Miu omast elämästäi.

Nää kuuvaukset alkaat nuoi 1880 luvu loppu puolt. Siihe aikaa ei viel tääl olt rautatietäkää ko Wiipuris ast.

Inkilä asema on Kirvu pitäjää ja kuuluu Paksujalkala kyllää. Iha asema ait vierest ko lähtyö maatietä myöte Räisälää päi, on Kuismala kylä. Ensimäine talo asemalt alkai on nimeltää Eskola. Tää Eskola talo on miu syntymä kottii.

Mie täs vähä kerro minganlaista perettä meil ol siihe aikaa, ko mie oli lapsen. Meil ol kahe veljäkse Antti ja Hemmi. Kuisman lesket Elli ja Marr. Hyö olliit jo sillo, ko mie ala muistaa vanhat kaheksansil kymmenil. Maril ja Hemmil ei olt lapsii ensikää, mut Ellil ja Antil ol yks tytär Katri. Se ko ol ainua tyttö, maapiika, ni sil otettii mies kottii, täst omast pitäjäst Ylkuunu kyläst Samul Inkine. Höil ei taas tult ko yks tyttö Wappo ja täl Wapol tul miu issäi Tuomas Rantalaine mieheks, täst omast pitäjäst Rätykyläst. Wappo ei elänt ko kolmatta vuotta, ko kuol. Siit ott issäi taas omast pitäjäst Wornie (Wornion) kyläst miu mammai Anna Wornion. Höil tul kolm tyttyö Helena, Katr ja Wappo.

Lapsuuve aika ol kouvvaa, jos sitä käyp vertaamaa mite nyt lapset pääsyöt ja saavat kasvaa helpol. Nykyää ko miekii haasta näil mei nuoril mite enne elettii, ni miust vaa tuntuu, jot ei ne uso ensinkää, pittäät vaa jot se on iha mahotonta. Kyl se sentähe on iha totta mitä mie täskii kerro, iha kaunistelematta.

Olha mei kyläs kyl uusmuotisempiikii taloloi, mut miu kotonai ko oll kolm vanhaa ämmää (siihe aikaa sanottii ämmäks) ja ukko, ni meil elettii viel sitä Aatami aikuista elämää.

Meil ol kaks asunta-tuppaa, porstupa välis, mut yhös tuvas vaa asuttii kerrallaa, toine ol sil aikaa tupasen mis piettii ruuvat ja kaikki talos tarvittavvii kolittimmii.

Asunta-tuvas ol oikei ahasta, tietäähä sen, ko kymmenä henkii assuu yhös tuvas, ni ei siel sillo liikoi tilloi uo.

Talvet ol tupa nii kostie sorttine, jot nurkat olliit märkän ja hommies. Kahet lasit olliit kyl talvel ikkunois, mut nii tippuit vettä jot altaat pit olla kantapalki al, mist sai vähävällii kaataa vien pois, jot ei ois pääst lopottammaa lattial.

Katto lamppukii meil kyl ol, mut sitä ei poltet ko iltasta syyves ja jos millo sattu olemaa vieraita, muu aika poltettii pärettä. Pärreist pit huole Samul ukko. Hää essi messäst semmose turtaitunnie petäjä, mikä ol jo sinettynyt, sellast pärriet ei polttais sauvvunniet. Pärepölkyt siit sahas nuoi tupahalo pittuisiks, mitkä siit halko pirkaleiks, pirkaliet toi tuppaa lämpiemää ja toisen päin kisko pärreiks. Pärriet kuvatettii uunipääl ja sielt ain otettii päre kerrallaa poltettavaks. Jos tul enemmä kisotuks, ni ne pantii tukul ja vietii ulos uottamaa millo entist uunipäält loppuit.

Ämmät keträs hurrittelliit, millo villoi, milloi pellavii, iltasil nuoi kymmenää ja yhtietoist ast, aamul taas jo neljä aikoi nousiit keträämää. Pärettä polttiit. Uuni-suu vieres ol pärerauta, siint ko entine päre sai palanie, ni taas uus sytytettii. Tupa ol sauvvuu iha maatamyöte täys, tietäähä sen, koi olt muuta henkreikää ko ov (ovi) ja juska, mut eihä niitäkää syntynt pittää auk, jot tupa jäähtyy. Pärrie hiilii ol ain suur kahja lattial, mist ne siit luutii välis kannetti rikkatunkiol.

Ruoka-komento ol taas semmonen, jot nykyst ihmist näkist nälkää ja oist kohta pöjön (kuolist) jos joutust sellasil päivil elämää, mut tääl sitä vaa ollaa, niiko ei nii mitä.

Joka päiväl viikos olliit omat keittiise. Suurii keittilöi olliit lohko, kaal ja rokka, niitä keitettii ain päiväl tuva lämmites, sitä syötii kolm verruo, puolpäine ja iltane, siit toisen aamun viel tähe varistettii murkinaks. Muin päivin keitettii pienii keittilöi, Piranaa, Kiisselii, Hapahuttuu, Putruo (puuro), Rasvarieskaa, Marjamämmii j.n.iellie. Pyhä ajaks tehtii ain piiraita, kons potatkakkaroi, kons ryynpiiraita. Yhel verol keitettii ain vaa yhtä sorttii keittii. Woita ei tuot pöytää, ko pyhä aikan, arken tuotii vaa suulisteiks, viimisil palol, mut jos ol lihhaa keitis, ni siit ei tuot voita pöytää ensinkää. Keitti ko pantii kiuhumaa, ni isä hakkas kirvie kans liha, jokkaisel oma palasiese, syökyö siit sen mil verol tahtojaa. Joulun vaa sai syyvvä lihhaa nii äijä (paljon) ko vaa kelpas. Wällii ko meitä lapsii oikei nälät ja kaaritettii mammal nälkäjää, ni mamma vois voitleivä toisist sallaittai ja anto meil, ni kyl se ol hyyvvää.

Kohvii (kahvi) ei juot, ko pyhä ja riih’aamun, mut jos sattu tulemaa kohvitettava vieras, ni sil keitettii pienel kattilal. Ei siint annet muul perriel ensinkää, keittäjä vaa joi keittäjä kupi.

Ol niitä sentähe lustiikii tappauksii, ko mei kengittiit talv-pakkasel hevose tuvas ja ain iltasil. Isä ko män ottamaa hevosta tuppaa, ni sillo myö lapset kapastii uunipääl, se nii hirvit ja siit taas sielt nii hyväst näk kengittämise. Tuva seinäs ol oikei vakituine rangas sitä varte, mihi hevose panniitt rassustimist kii. Se ol mius nii lust, ko hevose jalat kopsiit tuppaa tulles ja pois viiejs. Isä kengit ja veikko pit pärettä, jot isä näk kengittää. Siit ko mie jo tuli isommaks, ni miu pit siit pittää pärettä ja siin se temppu olkii jot osas pärrie pittää sil viisii jot sai tule palamaa tasasest. Se tapa ol viel siihe aikaa ylleine, jot talveaikan kengittiit hevose tuvas.

Siihe aikaa ko ol mitä myötävää, lihhaa, voita, lammas nahkoi, lammas käpälät ja mitä kelt ylet myyvvä, ni ne pit viijjä hevoskyyvil Wiipurii myötäväks. Sil reisul män ain nuoi kolm päivää. Wiipur reisu tekkiit toiset Antrie (Antrea) pitäjä kautta, Kuukaupi lautast männiit ylisse ja vällii Jääske kautta, Jääske sillast pääs jo siihe aikaa ylisse solkanaa.

Ei stiä rahhaa muuvvaalt saantkaa, mitä talos tarvitii, jos ei kel olt Wiipuris myömisii.

Nää kaik mitä mie tähä ast uon kertont, on elet sitä aikaa, ko tätä Karjala rattaa ei viel olt ensikää. Siit ko tätä rautatietä käit rakentammaa, ni tääl käi niiko maalima lopu mullistus.

Ensimmäist rautatieläist tulliit tähä Inkilää joulu al 1889. Täs Inkilä paikas olkii rautatieläisii hyvi äijä, ko täst asemalt vähä matka pääs on Karjala rautatie korkei pankki (ratavalli) ja kuulusa suur aaloppi (Inkilän kulvertti)

Tästä rautatie tekoajast ja pitki matkaa ois miul hyvi äijä kertomissii, mut mie harppaan nyt täst minun tään aikuisie alämähei ja monjaa sanal kerro tästäkii.

Mie jouvu naimisii talollise poja Israel Kuisma kans jo nuoren seissemätoist vuotisen. Tietäähä sen, ko sulhane ol aija takan, iha tul’sia naapur, nii siin ei olt miittimise aikaa, siin ijäs männyö ”sillo sika säkkii ko se on päi”. Tänäsyksyn tulluo 40. vuotta, ko myö ollaa olt naimisis. Täs ajas on kerent olla matkas monta mutkaa ja mutkas monta mattii, nii on tää ihmise elämänkii kans, sitä on millo olt ylä-, millo alas mäkkii, vähemmä sitä tää ihmine saap elämässää sitä tasasta tietä kulkie.

Miehei täs jo tekkyö kuolema kans kauppoi ja niihä tuo sannuo isekkii jot tuski hää ennää käkkii kukuttaa. Miehä täs vie uon paremmi kuonossai, tahi toisi sannoi paremmas voinnis.

Meil on kuus lasta 2. tyttyö ja 4. poikaa. Pojat on viel kaik eläniet yhtä elämistä mei kansaa. Kahel on emännät, kaks nuorempaa on viel poikamiehii. Pojat ei uo käyniet muuta kouluu, ko kansakoulu. Likkeist on kyl kiittää, mut [yksi alkuperäinen sivu kateissa.]

(Tästä murrekirjoituksesta sain viidennen palkinnon Kotikielen seuran ja Tiedeakatemian keräilytoimiston järjestämissä koko Suomen murrekilpailuissa 1939. Osanottajia oli 1007.)

- - -

Alkuperäinen otsikko oli ”Pienii pirstalei miu omast elämästäi.”.