Vaikka musiikkia ainakin oppikoulun käyneille opetettiin toisesta luokasta lähtien, voi olla, että silloin noin 12-13-vuotiaalle eivät kaikki termit juurtuneet niin hanakasti mieleen, että niitä muistettaisiin. Niinpä päätin kirjoittaa tämän pienen muistikirjan noita kaukaisia muistoja elvyttämään. Seuraavan esityksen muoto on kuin Lutherin katekismuksesta: ensin tulee sana ja sitten ”mitä se on”.

Jatkuvasti kuulee kummallisia sanoja, jos kuuntelee vähänkin sinfonioita tai muita sellaisia: ”osat ovat Allegro, Andante, Presto” tms. Itse asiassa osilla ei ole yleensä nimiä – nuo ovat vain merkintöjä siitä, kuinka nopea on neljännesosanuotti kussakin sävellyksessä. Siis nuo kertovat vähän, missä tempossa osa etenee. Jos otetaan ensiksi Andante, joka tarkoittaa sanan mukaisesti ”käyden”. Silloin kuulija tajuaa perusrytmin olevan ei suinkaan laahustelua vaan melko reippaan kävelyn tahti. Allegro kertoo että tuo neljäsosa kulkisi melko vilkkaasti, mutta ei ylinopeasti. Sitten tietenkin Presto eli nopeasti pitää esittää sanansa mukaisesti. Tempomerkintä ei kerro, onko kappaleessa nopeita tai hitaita yksittäisiä sävelkulkuja. Esimerkiksi Bachilla on Adagio-merkinnän alla vaikka kuinka nopeita korukuvioita perusrytmin ollessa kuitenkin erittäin hidas. Siis tempomerkintä ei loppujen lopuksi paljoa kerro kuulijalle. Nuotteihin voi merkitä boosterin eli kiihdyttäjän. Musiikissa sen nimi on Alla breve (eli lyhyemmin), silloin viitataan kintaalla alkuperäiselle tempomerkinnälle ja esitetään kappale kaksi kertaa nopeammin. Tämä on tehty sen takia, että säveltäjät ovat laiskoja. On helpompaa kirjoittaa nuottiin vain yksi sakara ja tempomerkinnän lisäksi Alla breve kuin joka paikkaan sama nuotti kahdella sakaralla ja ilman Alla breveä.

1700-luvulla harrastettiin sarjoja tai partitoja (hienommalta nimeltään). Niihin säveltäjä kokosi kappaleita, joilla oli löyhä yhteys muihin saman sarjan kappaleisiin. Teoksen osille annettiin tanssien nimiä: Sarabande, Menuet, Gigue, Loure ja muuta hienoa. Kun säveltäjät halusivat olla erikoisia, niin joku voi säveltää Menuetin, joka kuulostaa Sarabandelta ja päinvastoin. Nämä ovat varsinkin Händelillä ja Bachilla vaikeita. B&H oletti ilman muuta, että kaikki olivat tanssineet Sarabandea (ryhmä-paritanssi) ja tiesivät, että siinä kolmijakoisessa tahdissa paino on tahdin toisella osalla, ei ensimmäisellä eikä kolmannella. Monia näissä sarjoissa esiintyviä tansseja ei enää Tuuloksen Kapakanmäellä tanssita, joten tietoa esitystavasta pitää hankkia muualta. Ankaria taisteluja käydään musiikkitieteilijöiden kesken siitä, onko Allemande (= Saksalaiseen tapaan) hidasta vai nopeampaa naputusta. Emme tiedä, koska Bach ei koskaan nauhoittanut omia soittojaan. Lisäksi Bach ani harvoin kertoi edes viitteitä siitä, miten hänen kappaleitaan pitäisi esittää.

Sitten mennään orkesterinjohtajan pallille. Jotenkin johtaja puikkoaan heiluttamalla saa koko orkesterin soittamaan. Soiton aikana hän viittilöi sinne ja tänne enemmän tai vähemmän. Mitäkö sillä on virkaa? Monet orkesterit osaavat soittaa ilman johtajaakin. Väärin – johtaja on silloin ykkösviulisti, jota muu joukko seuraa silmäkulmastaan. Johtaja treenaa joukkonsa harjoituksissa. Yleensä esityksissä ei enää pysty mitään uutta antamaan, ehkä hiukan säätämään volyymiä alemmas tai ylemmäs. Varsinkin maaseutuorkestereissa vanhat mullit pitävät oman päänsä ja soittavat siten kuten aina ennenkin on soitettu. Tempon vaihteluitakaan ei esityksessä suosita. Kaikkein pahin virhe, minkä orkesterinjohtaja voi tehdä, on ryhtyä viittilöimään sen mukaan miten orkesteri soittaa (sen minä osaan). Ei hän silloin johda mitään, vaan orkesteri johtaa johtajaansa kuin sätkynukkea.

Kuoronjohto on taas hiukan toisenlaista kuin orkesterinjohto. Useimmiten johtajalla on johdettavanaan amatöörilaulajia. Silloin vain harjoitus tekee mestarin. Fougstedt kirjoitti mainion kuoronjohto-oppaan (jo aikoja sitten). Yksi ohje siinä annetaan. Jos kuoronjohtaja laulaa kuoronsa kanssa, on peli kokonaan menetetty. Kuoronjohtaja johtaa silloin vain omaa laulamistaan eikä kuoron. Muistan, kuinka Paavo Berglund rikkoi tätä sääntöä. Kun hän radion sinfoniaorkesterin kanssa ja YL:n laulaessa johti Sibeliusta aukoi hän suutansa kuin kala ja suun kautta johti kuoroa siellä meidän näkemän orkesterin takaa. Paavo oli jotenkin kirgiisin näköinen, koska hänellä oli luiska paljas otsa ja takaraivo ulottui takana pitkälle. Kyllä sekin menetteli, mutta olisimme me laulajat tahtipuikonkin mukaan osanneet laulaa.

Pedaali. Pianossa ja flyygelissä on monta pedaalia, jopa kolme. Oikeanpuoleisin on varsinainen pedaali, jonka tarkoituksena on saada jättää kieli soimaan, vakka sormi ei sitä painakaan. Vasemmanpuoleisin pedaali vaimentaa soittoa jättämällä yhden kielen mykäksi. Ylä-äänissä on kolme kieltä ja alemmissa kaksi. Siis saadaan vaimeampi sointi. Barokkimusiikissa oikeanpuoleista pedaalia joko käytetään tai ei käytetä. Siitä kiistelee montakin koulukuntaa. Antaa heidän olla.

Miksi ykkösviulisti sinfonian esityksessä antaa äänen jota sitten orkesteri tapailee. Orkesteri kuulostaa paremmalta, jos kaikki soittavat suurin piirtein samalla virityksellä. Ykkösviulisti antaa sävelen ”a” omasta viulustaan, jonka hän on huolellisesti virittänyt jo siellä pukuhuoneen puolella. Siihen vastaava oboe ja klarinetti, jotka eivät voi paljon viritystä säätää. Vastauksen perusteella muut viulut, sellot, altot ja kontrabassot tarkistavat omat virityksensä samaan – joko ylemmäs tai alemmas. Hei, jopa patarummut pitää virittää.  Virityksen yhteydessä jotkut soittajat tapailevat vaikeaksi kokemiaan sävelkulkuja seuraavassa kappaleessa.

Kapellimestari tulee vihdoin sisään ja puristaa (ei liian kovaa) ensiviulistin kättä. Hän ikään kuin ottaa haltuun orkesterinsa. Jos kapellimestari haluaa olla välkky, ei hän ota edes partituuria mukaansa, vaan johtaa ulkoa. Partituuri on sellainen nuotti, josta näkyy alekkain, mitä kunkin soittimen pitäisi soittaa. Mitään ei kuitenkaan pysty korjaamaan, jos joku soittaa väärin. Joskus harvoin, jos kaikki meni pieleen (skandaali), voi kapellimestari sanoa, että koitetaanhan alusta uudelleen.

Kenraaliharjoitus. Oopperan kenraali tarkoittaa harjoitusta, mutta yleisön edessä. Kaikki esitetään kokonaisuudessaan. Jotta ihmisille jäisi mieleen, että tämä on harjoitus, kapellimestari katkaisee jossakin paikassa esityksen ja aloittaa uudestaan jostakin edellisestä kohdasta. Partituuriin on merkitty ne kohdat. Esimerkiksi aloitetaan kohdasta E tai sitten aloitetaan tahdista 403 (tahdit on numeroitu partituurissa).