Essee kaunokirjallisen tyylin käytöstä asiateksteissä. (kirj. 17. 1. 2006)

Pieni ajankuva tähän väliin. Joka vuosi ylioppilaskirjoitusten jälkeen julkaistiin vihkonen ”Valioaineita”, jossa referoitiin parhaita kirjoituksia. (serkkuni Pirkko Linjamankin ylioppilasaine musiikista pääsi myöhemmin tähän julkaisuun.), niin myös 1949. Poiminpa seuraavanlaisen arvostelijan arvioinnin kirjoituksesta ”Jääkauden jäljet Suomen maisemassa”. Aineen kirjoittaja kirjoittaa mm.:

Suomen luonto sen meille kertoo. Se kertoo, mitenkä jää kyllikseen raaputettuaan ja kaiveltuaan pysähtyi ja alkoi vetäytyä takaisin ja sulaa. Se seisahtui joskus ja muodosti siihen paikkaan muistoksi harjun. Jään tekemät ”ruoskanjäljet” kallioissa ja maaperissä paljastuivat, niihin jäi ehkä vettä ja näin oli järvi syntynyt. Nämä urat kulkevat luoteesta kaakkoon: siihen suuntaan siis jää liikkui. Moreenin sisään jäi monesti valtavankokoinen jäärae. Kun se sitten suli, pudota hupsahti maa alaspäin ja muodosti tutun ”kraaterin”.

Aineen arvostelija paneutuu esitysmuotoon, joka asiallisen aiheen yhteydessä hänestä on asiatonta näin:

Tätä ainetta vastaan voidaan huomauttaa, että siinä on kauttaaltaan väärä ”äänilaji”: kaunokirjallis-taiteellinen asiallis-tieteellisessä aiheessa. Mutta sen kielellisen tuoreuden ja poikkeuksellisen havainnollisuuden edessä nyrpeäkin tarkastaja laskee aseensa. Huomattakoon iskevä alku ja kaunis loppupyöristys!

Arvostelija ei liene lukenut Sakari Topeliusta lainkaan. Näin kirjoittaa Topelius Imatrasta kirjassaan Boken om vårt land:

Imatras åsklika dån hördes på mer än en halv mils avstånd, och invid fallet kan ingen höra den andras röst. Det är lätt att kasta en sten från den ena stranden till den andra, men det starkaste rop kan icke höras däröver. Bergen darra under vandrarens fötter, och när han upplyfter sina ögon efter att en stund hava sett ned i fallet, tyckas klippor och skogarna dansa förbi. Intrycket är så starkt, att nervsvaga personer lätt få svindel och känna en besynnerlig lust att störta sig ned i det fragnande djupet.

Imatran ukkosenkaltainen jylinä kuullaan enemmän kuin puolen peninkulman päästä ja putouksen äärellä ei kuule toisen ääntä. Helppoa on viskata kivi toiselta rannalta toiselle, mutta kovinkaan huuto ei kanna yli. Kalliot tärisevät kulkijan jalan alla ja katseensa nostaessaan ensin vähän aikaa koskeen katsottuaan näyttävät kalliot ja metsät tanssivan ohitse. Vaikutelma on niin voimakas, että alkaa helposti huimata ja tulee omituinen halu syöksyä alas houkuttelevaan syvyyteen.

Siinäpä sitä olisi kaunokirjoituksen arvostelijalle makupala: ei kaunokirjallista tyyliä pitäisi käyttää ainakaan Imatran kuvaukseen, kun kyseessä on kotimaan kamaraa kuvaileva yleissivistävä teos, eikä satukirja.

Sitten esimerkki vähän tuoreemmasta tavarasta. Bill Bryson kirjassaan Lyhyt historia lähes kaikesta (2005), koskien Wegenerin mannerliikuntoja koskevaa teoriaa.

Ensinnäkin hän kyseenalaisti räväköillä ideoillaan koko tieteenalan sen perusteita myöten, mikä on yleensä varsin huono keino päästä yleisön suosioon. Wegenerin kehittämässä haasteessa olisi ollut aivan tarpeeksi kestämistä geologin esittämänä, mutta Wegener ei ollut taustaltaan geologi. Mieshän oli meteorologi, herra paratkoon, sääennustaja – ja kaiken huipuksi vielä saksalainen sääennustaja. Anteeksiantamattomia vajavaisuuksia molemmat.

Edellisen tapaisesta sanailusta ylioppilasaineesta – jos kyseessä olisi ollut aihe ”Mannerliikunnot”, olisi vuonna 1949 ollut katkolla improbatur. Tällaiset sanonnat kuten ”räväkkä” ja ”herra paratkoon” eivät asiatekstiin kuulu. Nyt kuitenkin tällainen tyyli on lähes sääntö populäärisessä tiedekirjallisuudessa: esitetään asiat mieluummin vetävästi ja havainnollisesti, kuin kuivasti, esitettävän asian siitä mitenkään kärsimättä. Pikemminkin päinvastoin. Niinpä muistan vieläkin Olli Tammen kuivakkaan huumorin säestämänä matematiikan luennoilla esittämän Rollen lauseen, joka ”kansanomaisesta nimestään huolimatta on perustavanlaatuinen jatkuvien funktioiden teoriassa”. Ja jäipä Rollen lauseen sisältökin mieleen: ”Jatkuva funktio saavuttaa kaikki arvot kahden ääriarvonsa välillä”. Suomeksi sanottuna se merkitsee esimerkiksi että jos ajat 80 kilometrin matkan alle tunnissa, niin vaikka tulisit maaliin viittäkymppiä, niin jossain vaiheessa matkaa olet ajanut yli 80 km/h.