Kun minullakin on jo ikää sen verran, kun on, niin pitää ruveta muistelemaan. Niitä asioitahan, jotka on unohtanut, ei voi muistella. Tässä seuraavassa yritän muistella sellaisia juttuja, joita ennen tehtiin, mutta harvemmin nyt. Jotkut asiat ovat muuttuneet, jopa peruuttamattomasti, luulen.

Otetaanpa ensiksi verot. Veroja on aina köyhemmän kansan pitänyt maksaa (Ranskassa ennen vallankumousta aateliset eivät maksaneet veroja). Siitä köyhempi kansa ei aina pitänyt, siitä maksamisesta. Herää heti kysymys, miksi veroja pitää maksaa etukäteen. Eikö voitaisi maksaa palkkarahat lyhentymättömänä käteen ja maksaa verot sitten vuoden lopussa? Näinhän meneteltiin 1950-luvulle saakka. Huomattiin kuitenkin, että rahapalkkaa saavat unohtivat usein, että verojakin pitäisi vuoden lopussa maksaa ja ansaitut rahat olivat menneet. Vaikeuksiinhan siinä joutui. Niinpä ruvettiin veroa perimään ennakkoon.

Litra maitoa

Maaseudulla ei tiedetty (1950-luvulla), mitä tarkoittaa maitokauppa. Maito ostettiin tinkimaitona päivän hintaan aina läheiseltä maatilalta. Vuolijoellakin vuonna 1954 pappilaan haettiin maitoa aamulla pänikällä naapurista. Naapurista sitten riippui, oliko maidossa lehmänkakan kuituja vai ei. Minua lehmänkakan kuidut haittasivat yhtä paljon kuin Obeliskia sarjakuvassa voiman tuotto: kun pienenä putosin navetan lietekaivoon, sain sellaisen siedätyshoidon, että olen allerginen vain iltahartauksien teennäisille papeille. Yleensä maito oli puhdasta, eikä ehtinyt sadan metrin kotimatkalla edes jäähtyä, kun se niin tuoreeltaan lehmän utareesta oli vedetty. Maidonhaku aamulla olikin niitä vastenmielisimpiä kotihommia, kun ei ollut edes kunnolla herännyt, kun jo piti säästä riippumatta kipittää naapuriin hakemaan maitoa. Maitoraha oli mukana, velaksi ei maitoa saanut. Johonkin aikaan maito maksoi 26 markkaa litralta, mutta pian se sitten kallistui.

Kaupungeissa asia oli toinen. Minun kaupunkikuvani maidon suhteen alkaa vuonna 1956, kun pääsin veljeni Karin luokse Helsinkiin ja Malmille hiihtoloman aikaan. Hiihtoloma venyikin vähän ajateltua pitemmäksi, kun ammattiliitto lakkoutti suomen muutaman markan eron takia tuntipalkassa. Silloin sai viidellä markalla lakritsipiipun kaupasta, että sen suuruinen oli kiista tunnista.

Kaupungeissa maitoa myytiin betonisista laareista, joihin yhteen mahtui noin 80 litraa maitoa. Sieltä myyjähenkilöoletettu kauhaisi varrellisella litran mitalla asiakkaan pänikkään tarvittavan määrän. Minä ja Katriina harrastettiin tällaista touhua vähän aikaa Leppävaarassa. Mutta sitten koitti valkeus. Kaiken saastuttava muovi tuli kuvaan. Maitoa alettiin myydä litran muovipussissa. Jos oli maidon kanssa ostettu jotain terävää, niin pussi saattoi kauppakassissa puhjeta.

 

Numerosauna

Kajaanissa asuin äitini kanssa 10 – 14-vuotiaaksi. Veljeni Elias tuli mukaan, kun olin 13-vuotias. Äitini kortteereissa ei meillä ollut missään käytettävissä saunaa. Sauna kyllä noissa omakotitaloissa oli, mutta se oli varattu yksinoman talonomistajan omaan käyttöön. Kajaanissa oli kuitenkin yleinen sauna. Yleisen saunan yhteydessä oli muutamia koppeja, joissa sai yksityisyyttä. Ajanvarauksella sinne mentiin. Tätä kutsuttiin ns. numerosaunaksi. (Katselin Kajaanin vintage-FB:n sivuja, ja sielläkin muisteltiin numerosaunaa. Kun minä olin määrätyssä kasvuvaiheessa, niin kauhistelin paikalla olevaa naispuolista saunottajaa. Sitä en kyllä kimppuuni päästänyt vaan livahdin pesuhuoneen läpi kuin kärppä löylyyn. Numerosauna oli viikon ainoa päivä, kun saatiin limpparia. Minä yleensä valitsin portteria – se portteri ei tosin ollut edes sukua alkoholipitoiselle kaimalleen.

 

Ylioppilaslakki

Sitä pidettiin yleensä vain vappuna. Äidilläni oli lisäksi lakissa narun päässä kiinni tupsu. Jostakin kumman syystä vuonna 1958 kun Rauno-veljeni (23-vuotias) polkaisi serkkunsa kanssa Vuolijoelta Kilpisjärvelle, oli retkeilyhattuna ylioppilaslakki. Sama muoti näytti olleen myös vuonna 1953, kun Rauno teki lyhyemmän matkan Tuupovaarasta Joroisiin ja takaisin. Olihan hatussa lippa, joten jollakin kulmalla se esti häikäisyä.

Kännykkä

Kenelläkään ei ollut kännykkää. Tosin jo vuonna 1953 perustettiin Turkuun ulataksi-osuuskunta, mutta kun ei ollut radiota, sai ulataksi yhteyden vain tilauskeskukseen ja päinvastoin. Radiopuhelimia oli sen sijaan ollut jo jatkosodasta alkaen. Sotilaskäytössä sen nimi oli Kyynel – liekö johtuen radion runsaasta painosta. Kyynel oli kuitenkin hyvin suorituskykyinen ja kaukopartioiden vakiokalustoa. Siitä ei ollut pitkä matka edistykseen, kun joku korvasi putket transistoreilla.

Matkan maksu

Linja-autoissa oli yleensä rahastajat, jotka hoitivat rahaliikenteen. Kuljettaja vain ajoi autoa. Jos ei ollut rahastajaa, matka maksettiin vasta silloin, kun autosta poistuttiin. Rahastaja hoiti tehtävänsä matkan aikana. Rahastajalla oli reikiä tekevät hohtimet ja lipukenivaska. Kahteen lipukkeeseen tehtiin reiät matkan hinnan mukaan. Toinen lipuke meni matkustajalle ja toinen rahastajan kautta jälkilaskentaan. Jälkilaskennassa verrattiin lipukkeen summaa rahastajan laukkuun kertyneeseen rahamäärään. Erotuksen sai rahastaja itse kustantaa – mitäs oli huolimaton. Vanhimman Aarno-veljeni ensimmäinen vaimo oli rahastaja, mutta koska auton kuljettaja kiinnosti häntä liikaa, ero tuli. Näin kyllä aivan oikean rahastajanlaukun, kun joskus harvoin kävin veljeni luona Pansiossa. (Itse asiassa kävin Pansiossa vain kaksi kertaa.)

Matkatavarat junassa

Junaan sai ottaa matkustamon puolelle matkatavaroita aivan kuin nykyäänkin. Mutta sitten oli mahdollista kuljetuttaa matkatavaransa varsinaisen tavaratilan puolella. Matkatavarassa oli rautalangalla kiinni standardin mukainen vanerilevy, jossa ilmoitettiin tavaran omistaja ja määränpää. Valtionrautatiet hoiti sitten tehtävänsä: kuljetti tavarat junaa, kuljetti junan tavaroineen perille, purki tavarat junasta ja kuljetti ne lopulta asemalle tarkoitusta vastaavaan tilaan: ”Saapuva matkatavara”. Useilla asemilla tavaraa kuljettivat sähkökäyttöiset kulkupelit, joitten lavalle mahtui tavaraa. Jos tavaraa oli enemmän, kytkettiin vetoauton perään sopiva määrä perävaunuja. Usein tavaraa joutui kiertomatkalle toiseen osoitteeseen, kuin oli tarkoitus Niitä sitten etsittiin kissojen ja koirien kanssa. Koska kuitenkin joka paikkaan kulki kiskot, ei tavara voinut kiskoilta kovin kauaksi livetä. Minulla ei ole tiedossa, että meiltä olisi koskaan rautateillä tavaraa hävinnyt. Vanhemmissa junissa oli tavaravaunu pelkästään tavaran kuljettamista varten. Jopa kiskobusseihin voi sellaisen vaunun liittää, jossa puolet oli varattu tavaralle. Sitten tulivat nopeammat junat alkaen vuonna 1952. Näissä ei ollutkaan enää kovin paljon tilaa muulle kuin matkustamossa kuljetettaville matkatavaroille. Näiden junien aikataulun yhteydessä oli luettavissa sanat: ”kirjattua matkatavaraa vain rajoitetusti” tai ”ei polkupyöriä”.

Huivipakko
Noin vuonna 1952 ei tullut kuuloonkaan, että täysikasvuinen nainen olisi tullut kirkkoon ilman päähinettä. Huivi piti olla. Ei paljaspäisyyttä oltu kielletty, mutta ehdottomasti kuului hyviin tapoihin huivin käyttö kirkossa. Paljaat käsivarret olivat myös oletetulle jumalalle kauhistus. Nehän voisivat vietellä käytävän toisella puolen yleensä oleilevat sinkkumiehet ja suntion kuolemansynteihin. Miehillä ei ollut rajoituksia, mutta t-paitaa ei nyt sentään kukaan pitänyt jumalanpalveluksessa.

Hattu päässä ateriointi

Hattu piti ottaa päästä kun söi, söi sitten vaikka mitä Junttimaisempaa näkyä, kuin aterioitseminen lippalakki päässä ei ollut.

Rahan välitys

Verkkopankkeja ei ollut. Jos halusi toimitetusta tavarasta maksun, voi käyttää postietuantia. Posti luovutti tavaran, vasta kun se oli maksettu, ja toimitti rahan sitten etuantia vaatineelle pienet postin kulut vähennettynä. Myöhemmin ilmiön nimeksi tuli jälkivaatimus. Tällainen toiminta alkoi jo 1800-luvulla.

Mäystimet

Vain kilpahiihtäjillä oli patenttisiteet suksissaan. Muuta saivat tyytyä mäystimiin. Mäystin on sellainen, että suksessa on läpi suksen menevä kolo. Siihen sujutetaan nahkaremmi ja ommellaan kiinni. Jos joku on ihmetellyt, miksi nahkasaappaassa on koholle nouseva nokka, on se juuri mäystintä varten. Mäystin ei lipsahda jalasta, kun käyrä nokka saa siitä otteen. Mäystimen korvasivat sitten (1950-luvulla pian ns. rotanloukut ja voitto-siteet. Noita varten täytyi monojen pohjaan tehdä reiät, jotka vastasivat siteiden nystyröitä.

Pyhäkoulu ja kinkerit

Lähes kaikki evankelisluterilaiset joutuivat käymään pyhäkoulussa. Pyhäkoulussa opetettiin Raamattua selkokielellä. Oli moderneja apuvälineitäkin, tarrakankaan palasia. Niistä sai sommitella kuvaelman, kuin Jeesus saapui Jerusalemiin pääsiäisenä ja ihmiset heittelivät repimiään palmun oksia hänelle esteeksi. Raamatusta poiketen Jeesuksella oli vain yksi ratsu, aasi, vaikka Raamatussa sanotaan hänen ratsastaneen aasilla ja aasin varsalla, mikä tietenkin oli jo sinällään melkoinen suoritus, mutta niin Matteus evankeliumissaan sanoi. Pyhäkoulussa yksinkertaistettiin hiukan sanomaa. Jos teet syntiä, niin helvettiin joudut. Näillä eväillä sai sitten odotella seuraavan viikkon pyhäkoulua. Veljeni Eliaksen kanssa tosin joskus fuskattiin ja mentiin pyhäkoulun sijaan katsomaan ajankohtaista Pekka ja Pätkä elokuvaa tien toiselle puolelle. Pekka ja Pätkä Suezilla on muuten kuvattu Helsinki-Vantaan lentoaseman läheisillä sorakuopilla.

Kauppojen aukiolo

Kaupat saivat olla auki niin kuin laki määräsi. Niinpä arkisin sulkemisaika oli joskus neljän-viiden maissa. Se aiheutti hiukan hankaluutta työssäkäyville, joiden työt päättyivät kello 16. Lauantaisin kaupat sulkeutuivat pian kello 12 jälkeen, joka taas oli hankalaa niille, joiden tavallinen lauantaityöaika oli 7-12. Kaupoissa ei myyty keskikaljaa. vahvimmassa alkoholijuomassa oli prosentteja 2,25. Sitä kun lipitti esimerkiksi viisi litraa, sai jo jonkinlaisen pöhnän. Alkoholiliikkeet aukesivat kello 10 aamulla, joten Alkoholiliikkeen myyjällä ei ollut aamukiireitä. Väkeviä juomia sai ostaa, jos oli viinakortti. Sunnuntaisin ei ollut mikään kauppa auki. Kuitenkin maaseudulle tuli markkinavoimien ansiosta sellain käsite, kuin ”sisäkautta”. Kun kauppias tiesi rahansa diskonttokoron, ei ollut niin väliä, mihin aikaan kauppa-akti suoritettiin. Sisäkautta kävin minäkin ostamassa kaikenlaista minulle ostettavaksi määrättyä. Alko myyjän kuukausipalkka oli enemmän, kuin Yliopistossa pari vuotta opiskelleen farmaseutin.

Makkara

Makkaroita oli kaksi: lauantaimakkara, berliininmakkara, teemakkara, suomilenkki ja meetvursti. Kaksi sen takia, että noissa muissa pääosan kokkareista muodosti sian kamara, joka on kiertoilmaus sian nahkalle. Ne olivat vaan maustettu hieman eri tavalla. Meetvursti sen sijaan oli jo hienoston kallista makkaraa, joten sitä en saanut maistaa kuin jonkun raharikkaan häissä tai hautajaisissa.

Tupakka

Tupakkaa oli neljä merkkiä: Saimaa, Työmies, Klubi ja Jymy. Klubi oli herraskaisin: siinä oli valkoisen pahviholkin ja tupakan väissä pumpulitukko sitomassa kuivatislauksessa syntyvää tervaa. Tupakkaa ei laskettu mitenkään terveydelle vahingolliseksi. Pikemmin se edisti reippautta ja rehtiä meininkiä. Filtteritupakat tulivat joskus 1960-luvulla ja alkoivat sivuuttaa punaisen nortin syöpää aiheuttavana. Minä polttelin pienenä poikana yleensä Kentiä, Camelia ja Bostonia.

 

,