Maisemia vuoden 1959 heinäkuussa

 

Heinäkuun 2. päivänä 1959 läksin pyöräilemään Kajaanista etelään, enkä koskaan palannut enää sinne asumaan. Tässä kirjoituksessani en pyri kuvailemaan matkaa, vaan yleensä olosuhteita silloin – miten ne ehkä nykyaikaista nuorempaa ihmistä ehkä olisivat ihmetyttäneet. Matkasin Kajaanista Kuopion ja Mikkelin kautta Kuusankoskelle, sitten sieltä Lahden kautta Turkuun, Turusta Tampereen kautta Jyväskylään ja viimein Jyväskylästä Joroisiin.

Polkupyöräni oli aivan tavallinen – yksi vaihde eteenpäin, valot ja jarrut. Tarakalla kulkivat viltti, teltta ja reppu. Teltan olin lainannut Kari-veljeltäni, joka oli lainaussanoissaan toivottanut minut tervetulleeksi Turkuun ”jos kinttusi kestävät”. Sitä hänen ei tietenkään olisi pitänyt sanoa, koska erään heinäkuun päivän aamuna soitin Karille Turussa hänen työpaikalleen arkkitehtitoimistoon ja sanoin, että nyt sitä täällä ollaan. Viikon verran Kari (ja Eva) minusta kärsivät, ennen kuin jatkoin. Vaihdepyörään olin saanut tutustua Tuupovaarassa noin vuonna 1953 kun sain käsiini Yrjö Lehikoisen käyräsarvisen kilpapyörän. Kaaduin kovassa vauhdissa maantiellä Tuupovaaran kirkon edessä ja sain elinikäiset arvet toiseen polveeni muistoksi. Kilpapyörät olivat harvinaisia ja vaihteilla varustetut pyörät samoin. Olin kyllä valmistautunut pitkään matkaan ajamalla mm. 70 kilometrin pitusia iltalenkkejä. Olin 14-vuotias, poltin tupakkaa salaa ja minulla oli kimakka ääni. Finnejä ei vielä ollut.

Tuo sana ”soitin” antaa tietenkin nykyajan nuorelle väärän kuvan. Kännykät keksittiin paljon myöhemmin. Kaupungeissa oli puhelinkoppeja, joista voi soittaa, kun ensin syötti hiukan kolikkoja sen kitaan. Maalla ei ollut puhelinkoppeja. Ei ollut Tuupovaarassa eikä Vuolijoellakaan. Kajaanissa oli, mutta ei niihin voinut soittaa. Jos halusi puhelun, piti toimia toisin, jos puhelinta ei ollut kotona. Meillä ei ollut Kajaanissa puhelinta eikä ollut myöskään meidän vuokranantajallamme. Aivan mahdotonta ei meille soittaminen kuitenkaan ollut. Teimme sopimuksen aivan lähellä olevan yksityisen kioskinpitäjän kanssa, että sinne voi soittaa jos on tärkeää asiaa. Kioskista sitten joku kipaisi meille 50 metrin päähän sanomaan että ”puhelimeen”. Yleensä tärkeä puhelu oli, että joku oli kuollut tms., joka ilmoitus ei tietenkään enää ollut kiireellinen ainakaan vainajan kannalta. Minä en koko Kajaanissa olon aikana saanut yhtään puhelua, mutta soitin senään yhden puhelun. Matkalta en soittanut mihinkään mitään. Aina tulin vain yllättäen paikalle. Sellainen oli mahdollista, koska ihmisillä oli niin vähän kesämökkejä, että useimmat olivat aina kotona.

Liikkuminen polkupyörällä pitkin Suomennientä oli melko vaaratonta. Ajoneuvoista laskettuna liikennettä oli noin 1/20-osa nykyisestä. Ruuhka-aikoja ei ollut eikä viikonlopun tulo- tai menoliikennettä. Joissakin kaupungeissa (kuten esimerkiksi Lahdessa) oli vielä hevosvossikoitakin. Kaupunkien (taajama-sanaa ei oltu vielä keksitty) ulkopuolella saivat henkilöautot ajaa niin lujaa kuin värkistä irtosi. joskus 1930-luvun dekkarissa oli luettavissa, että ”roistot ajoivat Porvoosta Helsinkiin jopa 90 kilometrin tuntivauhtia”. Vuolijoella minun aikanani huhuttiin, että Leskinen oli ajanut taksiansa Otanmäestä Vuolijoelle päin jopa 100 kilometrin tuntinopeutta. Niinpä liikennekuolemien määrä oli noin 800 vuodessa, vaikka autoja oli vain murto-osa nykyisestä. Nykyisin liikenteessä kuolleita on noin 300 henkeä vuodessa. Tiet olivat sorapintaisia – vain kaupungeissa oli asvalttia. Joissakin kaupungeissa (kuten Lhdessa) oli mukulakivillä katettuja katuja, jotka pyöräilijän kannalta olivat mahdottoman epämukavia. Missään ei ollut moottoriteitä, joten polkupyörällä pääsi joka paikkaan mitä tietä halusi.

Nykyään joka paikasta löytyvät R-kioskit. Alun pitäen R-kioskeja oli rautatieasemilla ja niiden nimi oli Rautatiekirjakauppa. Kioskista ei myyty keskikaljaa, mutta sen sijaan maksimissaan 2,2 prosenttista erikoisolutta. Kioskissa maksettiin aina käteisellä rahalla – luottokortteja ei ollut kenelläkään. Pankkikortitkin tulivat vasta noin vuonna 1974.

Kun poltin tuolloin tupakkaa, piti sitä ostaa. Ostamiseen ei tarvittu erityistä ikää: ”isälle” voi ostaa tupakkaa vaikka nelivuotiaat. Ostamisen helpottamiseksi oli keksitty halpa kymmenen savukkeen pakkaus. Boston oli sen merkki ja pakkausta kutsuttiin sippibostoniksi. Sitä minä useimmiten poltin – joskun Kent-merkkistä savuketta,  erittäin harvoin Camelia jossa oli yksikyttyräisen kamelin kuva ja mainoslause ”turkish domestic blend”, jonka merkitystä en tiennyt, koska en ollut lukenut turkkia. Työmiesten merkkejä olivat Saimaa ja Työmies. Ne olivat filtterittömiä  väkeviä tupakoita, joiden polttamista avitti pakkauksessa oleva puuholkki. Klubi oli herrasmiesten tupakka, ns. pilliklubi, jossa filtterin virkaa teki pieni nöyhtä pumpulia. Niitä minä en polttanut. Oli tietenkin vielä väkevämpi filtteritön punainen nortti – North Sate -, jota en polttanut, koska se oli liian väkevää.

Maanteiden päällyste oli pelkkää soraa, jota oli sotkettu hieman saveen. Selluloosatehtaiden läheiset tiet kasteltiin soran sitomista varten tehtaan pistävän hajuisella jätelipeällä. Sateella päällyste muuttui liukkaaksi, mutta minun matkallani siitä ei ollut haittaa, koska koko kuukauden aikana ei satanut kertaakaan. Haittana oli suuret tienrakennushankkeet. Esimerkiksi lähes koko matka Iisalmesta Siilinjärvelle oli keskeneräistä tietä, jolla taivaltaminen oli hidasta. Oli paha työttömyysaika, ja kun ihmisille ei jaettu ilmaista rahaa, piti työttömille tarjota töitä. Tienrakennuksessa töitä riitti. Töitä sanottiin kuvaavasti työttömyystöiksi.

ABC-tyyppisiä huoltamoita ei ollut ensinkään. Bensiiniä sai ostaa yleensä jonkin vähittäiskaupan yhteydessä olevasta säiliöstä, josta sitä käsipelillä pumpattiin autoon. Hyvin harvat autot käyttivät polttoaineena dieseliä: kuorma- ja linja-autot kulkivat bensiinillä. Sähköautoista ei ollut kukaan kuullutkaan paitsi Helsingin johdinautoista. Ei nyt sentään enää ollut puukaasuttimiakaan, kuten parikymmentä vuotta aikaisemmin. Poliisiautoja näki harvoin: ne olivat pakettiauton tyyppisiä, koska tarpeena oli viedä hairahtunut ihminen suojaan, eikä aina tiennyt, kuinka siisti asiakas oli. Juopumuksesta sai sakkoja (toisin kuin nykyisin). Mitään erityistä nopeustarkkailua ei tarvittu, koska maalla sai ajaa niin paljon kuin sielu sieti. Kaupungeissa oli taas katujen kunto niin heikko, ettei siellä päässyt kivipäällysteellä paljon hurjastelemaan. Valoja pidettiin päällä vain pimeällä.

Rahaa siis piti olla ja käteisenä ja aina. Inflaatio oli heikentänyt markan niin, ettei enää pennejä käytetty ensinkään. Vanhastaan esimerkiksi 10 markkaa kirjoitettiin 10:-, mutta tuon loppupäätteen ”:-” merkitys vaihtui nollasta pennistä merkitsemään yleensä markan lyhennettä.

Muutakin kummallista toimintaa myös maanteiden ulkopuolella oli. Esimerkiksi postia kannettiin arkipäivisin kaksi kertaa: aamuposti ja iltapäiväposti. Sanomalehdet hoitivat oman jakelunsa. Postilaatiko tyhjennettiin jopa pari kertaa päivässä. Sitten oli vielä junassa sellainen ihmeellisyys kuin postivaunu. Sinne voi suoraan viedä kirjeensä. Työviikko oli kuusipäivinen, mutta tehdastyöläisillä lauantaipäivä katkesi jo kello 12. Mikään kauppa ei ollut pyhäpäivisin auki. Alkot aukenivat vasta kello 10 aamulla. Tavanomaiset ruokakaupat menivät kiinni joko kello 16 tai kello 17.

Maanteillä tutuin näky oli tietä reunustavat puhelinpylväät ja puhelinlangat. Tieltä valokuvia otettaessa sai olla tarkkana, jos halusi johdot tai langat pois näkyvistä, mutta koska minulla ei ollut kameraa, ei se haitannut. Pyhä alkoi lauantaina kello 18, jolloin soitettiin kirkonkelloja. Kaikki siitä sitten tiesivät, että pyhä alkoi. Julkinen liikenne toimi pyhäisin normaalisti, kuitenkin harvennetuin vuoroin. Turussakin pääsi halutessaan ratikan kyytiin. Helsingissä oli sellainenkin peli kuin johdinauto: sähkömoottorilla varustettu linja-auto, joka sai voimansa kadun ylle ripustetuista johdoista. Minä en koskaan ehtinyt johdinauton kyytiiin.

Rautateille olivat tulleet ensimmäiset moottorijunat. Lättähattu oli kevyt versio mallinaan ruotsalainen Rälsbus – se oli lähes samannäköinenkin. Aikaisempi motti, eli moottorivaunu sai hiljalleen väistyä. Kaukojuniinkin tuli dieselkäyttöinen kiitojuna. Sen matkanopeus voi olla huimaavat 80 kiometriä tunnissa. Höyry oli kuitenkin vielä pitkään pääasiallinen vetovoima.

Pakastimia ei ollut. Jäätelöä kuitenkin pystyttiin myymään hiilihappojäällä jäähdytetyistä pömpeleistä. Tavallisin oli jäätelötötterö. Makuja oli vanilja, suklaa ja mansikka.

televisio oli keksitty aikoja sitten, jopa väritelevisio. Suomeen telkkareita alkoi vasta tulla. Antenneita nimitettiin konkurssiharaviksi, koska laitteet olivat turkasen kalliita. Esimerkiksi meille hankittiin televisio vasta vuonna 1965. (Meilläkin on nyt televisio, mutta ei sitä oikein jouda katselemaan – en edes muista, kuinka monta viikkoa sitten viimeksi katselin TV:tä). Suomen Yleisradiolla oli monopoli sen kaltaiseen mediaan. Radiossa oli kaksi ohjelmaa: yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma. Rinnakkaisohjelmassa tuli sunnuntaisin pari tuntia tauottomasti ilman kuuluttajan välihuutoja kevyttä musiikkia. Jos halusi pysyä nuorison ajan hermolla, se oli välttämättä kuunneltava, vaikka olisi pitänyt enemmän Jorma Huttusesta Matteuspassion evankelistana.

2.7.1959 Polkaisin siis viimeisen kerran Kajaanista etelään polkupyörällä. Neljän vuoden aikana hankitut kaverit ja vihamiehet jäivät sinne. Kenellekään en käynyt sanomassa hyvästiä, en tajunnut, että suurinta osaa heistä en näe enää ikinä. Sinne jäivät Tuomo, Anneli ja ketäs muita niitä olikaan. Ilmeisesti ei ketään muita, joten ei sinänsä jäähyväisten jättäminen olisi paljon vaatinutkaan. Ei kukaan Kajaanin suunnasta ole minua paljon kaivannutkaan, joten kaikki neljän vuoden tuttavuudet ovat kadonneet kuin mustaan aukkoon jälkiä jättämättä.

Merkittävin asia tuon kuukauden aikana oli, että minulla oli äänenmurros. Merkilliseksi asian tekee se, etten itse pannut asiaa merkille. Kajaanissa sisareni Helena vain tokaisi: ”Sinullahan on ihan möreä ääni”. Sinänsä vähän outo huomautus, koska Helenalla itsellään oli (ja on) hyvin matala ääni naiseksi.