Helena Kuisman muistelemaa paimenessa olosta

[Kirjoitettu vuonna 1954.]

 

Paimenen poluilla.

Siihen aikaan 1880-luvulla ei ollut Kirvun Kuismalan kylän lehmillä aidatuita hakamaita, vaan lehmät pääsivät kulkemaan hakamailla niin kauas kuin halusivat.

Synnyinseutuni metsämailla oli viisi lampea, ne olivat Viijenlampi, Kärmelampi, Matolampi, Heinlampi ja Lamssiilampi. Äksjoki erotti Kuismalan ja kirkonkylän maat toisistaan. Ja kirkolle menevä maantie Sairalan maista, vaan jos lehmät halusivat, pääsivät vapaasti sinnekin. Silloin lypsettiin lehmiä kolme kertaa päivässä. Aamusella lypsettiin aikaisin ja ajettiin metsään. Paimen herätettiin noin kuuden ajoissa aamulla, annettiin voileipä käteen ja sitten metsään lehmiä etsimään. Aamupäivän karjamaat olivat likellä kotia, mutta iltapuolella ne ehtivät jo mennä metsän perille aina 4 – 4 ½ kilometrin päähän ympäri kylien metsiä.

Paimenen jalkapolut kulkivat mäeltä mäelle. Lähellä kylää oli kyllä kaksi mäkeä, Riihmäki ja Kotjmäki, mutta ne olivat niin lähellä kotia, etteivät lehmät siellä koskaan olleet. Aamupäivän paimenmaat olivat seuraavat: Mentiin maantietä myöten Sikasiin pellon ohi. Sitten Siltasiin pellon takaa noustiin polkua ylös Suontakkaisel mäelle, se on noin puoli kilometriä pitkä harjanne, jossa aina korkeimmalla mäellä kuunneltiin kelloja. Siihen kuului rautatien puolelta Lillikkoro, Pinomaan ja Honkkamäen ympäristöltä. Harjanteen loppupäässä oli Kevätajoi mäki, siinä kuunneltiin Kultamäen puolelta. Martikorve suon yli noustiin Martikorve palolle ja siitä kirkolle menevän maantien yli Halkomäelle. Nyt käännyttiin paremmin Laalon kylän maille päin, Ruokkooksii ja Siltasii mäelle, siinä kuunneltiin Linnavuore ja Keihäskiven onnen puolelta. Jos ei tähän asti lehmiä löytynyt, niin tultii Siltasii tietä myöten kotiin. Silloin jäivät murkinalehmät lypsämättä ja lehmät jäivät ylpäisiin.

Iltapuolella kokoontuivat kylän paimenet yhteen noin 3-4 ajoissa ja mentiin niin kauan yhdessä, kuin kuka löysi lehmänsä, se jäi joukosta pois. Nyt mentiin maantietä myöten kirkolle päin kaksi kilometriä. Rajakiven kohdalla erottiin maantieltä jalkapolkua ylös Soikalliol. Siihen sanoivat kirkkaalla ilmalla näkyvän Kirvun kirkontornin, noin seitsemän kilometrin päästä. Soikalliol kuunneltiin Leppuokallio ja Rätlähtielt päin. Sitten taas jatkettiin matkaa polkua pitkin ja noustiin Mykkylä mäelle, se oli sellainen mäki, että ei miltään puolelta päässyt ylös mäelle muuten kuin ryömimällä. Siinä kuunneltiin Joron metsien, Tertsuon ja Äksjoen varsilta. Siitä ei ollut Tikkamäelle kuin vähän matkaa. Sitten laskeuduttiin jyrkkää rinnettä alas ja Lammiojan yli Suoportai mäelle. Lammioja lähtee Wiijenlammista ja laskee Äksjokeen. Vähän matkan päässä Matarahol noustiin suuren kiven päälle ja kuunneltiin Kärmelammin puolelta. Laskeuduttiin taas polulle ja noustiin Portinrinnan mäelle, se oli mahtavan korkea ja laaja mäki, jossa aina viivyttiin pitemmän aikaa. Me tyttöpaimenet opeteltiin siinä sileällä kalliolla tanssimaan ja syksypuolella kesää käytiin Matolammin rantakivikosta poimimassa mehuisia vaapukoita. Taas jatkettiin matkaa Lehmäkuopan niityn vieritse Paalakallei mäelle, jossa kuunneltiin Linjatien ja Lammaspiirin mäen puolelta. Jos ei tähän lehmiä löydetty, mentiin kotiin. Se ei ollut vielä sillä hyvä, vaan oli jonkun vanhemman ihmisen kanssa lähdettävä metsään etsimään.

Kylän paimenet tunsivat joka talon lehmänkellot äänestä. Oli myös tapana, jos ei yhtaikaa metsään jouduttu lähtemään, huhuilemalla (huhhoilla) kysellä toisilta paimenilta lehmiä. Noustiin mäelle ja huhuiltiin näin: ”Huuuuu (on sillä nuottikin)” ja toinen paimen vastasi: ”Huuu”, ”Oot sie kuult Eskola lehmii” En olee tai ”Ne on Linnamään puolel”. Tällaista huhuilua käyttivät paimenet 60 vuotta takaisin päin.

                 Helena Kuisma. 1954.