On ikävää, että veli on kuollut. Ensimmäinen veli kuoli 16 vuotta sitten. Se veli opetti minua voimistelemaan, kun olin 5-vuotias. Hän opetti niin hyvin, että vielä oppikoulussa, kuutisen vuotta opetuksen jälkeen sain kiitettäviä (ainoan ja toistumattoman) voimistelunumerokseni. Tällä veljellä oli moottoripyörä. Sillä minä matkustin kerran isäni kesänviettopaikasta Hämeenkyröstä Turkuun ja Pansioon, joka oli veljeni sijoituspaikka sillä hetkellä. Veljelläni oli nuotteja. Beethovenin Fuer Eliseä tapailin hänen flyygelillään. Olinhan ottanut pianonsoitossa tunteja jo monta vuotta sitten Kajaanissa. Ensimmäiset kaksi säveltä osasin soittaa hyvin.  Veli oli virittänyt flyygelinsä ihan timmiin ääneen. Yhtenä yönä flyygeli katkesi. Olivatko kuitenkin sadat kielet liian tiukilla olleet? Tämä veljeni väitti, että minä siellä yksinäisyydessä olisin polttanut tupakkaa, kun hän vaimonsa kanssa oli nukkumassa toisessa huoneessa. Tämän minä kielsin, mutta veljeni totuttuun tapaansa piti päänsä, ja uskoi hautaan saakka, että olin polttanut tupakkaa. Veljelläni oli mustavalkoinen televisio. Siellä esitettiin jo ammoin manan majalle astuneen espanjalaisen Calderonin näytelämä Elämä on unta. Tosin esityskieli oli suomea, joten pystyin sitä seuraamaan. Tämän veljen kanssa soudettiin kanootilla Ruissalon ympäri. Minunkin piti meloa, koska kanootissa oli kaksi airoa.

Tällä vanhimmalla veljelläni oli vaimo. Nyt jälkeenpäin  tajuan, että hän oli hiukan homssuinen. Se tarkoittaa sitä, että kun hän oli ammatissaan (linja-auton rahastajana) hän halusi läheisempää tuttavuutta myös kuljettajan kanssa. Siitä ei vanhin veljeni pitänyt, vaan piti tehdä avioero. Moottoripyörä jäi veljelle.

Rauno-veljeni, se nuorimmainen kolmesta kuoli äskettäin. Ei olisi pitänyt kuolla. Monet kaipaukset jäivät kalvamaan. Upeinta oli silloin, kun Rauno jostakin syystä haki minut Härmistä ja koulusta Hermes-merkkisellä polkupyörällään, joka oli tehty alumiinista. Siinä jossakin Asennon mutkien jälkeen Rauno opetti minulle, mitä prosentti merkitsee. Vielä tähän päivään mennessä se tieto on pätenyt.

Myöhemminkin Rauno vaivasi minua, kun olin jo Helsingissä. Piti maksaa hänen laudatur-arvosanansa yliopistoon. Lisäksi lainasin Raunolta kirjoja, joita en palauttanut. Rauno oli jonkin aikaa opettajana Tuupovaaran Mannervaarassa. Sieltä hän voi katsella syntymäkotinsa raunioita Neuvostoliiton puolella, jos vaivautui koulun vintille. Sieltä se Korpiselkä näkyi. Pappilan raunioita ei kyllä näkynyt, mutta ortodoksinen kirkko oli jäljellä muutamia vuosia.

Rauno olisi halunnut kansakoulunopettajaksi, mutta muka hänen kolme sormeansa kummassakin kädessä eivät riittäneet opetusministerille ja maalaisliittolaisella Johannes Virolaiselle. Luultavasti Virolainen ei rakentanut yhtään venettä (Rauno rakensi), ei järjestänyt yhtään äitienpäiväjuhlaa (Rauno järjesti), eikä osannut soittaa mitään (Rauno osasi), eikä osannut muuta kuin kuorolaulua (Rauno lauloi yksinkin).

Raunoa on ikävä minulla. On niin kummallista, että vain viikkoa ennen hänen kuolemaansa soiteltiin ja toivoteltiin hyvää joulua. Sitten ei toivoteltu enää mitään. Toivoisi, että ihmisten elämä jatkuisi pitempään kuin lyhyeen. On se onni elämässä, että voi joskus vuodattaa pienen kyynelen silmäkulmaan. Raunon minä tunsin seitsemänkymmenen vuoden ajan. Viime aikoina kun tavattiin, me miehet aina halattiin epäsuomalaisesti, eikä sanottu Pekka perkele, joka on vastine naisten sanonnalle ”oi kuinka ihana tavata sinua Pekka”.