Joskus tulee mieleeni, että pitäisikö minun kieltää menneisyyteni. Joskus vastaus on kyllä, joskus ei. Sitten tulee mieleeni, pitäisikö minun kieltää äitini menneisyys. Vastaus on useimmiten ei. Siksipä julkaisen äitini kirjeen hänen avioeronsa aikoina 1955, jolloin hän oli Vuolijoen Vuottolahdessa kansakoulunopettajana. Kirjeessä mainitun kuumeen muistan hyvin. Se kesti tosin vain kolme päivää, mutta ankarana, jonka aikana näin kummallisia unia. Tuupovaaran nimismies, varatuomari Martti Honkavaara oli perhetuttuja – jopa niin hyviä tuttuja, että Mirja Honkavaara kiljaisi, kun Arvi Pärssinen tavoitteli hänen reittään (kertoi Raija Uusikylä, entinen Honkavaara). Olisiko maailma parempi, jos tätä kirjettä ei olisi julkaistu. Tuskin parempi, mutta köyhempi. Seuraavassa kirjeessä tulee esiin äitimme suunnaton voima, joka avulla hän sitten jatkoi niin omaa elämäänsä kuin lastensa. Vuonna 1955 hän muutti minun kanssani pieneen huoneeseen Kajaanissa, ehkä 12 neliömetriä, kun takana oli 200 neliötä pappilaa Minä tienasin elokuvarahat hierottuani puoli tuntia äitini jalkoja. Sini oli pantu enonsa Ilmari Kuisman ja Elsan hoiviin Nikkilään. Kaikki minun toverit olivat kadonneet, eikä sisaruksia ollut. Siinä yhdessä huoneessa ei Kajaanissa ollut edes keittolevyä. Niinpä uskaltaudun julkaisemaan tämän kirjeen, jonka sain Raija Uusitalolta (Honkavaara) jo yli kymmenen vuotta sitten. Jos mennään aivan ulkoisiin seikkoihin, niin äitini kirjoitustyyli on aivan loistavaa.

17.3.1955 Sylvi Pärssinen Vuottolahdesta Martti Honkavaaralle Tuupovaaraan [Alkuperäinen käsin kirjoitettu kirje: IP:n arkisto. Tämän kirjeen sain käsiini v. 2004 Raija Uusikylältä, Martti Honkavaaran tyttäreltä.]

                                                           Vuottolahti 17. 3. 55.

Martti hyvä!

Kiitokset Sinulle ja Mirjalle viimeisestä. Huomasin, että teitte parhaanne ja olitte kovin ystävällisiä minulle.

En tavannut tuomari Keinosta silloin Joensuussa, hän oli Helsingissä. Otin yhteyttä tuomari H. Surakkaan, joka tuntuikin oikein asialliselta. – Olette nyt varmaankin tavanneet ja ehkä keskustelleetkin asiasta. Hän kehoitti kirjoittamaan Jennylle ja pyytämään häneltä tunnustusta. Tein sen ja olen saanut vastauksenkin, jossa Jenny ylimielisesti kieltää kaiken ja vihjailee, että kysyy ”silminnäkijöiltä” kunniaansa. En tietysti maininnut kirjeessäni keneltä asian sain tietää, enkä Tossavaisesta. Kirjoitin nyt juuri uudelleen ja pelottelin tyttöä, ellei ole rehellinen.

Ja niin lojuin matkani jälkeen tiistai-iltana 1/3 täällä huoneessani yksin ja murheisena, kun arvaamatta huoneeni ovi aukeni ja sisään astui rovasti Ruskomaa Kajaanista. Kajaanin tuomarit olivat kauhistuneet haastettani ja tuomari Ipatti (?) jolle tuomari Surakka oli antanut tehtäväksi jättää paperin, oli vielä varmaankin ottanut yhteyttä rovastiin ja pyytänyt, että luopuisin asiasta. Rovasti R. ”vaikutti” minuun pitkän aikaa, hän tarkoitti ehdottomasti hyvää, mutta minä aivan riehaannuin, että minunko asiani yksin on kärsiä vuosia ja koettaa ulkonaisesti pönkittää kirkon arvovaltaa ja kunniaa. Hän pehmitti vielä Arviakin ja saattoi meidät tapaamaan toisemme, mutta Arvi on kylmä ja kova minulle. Siitä huolimatta vielä yöllä toisella tunnilla istuimme rovastin kanssa kahden hänen autossaan ja hän selitteli miten väärin tein jos minä hain aviorikoksen perusteella eroa.  Lopulta äärimmilleen uupuneena ja kiusattuna, tuntien päälläni suuren vastuun kaikesta, minä suorastaan huusin tuskasta. En tuntenut Jumalan läsnäoloa enkä mitään, toivoin vain, että joku järkevä ystävä olisi ollut apunani. – Sellaista kai on se n.s. kolmannen asteen kuulustelu, josta amerikkalaisissa kertomuksissa mainitaan. Ja sitten minä sanoin, että menköön ja estäköön varatuomari Ipattia jättämästä haastettani – papereitani oikeuteen.

Rovasti R. on hyvää tarkoittava ja rehellinen, se on varma. Sanoin, että uhraan oikeuteni vain hänen ansiostaan. Hän kuitenkin pyysi, että aamulla soittaisin ja varmistaisin asian, mietittyäni vielä muutaman tunnin. – Olin varmasti yksinäisin ja onnettomin nainen laahustaessani huoneeseen, missä Rauno, Helena ja Sini nukkuivat sinä yönä. – Ei minulla ollut vihaa ja kostoa mielessä, ei suuria eleitä ja paatosta, olin toivoton. Sentimentaalisesti joskus intoilen itsemurhalla, mutta tuona aamuyönä olin lähempänä loppua kuin koskaan. Tiedän nyt, millaista sellaisena hetkenä on. Tyhjänä, rauhallisesti ja yksinkertaisesti kirjoitin lapsille, että olen väsynyt ja haluan nukkua. Otin unilääkkeen, Arvin minulle antaman, Kalle-Villen [Suurpää] määräämän, ja – pysähdyin katselemaan nukkuvaa Siniä. Vallan arkipäiväisesti aloin ajatella, mitä hän sanoo, jos äiti ei aamulla herääkään. Ja siinä seisoessani ikään kuin heräsin tylsyydestäni. Kuin uni poistui tyhjyys ja sain omituisen tyyneyden. Minun täytyy rehellisesti sanoa, että tuollaisena hetkenä, jolloin ihminen on eroamaisillaan elämästä, ei tunneta enää tuskaa. Silloin ihminen ei kuulu enää mihinkään, ei elämään eikä kuolemaan, hän on tyhjä, irrallinen, mitätön maailmankaikkeuden sirpale. – Sinin näkeminen, ei mikään rakkaus edes Siniin tahi Jumalan tunto, esti minut syömästä noita pillereitä. Olen kai jumalaton, mutta tällaista oli sinä yönä minulla. Mietin Pekka Rautiaisenkin kohtaloa. Valvoin koko yön. Aamulla alkoi minua vasta peloittaa se, mitä olin aikonut tehdä.

Ja sitten minä aamulla soitin ensin Arville ja kysyin vielä, haluaako hän sopia. Ei! Ja sitten minä soitin Kajaaniin: Peruutan haasteeni, odotan ja toivon vielä. – Olen iloinen, että sain vielä voiton itsestäni. Minussa mahtaa olla kovasti voimaa, ivasin vielä itseäni.

Mutta nyt ollaan jo jälleen uusilla urilla. Minun tietämättäni pari Otanmäen naista oli valittanut Tkl:n [Tuomiokapituli] Arvista. Eilen lääninrovasti oli täällä kuulustelemassa meitä – vanha tuttu asia. Hänestäkin tuntui nololta panna kaikkia Arvin tekoja pöytäkirjaan. Siihen tuli vain Saini-juttu ja maininta, että olen kahdenkymmenen vuoden ajan kärsinyt samanlaisista asioita, ja että kerrottu asia on vain murto-osa siitä, mitä on tapahtunut. Sain sen käsityksen, että ne mahdollisimman kauniisti koettavat selviytyä Arvista. – Voi kyllä olla mahdollista, että ne Kuopiosta käsin kyselevät Tuupovaarastakin. Minä en nyt salaa mitään, ehkäpä on parempi, että kerron kaikki, mitä ne mahdollisesti vielä haluavat tietää.

Näen tuossa nyt sellaisen johdatuksen, että vaikka minä jätin asian toistaiseksi, vieraat ihmiset kirjoittivat puolestani.

Olen jankuttanut Sinulle asiastani nyt kyllästymiseen asti. Mieleni teki kertoa tästä. Olen edelleen paha ihminen. Jälleen mielessäni on ajatus, että jos minä en saa olla Arvin vaimona, ei kukaan muukaan nainen saa olla hänen ”kirkkoherranrouvansa”. Se sana kuuluu vain minulle.

                 Sydämelliset terveiseni teille molemmille.

                                                                                  Sylvi Pärssinen

29/3 Postilakon vuoksi tämä myöhästyi.

Jos Mirjalla on aikaa, niin pyytäisin kirjoittamaan. Ilmo on täällä luonani, kuumetta 39º2. Täällä on pakkanen.

Mieleni tekee pääsiäislomaksi [1. pääsiäispäivä 10.4.1955]  tulla sinne Tuupovaaraan päin, mutta en tiedä varmasti.