MIKSI ....

 

 

M

iksi kirjoitankaan muisteluksiani?  Mitä merkitystä sillä on, mitä arvelen elämässä kokeneeni?

 

                      Elias-veli on kysynyt useaan otteeseen, milloin alan kirjoittaa omaa elämänkertaani. Olenhan tähän mennessä kirjoittanut Makaroffien  suvusta ja omien vanhempieni kohtaloista, viimeksi mainituista jo kolmekin kirjaa. Tämän lisäksi olen koonnut hallussani olevasta aineistosta mummoni, Helena Kuisman, elämänkerran. Olisiko aika kirjoittaa myös omasta elämästä?

                      Toisaalta se tuntuu turhalta, vähäpätöiseltä. Kyllähän historian ja nykyajankin "suurmiehet" ja "suurnaiset" ovat kirjoittaneet omaelämänkerrallisia teoksia, mutta minä kuitenkin olen perin tavallinen ihminen. Toisaalta taas paneuduttuani mummoni, äitini ja isäni päiväkirjoihin ja kirjeisiin, joista edellä mainitsemani kirjat olen koonnut, olen kokenut niihin tallennetut tiedot erittäin arvokkaiksi. Helena-mummon lastenlapset ja lastenlastenlapset ovat kokeneet kokoamani kirjat ei pelkästään mielenkiintoisiksi, vaan sellaiseksi sukuperinnöksi, joka on ehdottomasti tallennettava ja säilytettävä seuraaville sukupolville. Voihan olla, että minunkin elämäni vaiheet kiinnostavat aikanaan lapsiani ja lapsenlapsiani, ehkäpä myöhempiäkin sukupolvia. Mene tiedä.

                      Kun pohdin elämänkertani - mikä juhlallinen käsite - kirjoittamista ja palautin mieleeni tapahtumia elämäni eri vaiheilta, totesin, että ajallisesti yhdenmukaista kertomusta on vaikea laatia nyt, kun olen jo siirtynyt kahdeksannelle vuosikymmenelle. Elämäni kudelman loimet, pääpiirteet, ovat selkeinä mielessäni, mutta yksittäiset kuviot alkuvuosikymmeniltä ovat hämärtyneet ja osittain häipyneet kokonaan. Tämän lisäksi olen todennut, että nämä säilyneet kuviotkin, tapahtumat, ovat jossain määrin muuttaneet muotoaan.  Hyvä esimerkki tästä: Muutama vuosi sitten tapasin joensuulaisessa olutbaarissa juuri eläkkeelle siirtyneen joensuulaisen teknikon, jonka kanssa kävin oppikoulua Joensuun Lyseossa samalla luokalla 1940-luvun puolivälin paikkeilla. Kerroin muistavani, kuinka hän kerran lyseon pihalla ajoi minua takaa ja kuinka minä paetessani kompastuin niin, että polveni meni verille. Edelleen kerroin, että luokkatoverini moittivat ankarasti tätä Pakarista - se oli hänen nimensä - minun kiusaamisesta. Tämä Pakarinen muutti kuitenkin muistikuvaani tapahtumasta kertoen, että veljeni Aarno ja Kari ottivat hänet kiinni ja pitelivät molemmista käsistä samalla, kun minä olin antanut hänelle turpiin. Tämä viimeksi mainittu oli, ehkäpä tekoni häpeällisyyden vuoksi, kokonaan hävinnyt muististani. 

                      Muulloinkin, erityisesti yhteisissä tapaamisissa luokkatoverieni kanssa, olen kuullut kertomuksia tapahtumista, joissa olen ollut mukana, mutta joista en muista oikeastaan mitään. Tai jos muistan, niin muistan tapauksen erilaisena kuin toiset sen muistavat.

Näin siis muistikuvat muuttuvat ja monet häviävät kokonaan. Muistot elämäni ensimmäisistä vuosikymmenistä muodostuvat tällä hetkellä hatarista, katkonaisista muistumista, joiden liittäminen yhteen edellyttää toisten täydentämistä. En kuitenkaan halua yrittääkään täydellistä, ajallisesti yhteneväistä kertomusta. Nojaan vain omiin muistikuviini, lukuun ottamatta elämäni ensimmäisiä vuosia, joista äitini, Sylvi Pärssisen, kirjeet ja muistiinpanot kertovat.

Tosin käytössäni on lukuisa määrä sekä minun kirjoittamiani että saamiani kirjeitä, jotka nekin antavat lähes täydellisen kuvan elinoloistani kunakin vuonna, niistä vuosista, joina kirjeet ovat kirjoitetut. Nämä monet kirjeet kertovat tapahtumista, asioista, jotka muuten olisin unohtanut.

                      Minulla ei ole selkeää käsitystä siitä, miksi jotkut asiat muistan, miksi toiset olen unohtanut. Edes edellä mainitut kirjeet eivät anna viitteitä tästä; kaikkia noloja tapahtumia en toki ole kirjeissäni kertonut. Muistan sekä hyviä että ikäviä tapahtumia. Kumpia enemmän, sitä en osaa arvioida, koska en tiedä, kuinka paljon olen todella unohtanut. Joka tapauksessa muistamani asiat ovat tavalla tai toisella koskettaneet minua. Sen tulee lukija myöhemmin selvästi havaitsemaan.

                      Loimet ovat siis selvät, mutta eri aikoina syntyneet kudelmat ovat sitä hämärämmät, mitä kaukaisemmista asioista on kysymys.

                      Yksi elämäni kudelma, aina toistuva, on ja pysyy. Sen huomiotta jättäminen tekisi kerrontani valheelliseksi, ainakin epätäydelliseksi. Jos sen maininnoitta jättäisin, lukija joutuisi monin tavoin itse täydentämään kertomiani asioita ja "lukemaan rivien välistä" suuren osan siitä, mitä kerron.  Se on invaliditeettini. Kaihdan tuota diagnoosia, määritelmää. En kuitenkaan tiedä, millä käsitteellä sen korvaisin. Se vaihteli elämäni eri vaiheissa. Muistamani ensimmäinen määritelmä sattui korviini joskus vuonna 1939, kun Tuupovaaran pappilassa vieraillut rouva lausui äidilleni luullen, etten minä kuule tai ymmärrä, "muuten niin kaunis poika, mutta ...".  Tämä on varmaan ensimmäinen lausuma poikkeavuudestani, jonka muistan, ja olen aina ihmetellyt, miten se niin varhain jäi mieleeni ja miten sen ymmärsin 3-4 -vuotiaana, ja miten se niin elämysvoimaisena iskostui muistiini. Lienee niin, että me aliarvioimme lasten kykyä kuulla ja erityisesti ymmärtää kuulemansa. Jos olisin pelkästään kuullut em. lausuman, sitä ymmärtämättä, olisin sen ilman muuta heti unohtanut. Koska jo noin nuorena ymmärsin sen jollakin tavalla koskettavan minua, koskevan minun identiteettiäni, se painui mieleeni, sillä oli merkitystä minulle.

 Kun riitelin veljieni kanssa, he helposti käyttivät minusta nimitystä "kolmisormi". Ilman sen kummempaa katkeruutta muistan edelleen lukuisia tilanteita, joissa sain vastaanottaa tämän nimityksen. Meillä jokaisella oli omat haukkumanimemme enkä omaani pitänyt mitenkään erikoisena, muistanpahan vain.

                      Invaliditeettini on lääkärinlausunnossa määritelty seuraavasti: Lausunnonsaaja sairastaa synnynnäistä molempien yläraajojen kehityshäiriötä. Yläraajat ja kädet ovat voimakkaasti surkastuneet ja molemmissa käsissä on vain kolme sormea ja vasemmasta puuttuvat molemmat kyynärvarren luut. Oikealla kyynärnivel vaillinainen. (Ei se muuten ole vaillinainen: nivel puuttuu kokonaan, luut vain ovat ristissä päällekkäin.) Tämän lausunnon kirjoitti 1968 ystäväni tohtori Paavo Koistinen.

                      Toisaalta: "Poikkeavuuteni" ei ole minulle mikään poikkeavuus; se on minuuteni olennainen, luonnollinen osa. Mikään ei ole sen luonnollisempaa. En minä ole poikkeava; toiset ovat poikkeavia, erilaisia, minä olen minä.  Tiedän nimittäin, että syntymästään sokea on sokea vain näkevien mielestä. Minä olen erilainen vain toisten, mielestäni erilaisten mielestä.

                      Ottaessani kerran 1990-luvun alussa polttoainetta autooni Heinävaaran huoltoasemalla vuoroaan odottava isäntämiehen näköinen mies sanoi:” Taitaa olla vähän lyhyet kädet.”  Piruuttani vastasin: ”Ei nämä minun mielestäni ole mitenkään lyhyet, ihan sopivat, mutta teillä näyttää olevan harvinaisen pitkät käsivarret”. Isäntämies siirtyi  syrjemmälle ja selvästi loukkaantuneena mutisi jotain, mistä en saanut selvää. Mahtoi pohtia vielä kotonaankin, mitä hittoa se oikein tarkoitti.

                      Jos aion mitään aitoa kertoa, minun on jatkuvasti otettava huomioon erikoislaatuisuuteni. Se on osa persoonaani, ja tämän osan olen aina joutunut ottamaan kaikissa tilanteissa huomioon. Millä tavoin, se käy ilmi myöhemmin. Monissa asioissa, tehtävissä, olen tuntenut, että minun on oltava kaikissa toimissani toisia parempi, menestyttävä paremmin, saatava aikaan enemmän, puhuttava paremmin jne., päästäkseni samaan rintamaan toisten kanssa. Juuri tästä syystä erikoislaatuisuuteni on elämäni eräs merkittävin  juonne. Se on otettava huomioon arvioitaessa kaikkea, mitä olen tehnyt tai tekemättä jättänyt.

                      Kuvatessani elämäni ensimmäisiä vuosia, joudun turvautumaan toisten kerrontaan ja käytettävissäni oleviin dokumentteihin, päiväkirjoihin ja kirjeisiin. Jotain joudun päättelemään, lukemaan rivien välistä.

                      Elämäni ensimmäisiltä vuosikymmeniltä kuvaan pelkästään häivähdysten omaisia muistikuvia. Ne ovat haperoita ja epätäydellisiä, jos niitä verrataan todella tapahtuneisiin asioihin. Tiedän, että unohtuneet, torjutut, asiat vaikuttavat edelleenkin ajatteluuni ja toimintaani. Niiden merkitystä en kuitenkaan voi arvioida. Muistikuvani ovat kuin virran pinnalla syntyvät pyörteet, väreet, mutta siitä, mitä on pinnan alla, en tiedä mitään. Ehkä aavistelen, mutta tässä tarkoituksenani ei ole minkään syvällisen itseanalyysin suorittaminen.