun emme oikein hallinneet aineen annostelua. Vetäisin kupillisen veteen sekoitettua kofeiinia ja sitten vain matkaan – on se kumma kun mies ei väsy.

Savonlinnassa vietin pari vuotta. Lyseon voimistelunopettaja Ervola ei paljon muusta välittänyt kuin rehtorin työstään. En muista että Ervola olisi koskaan lähtenyt urheilukentälle tai hiihtomaastoon. Hän vain ohjeisti, että tehkää sitä ja tätä. Valvonnan puutteen vuoksi teimme enimmäkseen vain sitä.

Imatralle saavuttua oli meillä onni omata voimistelunopettaja, jolla oli selässä jotain vaivaa.Niinpä ulko-urheilut olivat suhteellisen harvinaisia. Yhden kummallisen kilpailun muistan. Kanavan varressa piti juosta kaksi kertaa sama lenkki ja pyrkiä molemmilla kerroilla samaan aikaan. Minä pääsin toisenkin kierroksen täsmälleen samalla minuutilla kuin ensimmäisen. Mikä järki lie tuollaisessa ollut, en tiedä.

Urheilua tietenkin Imatralla seurattiin ainakin katsomossa. Sieltä on jäänyt mieleeni elämäni toistaiseksi ainoa paikan päällä seuraamani jääkiekko-ottelu. Vastakkain oli mestaruussarjalainen Saimaan Pallo Lappeenrannasta ja suomensarjalainen Ketterä Imatralta. Tämähän oli klassikko suurella koolla: pelattiin tietenkin ulkona taivasalla ja kovassa pakkasessa. Ottelua läksin seuraamaan tavoitteena tavata siellä joku mukava tyttö, mutta sitä ei tapahtunut. Katsomossa oli vain seisomapaikkoja. Kyseessä ei ollut siis sarjaottelu vaan Suomen cup ottelu – sellaisiakin pelattiin silloin jääkiekossa. Varsinaisen peliajan jälkeen tulos oli tasan 3-3. Jatkoajalla sitten Saipa ratkaisi ampumalla maalin. Se oli tietenkin ymmärrettävää, koska Saipassa pelasi maankuulu puolustajakolossi nimeltä Lalli Partinen. Sitä vastaan Ketterällä oli asettaa vain Anttikosken heiveröiset veljekset, joista toisella oli kaiken lisäksi silmälasit. Ei ihme, että Ketterä hävisi. Ottelun kulkua voi seurata pahvilapuilta, joista käänneltiin tilanteen mukaiset numerot yleisölle tiedoksi.

Luokkaopetuksen jälkeen ei urheilurintamallani ollut muuta kuin asemasotaa. Vasta sitten töihin meno avasi taas urheiluharrastukseni. Pääsin seuraamaan potkupallon puulaakiottelua Postipankki vastaan Palolaitos Pallokentällä (sic). Ihmettelin, kuinka muuten rauhallinen ja sävyisä työtoverini alkoi karjumaan täyttä kurkkua: ”Tappakaa ne, tappakaa ne". Siirryin syrjään melskaavasta mölinästä metrin ja pidin huoleni, että olisin ollut esteenä, jos Myllis olisi mennyt auttamaan palomiesten tappamisessa. Päätin ottelun jälkeen, että en enää ikinä mene potkupallokentän katsomoon. Olin niin järkyttynyt työtoverini aggressiosta, etten edes muista ottelun lopputulosta.

Eräs noin vuoden kestävä kilpailu kehkeytyi työpaikallani. Helsingin ja Espoon puhelinluettelon kartat oli jaettu selvästi kilometri kanttiinsa ruutuihin. Kilpailussa oli yksinkertainen sääntö: se voittaa, joka vuoden aikana käy useimmissa ruuduissa polkupyörällä. Sääntöjä tarkennettiin kilpailun kuluessa siten, että sotilasalueet suljettiin ulkopuolelle. Niinpä laivamatkalla Isosaareen ei kannattanut ottaa polkupyörää mukaan. Kilpailuhan meni lopulta aivan ekstreemiksi: eräänkin kerran minun kotimatkani Kauppatorilta Kivenlahteen venähti 70 kilometriksi, kun suorinta tietä olisi ollut vain 20 kilometriä (tuon matkan aikana jouduin Seutulassa kantamaan polkupyörääni pienen metsätaipaleen verran, kun polkua ei ollut).

Armeijan aikana kilpailua oli jatkuvasti. Kilpailtiin juoksemalla Obbnäsin kärjestä kasarmille – hävinnyt joukko sai jäädä siivoamaan ja voittanut tykki (5 miestä) pääsi heti viikonloppuvapaalle ja säästi noin neljä tuntia.

Kauaskantoisempi oli minun menestykseni suunnistuksessa. Minulla oli karttaharrastukseni ansiosta useisiin muihin se etu, että osasin lukea karttaa. Niinpä vaikka matkavauhtini oli hiukan hitaanpi, löysin rastit vaikeuksitta. Yhden kerran olin jopa viimeisellä rastilla johdossa, mutta sitten Helsingin nuorten hiihtomestari Björkell – aivan mielikuvitukseton kaveri – porhalsi viimeisellä sadalla metrillä minusta ohi. Björkell sai kuntoisuuslomaa kolme vuorokautta ja minä kaksi. Tämä sinänsä ei ollut mikään merkittävä etu. Sitten alkoi metsäharjoitukset ja ns. sissijotos. Tarkoitus oli kantaa aseet ja kaikki varusteet aivan omatoimisesti noin viidentoista kilometrin päähän korpeen. Siinä tarkoituksessa ajettiin hiukan Järvenpään ohi autoilla ja sitten vain kävelemään kohti Hirvihaaraa läpi tiettömän metsän. Minulle lykättiin käteen kaminan tulipesä. Ei voi olla totta, että tämä painava peltipönttö piti raahata metsään. Ei mikään auttanut, sinne vain metsään painuttiin. Sitten tapahtui onni. Jotoksen keulilta tuli oppilas, joka huhuili, onko oppilas Pärssinen. Sanoin, että on ja ihmettelin, minkä kunnioituksen kohteena tulisin olemaan. Paljastui, että jotoksen kärjessä olevat kantapeikot eivät oikein karttoja hallinneet, joten piti saada suunnistaja keulaan. Jotenkin oppilailta kysyttäessä oli minun suunnituskykyni huomattu ja minut siis noudettiin sinne keulille. Kaminan sai nyt joku toinen raahata kun minä raahasin vain karttaa. Osoittauduinkin luottamuksen arvoiseksi, koska pelkän kartan perusteella suunnistin tuon kymmenisen kilometriä joukkoa johdatellen ilman sen kummempia harhaannuksia.

Suunnistusta harrastin sitten myöhemmin Kuopiossakin. Kuten Arffman Kajaanissa käytin minäkin suunnistaessa vanhoja puvun takkeja. Vaikka ne olivat melko kuumia, ei niiden läpi risut päässeet viiltelemään ihoa. Melko hyvin nuo suunnistuskilpailut menivätkin paitsi silloin kun eksyin. Eksymisen huomasin siitä, että pienen puron takana neljä hirveä seurasi kiinnostuneena kartanlukuani. Koska eksyksissä ei kannata olla, suunnistin heti kotiin ja lopetin harrastukseni sillä erää siihen.

Nykyään taas harrastus on kuntosalin myötä – vaan ei kilpailun – keskittynyt oman kunnon ylläpitämiseen ketään toista voittamatta. Ensimmäistä kertaa eläessäni – kuoltuaanhan  kukaan ei ole ensimmäistä eikä viimeistä kertaa mitään – olen Kärkölän voimailijoiden täysivaltainen jäsen. Citius, altius, fortius.

 

Tässä vielä tuo Aarnon karsastama runo:

Heikki Asunta. Valvokaamme! (ote)

Kalkatti kirves, vapisi sankat korvet,
aarniot aukes, leimusi kirkas kaski.
Helisi kellot, lauleli paimentorvet,
valtikan alle ihminen metsän laski.
Uurasti hiljaa, vakaana konnullansa
korpien yöstä rauhan löytänyt kansa.

Suonissa virtas ugrien uljas veri,
elämän voiman saanut vuorilta Altain.
Kestävä kansa asumasijan peri
korpien yöstä viereltä vihan valtain.
Puuhasi hiljaa, paljoa pyytämättä,
elämän eestä käytteli miehen kättä.

Vainottu kansa taisteli haukan lailla
pesimäpuustaan hornan kotkia vastaan,
uhraten kaiken, lyöden voimia vailla,
uljaana kiinni pitäen kalleimmastaan.
- Pimeni yöksi aamunsarastus herkin.
Moskova meihin upotti orjan merkin