Minulle äitini opetti, että kirkossa urkurin soittama loppusoitto kuuluu palvelukseen ja pitää kuunnella loppuun. Minua vähän ihmetytti, kuinka urkujen soitto olisi jotakin jumalanpalvelusta. Kuunneltiin kuitenkin loppuun, vaikka kanttori Iivosen soittotaito oli melko surkeaa – kyllä hän koraalit osasi suvereenisti. Silloin ja sen ikäisenä en tajunnut urkujen soitosta muuta kuin sen, että sieltä tuli aika kovaa ääntä tarvittaessa. Me istuimme aina yläparvella, joten pillit olivat aika lähellä. Aikaisemman kanttorin, Toivo Viron, urkujensoitossa ei sen sijaan ollut mitään moittimista – olihan hän aikaisemmin ollut Terijoelle valittuna kanttorina. Lisäksi Iivonen haisi hielle ja oli poikamies.

Myöhemmin minulle tuli eteen jo säveltäjien nimiä. Sibelius tietenkin mutta ennen kaikkea tätini mies Jaakko Linjama, jonka suuri menestys oli voitto sävellyskilpailussa Helsingin olympialaisten avajaisissa esitettävään olympiahymniin. Silloin vuonna 1952 minulle tuli selväksi, että säveltämisessäkin voi kilpailla – toisin sanoen sävellyksetkin voivat olla eri tasoisia. En kyllä silloin tiennyt, että säveltäjiä oli Suomessakin enemmänkin kuin nuo kaksi. Niin, ja lisäksi Toivo Viro, joka pikkusiskolleni omisti sävellyksensä Tuuti tuuti tyttöäni (se oli kyllä aika kaavamainen). Viro oli niin tunnettu säveltäjänä, että äitini Imatralla pystyi arvostelemaan (negatiivisesti) hänen siellä pitämänsä sävellyskonsertin kuulematta yhtään kappaletta siitä – Viro oli silloin Ruokolahdella kanttorina.

Ulkomaisista säveltäjistä tuli minulle ensimmäisenä eteen Bach ja lukuisista Bacheista erotakseen etunimillä Johann Sebastian. Kun joku sanoo, että säveltäjä on Bach, tarkoittaa hän juuri tätä eikä esimerkiksi Hans Kristian Bachia. Vähemmän musiikkiin perehtyneille jo sana Bach riisuu hatun päästä, mikä tietenkin on aivan oikein. Kuitenkin Bachilla on sävellyksiä, jotka ovat vain lippalakin noston arvoisia – Bachilla sellaisia on kuitenkin hyvin vähän verrattuna esimerkiksi Schubertin kirjavaan tuotantoon.  Aikoinaan kun kymmenvuotiaana aloitin pianonsoiton, niin jo sana fuuga sai kunnioitukseni kohoamaan, vaikka en tiennyt fuugasta sävellysmuotona mitään. Luulin jopa että Michael Aaronin pianonsoiton alkeisoppaissa ollut fuuga oli Bachin säveltämä, koska sen oli säveltänyt melkein samanniminen Johann Pachelbel. Fuuga oli jotain sellaista, mikä jo sanana herätti kunnioitusta.

Joillekin jo sana Bach kertoo kaiken ja vahvistaa mielikuvaa ankarasta ja hieman mahtipontisesta hovisäveltäjästä ja suurkaupungin kirkon kanttorista. Niinpä järkytin suuresti erästä työkaveriani, joka muun porukan kanssa oli kerran vierailulla luonani. Soitin hiukan Bachia ja nimenomaan Italialaisen konserton hitaan osan. Sehän on nimenomaan italialainen: yksiääninen soolo diskantissa ja tutti orkesteri bassossa, mutta hiljaa tai vieläkin hiljempaa (p, pp) ja tempossa Andante eli kävelemisen tahdissa. Tätä musiikkia ei työkaverini mieltänyt Bachin säveltämäksi ensinkään, vaan tuhahti jotain että ”olipa vaisu”. Hänen mielikuvissaan Bachin olisi pitänyt pauhata ainakin jotain d-molli-toccatan tapaista. Hän ei kerta kaikkiaan pystynyt kuuntelemaan tuota ihanaa melodiaa ja taitavasti tehtyä säestystä – siinä samassa hän sanoi tietämättään, ettei ymmärrä Bachista mitään eikä muutenkaan musiikista.

Pianisti Andras Schiff esitelmöidessään Bachista (youtube,Andras Schiff on Bach) sanoo, että Bachilla on aina huumoria sävellyksissään samoin kuin Beethovenilla, kun taas Schubert on aivan huumorintajuton. Nyt kun hiukankin miettii, niin ei  Schubertilta kyllä löydy huumorin alkeitakaan. Schubert on hyvin paljon vakavampi kuin Bach. Esimerkiksi joidenkin kuolemanvakavasti Bachiin suhtautuvien on melko vaikea mieltää, että hienossa muunnelmateoksessaan Goldberg muunnelmat hän yhdessä osassa käyttää pohjana lastenlaulua (joka oli tietenkin aikanaan aivan tunnettu). Minulle Bachin huumori avautui, kun kuuntelin erästä hänen uruille säveltämäänsä pastoraalia. Viimeinen osa koostuu kaksiosaisesta kappaleesta. Manuaaleilla soitetaan lurituksia ja jalkio säestää ensimmäisessä puolikkaassa asiallisesti neljäsosanuotein tahdin alussa. Mutta voi, kanttori onkin ottanut olutta ja toisessa puoliskossa jalkio raahautuu puoli tahtia jäljessä – kuten kaikki tietävät, niin nautittu olut vaikuttaa ensimmäisenä jalkoihin. Bachin kaikissa kappaleissa löytyy näitä huumorin pilkahduksia. Jopa kristillisiin teksteihin kirjoitetuissa kantaateissa lainataan sumeilematta hänen jotakin tanssisarjansa osaa. Myös päinvastaistakin tapahtuu: hän kierrättää kristillisen kantaatin koraalin ilman tunnonvaivoja pianosarjaansa (itse asiassa cembalo tai klavikordisarjaansa, piano oli vielä keksimättä). Esimerkiksi ranskalaisista sarjoista viimeisin, E-duurissa, alkaa Allemande-osalla (saksalaistyylinen tanssi), joka on muunnelma hänen erään kantaattinsa loppukoraalista.

Bachin sävellykset ja varsinkin fuugat vaativat hiukan ymmärrystä. Niitä voi tietenkin kuunnella aivan ummikkonakin, mutta silloin hienouksista menee yli puolet hukkaan verrattuna siihen, kuin jos hiukankin tietää jotakin sävellystyylistä. Jos uhraa elämästään kolme minuuttia ja lukee esimerkiksi Wikipediasta, mitä fuugalla tarkoitetaan, on jo huomattavan pitkällä: osaa esimerkiksi erottaa teeman ja sen esiintymiset eri kontrapunktissa. Kaksiääniset inventiot pianolle (toiselta nimeltään sinfoniat) on hyvä lähtökohta opiskella kuuntelua: ne eivät ole liian pitkiä (n. 2 minuuttia kukin), mutta niissä tulee esiin lähes kaikki mitä Bachin musiikissa yleensäkin. Esimerkiksi Andras Schiff pitkän TV-esiintymisensä aluksi soitti invention f-mollissa ja sanoi (samoin kuin minäkin), että siinä on pienoiskoossa Bachin musiikin elementit esitettynä kahdessa minuutissa – muuten minunkin erityisesti arvostama inventio: kuulostaa jopa hyvin modernilta musiikilta.

Bachin huumori on hyvin hienovaraista: ei sitä ole esinaurettu, vaan se pitää itse tajuta. Melkeinpä voisin sanoa, että Beethovenin huumori on paljon selkeämpää. Esimerkiksi Beethovenin pianosonaateissa (ensimmäistä kertaa kuunnellessa) odottaa jonkun tavanomaisen soinnun tulevan seuraavaksi, mutta eipä tulekaan. Tai sitten jonkun pianosonaatin loppu: odottaa jonkun kadenssin ja loppusointujen jälkeen, että siinä se oli, mutta sitten tuleekin vielä yllätyksellinen loppuluritus (coda), jota ei mitenkään osannut ennakoida. Nyt kun vielä kelaan Schubertia, niin täytyy ottaa hiukan takaisin: hänen liedissään Ade du muntre du fröhliche Stadt (Hyvästi sinä lystikäs ja iloinen kaupunki) pianosäestys mallaa ratsun kavioiden kopsetta sen loitotessa – välillä sitten kumisee ratsun kavioiden alla puusiltakin: siinä on sentään jotain huumorin pilkahdusta. Sen sijaan laulusarjassa Winterreise ei ole mitään hauskaa – samaa surkuttelua, itsesääliä ja valittelua kaikissa lauluissa.