Kuten yleisesti tiedetään, on kaikkien ihmisten äideillä jo syntyessään valmiina munasolut, joista yksi muutamasta kymmenestätuhannesta valikoituu sattumankauppaa tyrkylle ja josta sitten jälkeläinen mahdollisen hedelmöityksen jälkeen saa yli puolet geeneistään. Niinpä, kun aion kirjoittaa omaa historiaani, on minun aloitettava paljon kauempaa kuin syntymästäni: yli puolet historiastani alkoi jo silloin kun äitini Sylvi Kuisma syntyi vuonna 1909 – yli puolet sen takia, että solun mitokondrion perintöaineisto on kokonaan äidiltä.

Mitochondria are a badly kept secret. Many people have heard of them for one reason or another. In newspapers and some textbooks, they are summarily described ad the ’powerhouses’ of life – tiny power generators inside living cells that produce virtually all the energy we need to live. There are usually hundreds or thousands of them in a single cell, where they use oxygen to burn up food. They are so small that one billion of them would fit comfortably in a grain of sand. The evolution of mitochondria fitted life with a turbo-charged engine, revved up and ready and ready for use at any time. All animals, the most slothful included, contain at least some mitochondria. Even sessile plants and algae use them to augment the quiet hum of solar energy in photosynthesis.

Some people are more familiar with the expression ‘Mitochondrial Eve’ – she was supposedly the most recent ancestor common to all peoples living today, if we trace out genetic inheritance back up the maternal line, from  child to mother, to maternal grandmother, and so on, back into the deep mists of time. Mitochondrial Eve, the mother of all mothers, is thought to have lived in Africa, perhaps 170 000 years ago, and is also known as ‘African Eve’. We can trace out genetic ancestry in this way because all mitochondria have retained a small quota of their own genes, which are usually passed on to the next generation only in the egg cell, not in the sperm. This means that mitochondrial genes act like a female surname, which enables us to trace our ancestry down the female line in the same way that some families try to trace their descent down the male line from William the Conqueror, or Noah, or Mohammed. Recently, some of these tenets have been challenged, but by and large the theory stands. Of course, the technique not only gives an idea of our ancestry,  but it also helps clarify who were not our ancestors. According to mitochondrial gene analysis, Neanderthal man didn’t interbreed with modern Homo sapiens, but was driven to extinction at the margins of Europe.

Mitkondriot on huonosti suojeltu salaisuus. Monet ovat kuulleet niistä, syystä tai toisesta. Joissakin sanomalehdissä ja kirjoissa niitä on kuvattu summittaisesti elämän ”voimalaitoksiksi” – pieni voimanlähde elävien solujen sisällä, joka tuottaa lähes kaiken energian, jonka tarvitsemme elääksemme. Yhdessä solussa niitä on tavallisesti satojatuhansia kappaleita, jokainen käyttäen happea ravinnon polttamiseen. Ne ovat niin pieniä, että miljardi mitokondriota mahtuu yhteen hiekanjyvään. Mitokondrion kehittyessä se varusti elämän turbomoottorilla, valmiina kiihdytyksiin milloin vain. Kaikissa eläimissä, aivan saamattomimmat mukaan lukien, on ainakin muutama mitokondrio. Vieläpä paikoillaan pysyvät kasvit ja levät käyttävät niitä hyväkseen fotosynteesinsä hiljaisessa huminassa.

Joillekin ihmisille on tutumpi sanonta ”Mitokondrinen Eeva” – hän oli luultavasti ensimmäinen meidän esiäitimme, yhteinen kaikille nyt eläville, kun seuraamme historiaamme takaisin äitiemme kautta, lapsesta äitiin, äidistä isoäitiin jne., takaisin syvään ajan sumuun. Mitokondrisen Eevan, kaikkien äitien äidin, ajatellaan eläneen Afrikassa, ehkäpä noin 170000 vuotta sitten, ja hän on myös tunnettu nimellä ”Afrikan Eeva”. Voimme seurata geneettistä historiaamme tällä tavoin, koska kaikki mitokondriot ovat säilyttäneet osan omista geeneistään, jotka tavallisimmin välittyvät seuraavaan sukupolveen vain munasolussa eikä spermassa. Tämä tarkoittaa sitä, että mitokondrion geenit toimivat kuin naispuolisena sukunimenä, joka tekee mahdolliseksi seurata äidin puolen sukua, samoin kuin suvut, jotka johtavat esi-isänsä William valloittajaan, Noakiin tai Muhammediin. Äskettäin jotkut näistä teorioista on asetettu kyseenalaisiksi, mutta suurin piirtein teoria pitää. Sovellettuna teoria ei pelkästään auta meitä valottamaan omaa esihistoriaamme, vaan myös auttaa selvittämään, mitkä eivät ole meidän edeltäjiämme. Mitokondrion tutkimus antaa tiedon, että Neanderthalin ihmiset eivät sekaantuneet nykyaikaisen Homo Sapiensin kanssa, vaan päätyivät sukupuuttoon Euroopan laitamilla. [Nick Lane: Power, sex, suicide. Oxford University Press, 2005, s. 3, käännös IP.]

 

Kokonainen solubiologinen historiani alkaa joskus vuonna 1944 syksyllä, kun minut osittain sisältävä munasolu hedelmöitettiin ja geenit sekoittuivat ja aloin elää elämääni äitini kohdussa. Minä tulin maailmaan 2.5.1945 kunnioittavasti takapuoli edellä. Erityisen kiitollinen olen vanhemmilleni heiltä saamastani sävelkorvasta – sehän syntyessä joko saadaan perintönä tai ei saada, eikä sitä voi koulia kuin aavistuksen paremmaksi, jos ensinkään.

Suvustaan ja sen pitkästä historiasta ei kukaan voi paljoa kehua enemmän kuin toisetkaan, koska kaikilla ihmisillä se on ajassa yhtä pitkä. Kurt Vonnegut kirjoitti novellissaan, pojan kysyttyä isältään, mitä hänen esi-isänsä olivat olleet: ”He ovat jokainen olleet voittajia miljoonien ja taas miljoonien joukosta, aina ensimmäisiä”.

En malta olla lisäämättä (2.9.2007) tuohon Vonnegutin havaintoon vähän tuoreempaa: tämä on Richard Dawkinsin kirjasta The God Delusion, sivulta 361, Houghton Mifflin Company, 2006:

In Unweaving the Rainbow I tried to convey how lucky we are to be alive, given that the vast majority of people who could potentially be thrown up by the combinatorial lottery of DNA will in fact never be born. For those of us lucky enough to be here, I pictured the relative brevity of life by imagining a laser-thin spotlight creeping along a gigantic ruler of time. Everything before or after the spotlight is shrouded in the darkness of the dead past, or the darkness of the unknown future. We are staggeringly lucky to find ourselves in the spotlight. However brief our time in the sun, if we waste a second of it, or complain that it is dull or barren or (like a child) boring, couldn’t this be seen as callous insult to those unborn trillions who will never even be offered life in the first place?

Kirjassani  Unweaving the Rainbow yritin johdatella yleisöä siihen ajatukseen, kuinka onnekkaita me elossa olevat olemme ajatellen sitä suunnatonta ihmisjoukkoa, joka hylättiin DNA arpajaisissa, eivätkä koskaan syntyneet elämään. Meille onnekkaille ajassa oleville kuvailin elämämme suhteellista lyhyyttä, verraten sitä kapean lasersäteen valaisemaan osaan ajan suunnattomassa mittanauhassa. Kaikki ennen meitä on pimeän menneisyyden sumentamaa ja meidän jälkeemme on tuntemattoman tulevaisuuden pimeys. Olemme käsittämättömän onnekkaita ollaksemme valokiilassa. Ajatelkaamme lyhyttä elämäämme auringon alla: jos tuhlaamme sekunninkin siitä tai valitamme sen olevan tylsää ja tyhjää tai, kuten lapsi, ikävystyttävää, eikö tätä voisi kutsua raakalaismaiseksi loukkaukseksi niitä syntymättömiä triljoonia kohtaan, joille ei koskaan suotu edes elämää. [käännös IP]

Kunkin valokuvan kohdalla olen yrittänyt selvittää tarkasti, milloin kuva on otettu ja kuka on ottanut. Myös alkuperäisen kuvan omistajaa olen usein selvitellyt. Väistämättä valokuvien teksteissä on virheitä niin kuvan ajankohdasta kuin ottajastakin. Samoin henkilöt voivat olla väärin. Suhtautukaa varovaisesti kaikkiin noihin kuvan tietoihin. Ei edes alkuperäiseen kuvassa tai albumissa olevaan merkintään ole luottamista – merkintä on voitu tehdä paljonkin kuvan ottamisen jälkeen.

Usein tulin surulliseksi kuvia katsellessa, mutta suru on säälin tavoin ketään auttamaton tunne. Muutamia kuvia ajankohtaan sijoittaessani tulin myös miettineeksi sitä ikävää seikkaa, että joidenkin kohdalla kuvanottohetken ankeat ajat osoittautuivat sitten loppuelämää ajatellen onnellisimmiksi; vain onnettomampaa oli odotettavissa.

Mm. vanhoista valokuvista kertoo vuonna 2007 Stanfordin yliopistossa pitämässään luentosarjassa Ian McEwan. Seuraavassa hän siteeraa Susan Sontagia:

Photography is the inventory of mortality. A touch of the finger now suffices to invest a moment with posthumous irony. Photographs show people being so irrefutably there and at a specific age in their lives; [they] group together people and things which a moment later have already disbanded, changed, continued along the course of their independent destinies.

(suomennos IP): Valokuvaus on kuolevaisuuden inventointia. Sormen kosketus nyt sallii kohdata kuvanottohetken kuolemanjälkeisellä ironialla. Valokuvien mukaan ihmiset ovat kieltämättä siellä ja määrätyssä eliniässä; valokuvat yhdistävät hetkeksi yhteen asiat ja ihmiset, jotka sitten myöhemmin ovat ajautuneet erilleen, muuttuneet ja  seuranneet riippumattomien kohtaloittensa teitä.

Edellisen jatkona on Ian McEwanin omia ajatuksia.

So, one day, it could be the case with a photograph of us all assembled here today in this hall. Imagine us scrutinized in an old photograph two hundred years hence, idly considering by a future beholder as quaintly old-fashioned, possessed by the shelf-evident importance of our  concerns, ignorant of the date and manner of our certain fate, and long gone. And long gone, en masse. [Christopher Hitchens (toim.) The Portable Atheist. Da Capo Press.2007. s. 351.]

Niinpä sama tilanne kerran tulee meidänkin kohdallamme jos meidät nyt tässä luentosalissa olevat valokuvattaisiin. Kuvitelkaamme että vanhaa valokuvaamme tutkittaisiin tarkasti kahdensadan vuoden päästä. Kuvan tuleva omistaja laiskasti toteaisi sen viehättävän vanhanaikaiseksi, kuvastaen meidän silloisten ajatustemme itsestään selvää tärkeyttä, mutta tietämättöminä ajankohdasta ja tavasta, miten varma kohtalomme meidät tapaa, ja kaikki olemme kauan sitten menneitä. Kauan sitten menneitä, kaikki tyynni.