Kustaa Vilkuna julkaisi vuonna 1964 kansantieteellisen tutkimuksen ja pani sille otsikoksi Kihlakunta ja häävuode. Vaikka kirjalla on jo ikää, ei sen tiedot ole mitenkään vanhentuneita. Kannattaa lainata luettavaksi tai ostaa antikvariaatista itselle. Minun kirjani taisi maksaa 3 euroa ynnä lähetyskulut. Jouduin tutustumaan kirjaan suomentaessani Helsingin yliopiston edesmenneen kulttuuriantropologian professorin Karen Armstrongin teosta Remembering Karelia. Siinä oli niin paljon viittauksia tuohon teokseen, joten joutui alkuperäisestä tarkastamaan, miten se oli suomeksi sanottu (viittaukset oli käännetty englanniksi). En nyt pura koko kirjaa, vaan vain muutaman mielenkiintoisen asian tuosta kirjasta. Kirjan alaotsikko on Tutkielmia suomalaisen yhteiskunnan järjestymisen vaiheilta.

Kun olen nyt suvun historiaa koonnut aika pitkään, niin kansantiedettä ja kulttuuriantropologiaahan siellä koko ajan vilahtelee. Varsinkin mummoni Helena Kuisman kirjoitukset sopivat noihin raameihin paremmin kuin hyvin. Kiinnostukseni kansantieteeseen ja yleensä Suomen historiaan ei suinkaan ole alkanut vasta äskettäin. Entisajan yhteiskunta kiinnostaa minua paljonkin. Keskitysalueina minulla on teiden ja rautateiden kehitys, juna- ja linja-autoliikenne. (Muistan kerran, kun jonkun työkaverin kanssa oltiin kirjastossa ja lainasin teoksen History of numbers – erittäin mielenkiintoinen opus. Työkaverini melkein loukkaantuneena tuhahti: ”Mitä sinä tuollaisia kirjoja luet”. Ei kuulunut ikään kuin minun habitukseen olla kiinnostunut jostakin niin eksoottisesta kuin numeroista.) Ei ehkä monikaan minua pintapuolisesti tunteva uskoisi, että kansantiede on myös minun mielenkiintoni kohteita.

Seuraavassa Vilkunan selityksiä muutamista kauan käytetyistä termeistä ja mistä ne periytyvät.

Kihlakunta

Joskus näinkin selvällä suomenkielen sanalla on vinha perä. Sanalla ei ole mitään tekemistä kihlajaisten tai muun sellaisen kanssa.

Sana juontaa juurensa jo ennen ajanlaskumme alkua. Vuonna 189 eaa roomalaiset voittivat aitolit ja liittivät heidän alueensa Roomaan. Jotta hallinto tulisi kevyemmäksi, eikä sotajoukkojen suurta paikallista esiintymää tarvittaisi, roomalaiset keksivät ottaa panttivankeja, joiden sijaintipaikka oli Rooman kaupunki. Panttivankien piti olla 16-40-vuotiaita ja mielellään ylhäisiä. Niinpä panttivankien joukossa oli jo ennestään strategi, ratsuväen johtaja ja valtionkirjuri. Kaikkiaan panttivankeja oli tasan 40. Jos joku heistä kuoli, piti uusi lähettää tilalle. Panttivanki ei ollut suinkaan orja tai tavallinen vanki, vaan heille taattiin Rooman kansalaisoikeudet, ja he saivat mitä parasta kasvatusta ja opetusta. Näin kertoo mm. historioitsija Plybios.

Sivuraiteelle joutuneena pitää tietenkin selittää, mitä on ”ottaa kiinni juonen päästä”. Sehän tarkoittaa verkkokalastuksessa sitä, että verkkoon kuuluva juoni, siis yläpaula, piti saada kiinni sieltä päästänsä, ennen kuin juonnetta pitkin päästiin verkkoa selvittämään ja kaloja perkaamaan.

Germaanit myöhemmin, silloin kun vuosiluku kirjoitettiin kolmella numerolla, ottivat saman tavan (panttivankien oton) käyttöön. Germaanien valtaamalta alueelta piti saada panttivankeja, jotta taas, kuten roomalaisilla, sotaväkeä tarvittiin vähemmän valvomaan vallattua aluetta.  Lisäksi piti valloitetun alueen maksaa veroa, esimerkiksi Saarenmaalaisten 1290-luvulta lähtien. Veron nimi oli giesele tai Gieselgeld. Myöhemmin saarenmaalaisten suussa 1800-luvulla tämä oli vääntynyt killirahaksi. Keski- ja länsieurooppalaisissa kielissä gisslan, gissel, gisl merkitsee vain panttivankia. Lätin kielessä esiintyvät 1200-luvun alussa sanat kilekonde, kijlegunda kirkonpitäjä-merkityksessä.

Alkuperäinen merkitys kihlakunnalle on siis ”se alue, jonka oli luovutettava panttivangit”.

Pitäjät ja pidot

Samaa valloittajaperua ovat sanat pitäjä ja pidot. Jos muuta konstia saada hyötyä valloitetuista maista ei ollut, lähdettiin sinne vaikkapa kuninkaan mukana juhlimaan. Kuningas Olavi esimerkiksi järjesti kestityspiirit ja sopi kestitysveron määrästä ja nauttimismenetelmistä. Helsingissä Erikinkatu on ehkä malliesimerkki pienoispiirteisenä kuvauksena näistä matkoista; tämän kestitysmatkan erityisnimi oli nimittäin eriksgatan. Oletettavasti kestitysveropiiri vastasi kihlakuntaa, jossa sitten verotuksenomaisesti syötiin ja juotiin. Kestityksen sisällöstä ei ole kovin paljon tietoa, mutta tietäen ruotsalaisten käytöksen Saksan laivoilla, voin taata epätieteellisesti, että olutta on mennyt kestityksissä paljon

Pähkinäsaaren rauhankirjassa pogosta ja kihlakunnat vastaavat toisiaan. Pogosta oli aikoinaan varjageilta perityn kestitysveron ja veropiirin venäläinen nimi, joka myöhemmin tulisi merkitsemään kirkonkylää. Kantasana on venäjän pogostit – kestitä. Kestityskemujen nimi on vatjalaisilla laskiaisjuhlan nimenä – Tsihlago (= kihlavo). Vastaavat länsisuomalaiset nimet olivat pitäjä ja pidot.

Telta ja häävuode

Telta kuuluu jo hävinneeseen sanavarastoon. Sillä tarkoitettiin vaatetta joka häämenojen aikana levitettiin papin eteen polvistuneen hääparin ylle. Tapa oli harvinaisempi Itä-Suomessa, mutta muualla yleinen. (Mummoni Helena Kuisma ei omista häistään kertoessan mainitse teltaa!). Vilikunan mukaan sanan omanto (sic!) on tellan. Pohjanmaalla vaattetta kutsuttiin nimellä teltta. Vaatetta on kutsuttu myös nimillä päävaate ja vihkiliina. Pohjanmaalla on ollut käytössä häähuoneen kattoon asetettu vihkitaivas. (Tästä sain aiheen aprikoida, tarkoittiko Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen runoilemassa Metsämiehen laulussa ”tähtiteltin korkeen alla käyskelen ja laulelen” nimenomaan teltaa eikä telttiä. Kun tuossa laulussa metsän poika käyttäytyy muutenkin eätavallisesti, niin olisihan se todella epätavallista, jos vihkitellan alla noin tehtäisiin. Aleksis Kivi oli huumnorimiehiä.) Teltaa ei kirkko itse käyttänyt, mutta sitten kotivihkiäisissä se juhlisti toimitusta kuvaten ehkä hääparin kohta perustamaa kotia. Kuka tellan sai purkamishetkellä ensimmäisenä haltuunsa, sen häitä vietettäisiin seuraavaksi.

Kun sulhanen oli kädenlyönnillä saanut vaimonsa suvulta haltuunsa oli edessä häävuode.  Todistajat jäivät tietenkin paikalle todistamaan, että kaikki tapahtuisi niin kuin ennenkin.  Häävuoteeseen uusi aviopari meni juhlien vielä jatkuessa. Sentään muuta todistusta ei yleisö saanut, eikä verhon taakse voinut kurkistella. Vilkuna oikein herkuttelee tällä kuvauksellaan joka on monta sivua pitkä.

Lorvi

Vilkunan toisessa kirjassa, Vuotuinen ajantieto, on kuvaus lorvista. Lorvi on havupuun (kuusen) oksista (hakoista) kiinteäksi koottu keko, jolla ennen juhannusta puhdistettiin tuvan lattia. Lorvia vedettiin oikein voimalla ja hiekka ja lika putosi lankkujen raoista. Lorvin päälle piti saada muutama lapsi painoksi, että puhdistaminen olisi tehokkaampaa. Tästäpä tuleekin tuo mainio sana lorvia. Lorviminen on siis lorvin päällä painona istumista, mutta muuten toimettomana.