Sylvi Pärssisen muistelmaa [1986]
K a n t t o r i j a e d e l t ä j i ä m m e , e n s i m m ä i n e n
p i i s p a n t a r k a s t u s
Aleksi Mononen oli kanttorina tullessamme Korpiselkään. Hänestä ja hänen rouvastaan Hiljasta saimme ensimmäiset ystävämme. Kirkossa ei ollut urkuja, mutta hyvin Aleksi soitteli urkuharmoonia ja veisaili virret. Hän oli alkujaan diakoni, ja hän seurasi yleensä mukana pitäjän matkoilla. Pappi sai hänen autossaan kyydin, ja siitähän tuli lisuketta kanttorin pieneen palkkaan. Useasti me rouvat olimme mukana, milloin vauvoiltamme pääsimme. Kanttori oli ylen varovainen ajamisessaan, eikä vauhti voinut Korpiselän kiemuraisilla ja huonoilla teillä ollakaan suuri. Leikillisesti kerrottiin, että kanttori käy aina mutkaan tullessa kurkistamassa, tuleeko vastaan ketään, ja vasta sitten uskaltaa itse lähteä ajamaan. Hän myös aina piti puheen hartaushetkissä.
Ennen sotia hän rakennutti oman talon Korpiselän kirkonkylän korkeimmalle kohdalle, mutta se piti sitten jättää. Siirtolaisena hän joutui Konginkankaan kanttoriksi. Ystävyytemme silti säilyi. Pojasta Sakari Monosesta tuli kuuluisa säveltäjä.
Entisistä papeista Aleksi Mononen tiesi monia asioita. Niinpä siellä oli aikoinaan ollut pastori Valtari, joka tuntui olleen remseä ja kursailematon mies. Kerran sunnuntaiaamuna kanttorin tullessa kirkkopihalle menossa katsomaan jumalanpalvelusvirsiä pappi niitti heinää kirkon vierellä. Kanttorin ihmetellessä sitä Valtarin viikate sattui ruohikossa olevaan kiveen, jolloin hän kirosi. Kanttori nyt varoittelemaan, että kuinkas sinä noin kiroat, mutta Valtari tuumasi: ”Eihän sitä paholaisen nimeä ole kielletty turhaan lausumasta, vaan Jumalan nimeä”.
Eräs Korpiselän papeista oli Sorri. Kun hän oli ensi kerran tulossa seurakuntaansa ja odotteli Joensuussa linja-auton lähtöä. niin joku korpiselkäläinen oli nähnyt hänet.
(IP huomautus: Vielä vuoden 1936 aikataulussa vain yksi vuoro kulki suoraan Joensuusta Korpiselkään. Se olikin varsinainen pitkän linjan kulkija, koska määränpäänä oli Suojärvi, jonne reitti kulki Tuupovaaran, Tolvajärven ja Ägläjärven kautta. Matkan kokonaispituus oli 305 kilometriä. Auto lähti Joensuusta kello kaksi iltapäivällä ja kuuden tunnin ja 45 minuutin kuluttua oltiin perillä Suojärvellä. Takaisin päin tultiin tasan kuudessa tunnissa. Korpiselkää ei ole aikatauluun merkitty, mutta sitä kautta auto varmasti meni, koska muuta tietä ei Tuupovaarasta Tolvajärvelle ollut. Korpiselkään matka Joensuusta taittui noin kahdessa ja puolessa tunnissa, jos auton kumi ei matkalla puhjennut.)
Pastori oli kuluneissa vaatteissaan, kalossit olivat niin rikkinäiset, että ne oli nuoralla sidotut kiinni. Siitä tuleva seurakuntalainen heti päätteli, että siinä se on se uusi pappimme. Eikä siellä Korpiselässä kukaan pappi päässyt rikastumaan. Tälläkin Sorrilla oli suuri lapsilauma. Olen kovin innostuneesti lukenut sotiemme historioita. Kirjassa ”Lounais-Hämeen rykmentin taistelujen tie, JR 23, Er.P 15 ja Er.P 21”, kirjoittanut Arvo Ojala, kerrotaan urhoollisesta majuri Teppo Sorrista, joka ”osoitti erinomaista intoa juuri Korpiselän kirkolle hyökätessä. Vasta myöhemmin asia onkin sitten valjennut. Majuri Sorrin isä oli ollut aikoinaan Korpiselän seurakunnassa pappina ja nykyinen majuri poikaviikarina juoksennellut pikku pahoja tehden kirkonkylän ristiin rastiin, joten nykyinen taistelutanner oli hänen entistä kotiseutuansa ja näin ollen varsin tuttu maastonsa puolesta. Hän tiesi mitä tehdä ja miten tehdä, ja hän teki kaiken mallikelpoisesti.” Myös majuri T. Sorrin veli kapteeni K. Sorri, Jr 22, mainitaan samassa kirjassa Syvärin taisteluissa.
Mihin pastori Revon jälkeläiset, ”Revonpennut”, lienevät hajaantuneet, en tiedä. En myöskään rouva Revon viimeisistä ajoista.
Arvi oli Korpiselässä vuosina 1932-1935, jolloin tuli muutto Vpl. Pyhäjärven kappalaiseksi. Hänen jälkeensä sinne määrättiin pastori Antero Kopperi. Hän oli poikamies, kovin arvokas ja kaikista papillisista tavoista kiinni pitävä. Äitinsä kanssa hän eleli. Jo ennen määräaikaa pastori kävi tutkimassa pappilamme, suunnitellen huonekalujen paikkaa. Se tuntui meistä kovin hassulta. Pastori Kopperilla ei ollut lauluääntä. Siksi myöhemmin kun Arvi oli naapuripitäjän Tuupovaaran kirkkoherra ja hyvä-äänisenä kävi kutsuttuna juhlissa laulamassa, messuamassa, äiti oli kateellisena tehnyt ivallisia huomautuksiaan. Korpiselkäläiset kuitenkin hyväksyivät messuttoman pappinsa ja pitivät hänestä.
Ensimmäisenä pappisvieraanamme saimme heti tulokesänä Korpiselän ensimmäisen papin.
Tämän vierailun aikana minä tein ensimmäisen möhläykseni pappilan emäntänä. Kun tarjosin kahvit vierailleni, niin keittiöömme saapui kirkonkylän poliisin rouva Mandi Kanula tapaamaan entistä ystäväänsä. Ja minä, jolla oli aivan ihmeellisiä käsityksiä papin rouvan käyttäytymisistä, tarjosin rouva Kanulalle kahvia keittiössä, kun me toiset olimme juuri kahvilla ”salissa”. Keittiössä vieras rouva kävi häntä tervehtimässä. Pian opin kuitenkin, että kaikki seurakuntalaiset ovat meille arvokkaita vieraita. Miten usein olenkaan katunut silloista typerää ”säätyjakoani”. Ylitin hyvät tavat myös siinä, että koetin järjestää vieraillemme mahdollisimman hienon tarjoilun.
Eihän meillä paljon käynytkään vieraita silloin alussa. Toinin palattua Inkilään meille tarjottiin pieniä piikasia vaikka ruokapalkalla. Olihan kova pula-aika, jolloin korpiasukkaille oli suureksi avuksi, että saisi edes jonkun lapsista vieraan leipiin. Arvi maksoi pienen palkan noille apulaisille, joista oikeastaan oli vain vähän apua lapsen hoidossa, olivat vain ”tyhjää paremmat” ja ”kättä pidempiä”, niin kuin siellä oli tapana sanoa. Apulainen nukkui keittiössä.
Kirkkoneuvoston ja –valtuuston kokoukset pidettiin pappilassa. Koin järkytyksen, kun ensi kerran viedessäni kahvipanna saliin valtuuston kokouksessa, huomasin senkillä – tekohampaat irvistelemässä. Näin sellaiset ensi kertaa elämässäni. Huomatessaan hämmästykseni valtuusmies Kettusen Matti selitti, että hän on juuri saanut tekohampaat eikä osaa ne suussa juoda kahviakaan. Arville nauru kelpasi jälkeen päin.
Vielä suurempi järkytys oli tulossa ensimmäisenä syksynä. Wiipurin Tuomiokapitulista ilmoitettiin, että kesällä 1933 pidettäisiin Korpiselässä piispantarkastus. Arvi otti sen tiedon rauhallisesti vastaan, mutta minä kauhistuin ja vietin ehkä unettomia öitä piispantarkastuksen takia; miten minä tottumaton osaisin järjestää päivälliset. Olin juuri alkanut odottaa toista lasta, jonka piti syntyä joskus ensi heinäkuussa. Kärsin pahoinvoinnista useita kuukausia raskauden alussa, yöt menivät Aarno-vauvan valvottaessa.
Arvi teki usein virkansa takia pitäjänmatkoja, kulkien ihan perukoille asti syrjäkyliin. Kaukaisimpia seurakuntalaisiamme asui Ägläjärvellä, jonne matkaa tuli yli kuusikymmentä kilometriä. Hän oli myös ahkera kalamies, viettäen ainakin pari päivää viikossa joko Lastujärvellä tai sitten Tolvajärvellä. Kaverina oli naapurin Flinkman. Kanslian hän tietysti piti kunnossa. Luterilaisia oli silloin vain noin neljäsosa kunnan väestöstä, enemmistö oli ortodokseja eli kreikkalaiskatolisia, niinkuin silloin sanottiin. Pyysin tarpeeksi ajoissa emänniksi piispantarkastukseen serkkuni Toini Kortteen Inkilästä, hän kun oli käynyt emäntäkoulun, sekä kirkonkylämme kotitalousneuvojan. Kun sitten aika tuli, huomasin molempien taidot verrattain vähäisiksi, eivätkä he tuntuneet ehtivän mihinkään. Nauraa kihertelivät ja kuiskuttelivat, ilmeisesti pojista, jotka serkulleni aina ovat olleet tärkeitä.
Niinpä tuli sitten heinäkuun päivä, jolloin Wiipurin hiippakunnan piispa Erkki Kaila notaariensa kanssa tuli Korpiselkään. Minä niiailin ja Arvi kumarteli. Kaikki oli kuin unissakäymistä. Piispa oli jo iäkäs, arvokas valkotukkainen herra. Tapana oli kai, että piispa ilmoitti naapuriseurakuntien papeille, että he tietäisivät tulla myös osallistumaan näihin tilaisuuksiin. Tuupovaaran kirkkoherra Niilo Syvänne ja Soanlahden Nike Raila taisivat olla mukana. Kirkkovaltuusto ja –neuvosto sekä joitakin kirkonkyläläisiä piti myös kutsua. Pienessä pappilassamme tarkastukset pidettiin kansliassa ja kirkossa, mutta tarjoilut järjestettiin saliimme, joka sitten taas piti muuttaa piispan makuuhuoneeksi. Sitäkään kun en muista, jäikö meille yhtään yövierasta. Emännät järjestivät juhlapäivällisen, miten kuten, en muista edes menyytä muuta kuin sen, että jälkiruokana oli ”charlotte russee”, sekin epäonnistuneen harmaata ja liian kosteata. Piispa käyttäytyi hyvin arvokkaasti. Tultuaan kirkosta seurakunnan tarkastuksesta hän mainitsi ihmetellen, miten täällä korpiseudulla pikku lapset olivat kauniita, ”ihan kuin mansikoita”. Hyvästellessään hän pysähtyi katsomaan suurta mahaani, ja sitten piispa sanoi, että olisi pitänyt ennemmin kertoa minun tilastani, niin tarkastus olisi voitu siirtää ensi kesään. Mutta emmehän me Arvin kanssa olleet edes sellaista ajatelleetkaan.
Toisen lapsemme syntymä oli silloisin arviomenetelmin merkitty heinäkuun alkupuoleen. Olin siksi piispantarkastuksen aikoina kuin tulisilla hiilillä. Onneksi tämä uusi tulokas pysyi rauhallisena juhlien ajan ja siirsi ilmestymistään lasketusta ajasta eteenpäin kolme viikkoa. Synnytys tapahtui sitten heinäkuun viimeisenä päivänä, Helenan syntymäpäivänä. Olin ennemmin haaveillut, että toinen lapsemme olisi ollut tyttö. Nimikin tiedettiin: Helena, joka oli sekä Arvin että minun äitini nimi. Kohtalon ivaa, että siitä tulikin poika. Nimeksi pantiin Kari Kalervo. Kastamisen toimitti Tuupovaaran kirkkoherra Niilo Syvänne, joka Kerttu-rouvansa kanssa pyydettiin myös kummiksi. Toisena kummina oli ainakin Jenny, joka silloin kävi luonamme Korpiselässä.
Tutustuin nyt naapuriseurakuntiemme pappisväkiin. Kävimme kerran myös Soanlahdella. Siellä hallitsivat silloin Elli ja Nike Raila, ja heillä oli vain yksi, ainoaksi jäänyt lapsi Urmas, silloin kolmevuotias.
Omassa kylässämme oli ortodoksinen kirkkoherra Aleksanteri Ryttyläinen rouvansa kanssa. Heidän parissaan emme paljon olleet. Uskonto erotti. Arvilla tuli käännytysintonsa vuoksi riitaa Ryttyläisen kanssa. Minä kyllä kävin rotinoilla, kun heille syntyi ensimmäinen lapsi, tytär Raakel. Kerran myös rouva Ryttyläinen toi meille rotinat, kun Rauno syntyi.
Matkoille lähtiessämme pistäydyimme kerran Värtsilän pappilassa. Siellä oli vanha ja sairaalloinen rovasti, joka ei paljon enää kyennyt papillisiin töihin. Hänelle oli apulaiseksi määrätty Petteri Turunen, joka yhtaikaa Arvin kanssa oli vihitty papiksi Wiipurissa. Siis tavallinen apupapin kohtalo, joutua rovastin huoltoon. Hän söikin pappilan pöydässä, mutta valitteli salaa, että sai vain niukasti ruokaa. Joskus pieni kala oli paistettuna heille kolmella, ja rouvan tapana olikin kutsua ”vähän syömään”. Rovasti oli kärsivän näköinen. Sairas kun oli, ei voinut edes leipää syödä, liotteli kupissaan korppuja.
Arvista tuli korpiselkäläisille oikein mieleinen pappi. Häntä pyydettiin pitäjän ulkopuolellekin toimituksiin. Niinpä Tuupovaaran kirkonkylästä suurrikas Eino Vatanen tuli häntä hakemaan poikansa ristiäisiin. Eivät tahtoneet omaa kirkkoherraansa Antti Hakalaa kutsua, koska tämä ylihurskaana körttiläisenä kuulemma kirosi kauhiast. Einon rouva oli kirvulainen, Saara Rantalainen tyttönimeltään. Arvi siis kastoi Kyösti Vatasen, joka nyt asuu vielä siellä Rekivaarassa. Siellä on myös Saara äiti. Eino kaatui sodassa. (Nyt eletään vuotta 1986).
M a t k a s a a r n a a j i a
Kaikenlaisia kiertolaisia kulki niihin aikoihin pappiloissa. Eri yhdistykset lähettelivät ahkerasti kolportöörejään seurakuntiin. He vain ilmoittivat, että tulevat silloin ja silloin, ja papin piti järjestää tilaisuuksia eri kyliin. Luonnostaan lankeavaa oli, että he majoittuivat pappilaan, jossa odottivat, että saivat hyvän täysihoidon olopäivikseen. Minä tottumattomana ja kokemattomana ruokin ja passasin näitä käypäläisiä (olin melkein kirjoittaa: syöpäläisiä) parhaani mukaan. Tahdoin sitä paitsi täyttää kaikella kunnialla papinrouvan vaativan tehtävän ja emännän velvollisuudet. Taloudenhoito oli silloisina tapojen ja ennakkoluulojen aikana paljon työläämpää kuin nykyään. Paperi käyttö taloudessa olisi ollut aivan sopimatonta. Niinpä ruokapöydässä piti kaikilla, myös kerran-syöjillä, olla kankaiset lautasliinat. Kärsin alemmuuskompleksista, että minun kapioissani ne olivat vain pumpulikankaisia, eivät pellavaisia. Kakkupaperitkin olivat käsin virkatut. Olisi ollut suri ”blaski”, jos kahvipöytään olisi ostettu keksejä. Piti muistaa, että teetä tarjottiin naisille kupeista, mutta miehille laseista. Leikkeleetkin piti olla mieluummin kotona tehtyjä, vain joitakin kalliimpia makkaralajeja lukuunottamatta. Vasta vuosien kuluttua meille Arvin kanssa selvisi, että matkasaarnaajille maksoivat lähettäjät sekä asumis- että ruokarahat. Ne he mielellään pistivät omaan pussiinsa ja hoidattivat itsensä usein köyhilläkin papeilla. Niinpä Arvillakin oli pieni palkka ja opintovelat päällä. Minulla olisi ilman vieraitakin ollut kodinhoidossa tarpeeksi työtä. Edes öisiä pisi-pesivesiään eivät saarnaajat viitsineet korjata. (Vasta sotien aikana 1940-luvulla, kun meille Tuupovaaraan tuli rintamalta ”vaihtopapiksi” pastori Martti Leo Sakari Honkanen, Arvin mennessä Rukajärvelle hänen sijaisekseen, näin sen ihmeen, että pappi korjasi jälkensä.)
Mieleen on jäänyt Liikemiesten Lähetysseuran matkasaarnaaja Korpiselän aikanamme, iso korsto ja suuriääninen. Alusta asti tunsin suurta vastenmielisyyttä miestä kohtaan. Kierreltyään joitakin päiviä Arvin kanssa Korpiselän perukoita, hän siirtyi Ilomantsiin, ja ilmeisesti siellä jälleen pappiloiden täysihoitoon. Sitten hän katosi. Kovasti puntaroitiin miehen katoamista, jopa sanomalehdissäkin. Arveltiin hänen joutuneen rikoksen uhriksi. Selitys ilmeni myöhemmin, ja se oli tavallinen silloin 1930-luvulla. Saarnaaja oli vakooja ja tarpeelliset tiedot saatuaan hän ilmeisesti livahti rajan yli Neuvostoliiton puolelle. Tällaista olen myöhemmin jostakin kirjasta lukenut. Poliittisesti aika oli sekava. Olivat pulavuodet ja työttömyyttä. Kommunismi sai varsinkin rajaseudulla jalansijaa. Tämä mainittu saarnaaja jäi mieleeni myös siksi, että hänellä oli vain yksi käsi.
Eräs toinen ihmeellinen kulkija oli Eläinsuojeluyhdistyksen saarnaaja, nainen, jota emme oikein suosineet. Kuitenkin häntä passattiin pappilassa niinkuin muitakin, ja kokouksia hänkin piti. Minua huvitti, kun Kirkonkylän koulun kokouksessa tämä eläinten ystävä oikein havainnollisesti pienillä sivuhypyillä näytti, miten pieniä liikkeitä lehmä raukat talven aikana pystyivät tekemään. – Sirosti tuo nainen liikkui siinä kateederilla.
Karalista oli kotoisin seurakuntalaisemme Iisakki Turunen, unissasaarnaaja. Hänkin oli meillä pari yönseutua. Kun hän oli nukahtanut, hän alkoi kohta kovalla äänellä kerrata raamatun kertomuksia. Naapureitakin tuli meille sitä kuulemaan.
K o r p i s e l ä n ”k y l ä l i s t ö”
Korpiselän luonto on aivan toisenlaista kuin etelämmässä Karjalassa. Kun nuoruuden ajan kotiseuduillani maa enimmäkseen on kumpuista, jokien halkomaa ja järvien elähdyttämää, koulukaupunkini Käkisalmi taas rehevän puuston peittämää, niin täällä Pohjois-Karjalassa voi nähdä kymmenien kilometrien päähän kauas taivaanrantaan. Ja siellä kauempana metsät muuttuvat sinivihreiksi ja tuntuvat kohoavan näköpiirissä ylemmäs, aivan niinkuin ennen Laatokan meren vesi horisontissa.
Tämä mielestäni liiallinen avonaisuus ja avaruus eivät minua viehättäneet. Se toi turvattomuuden tunteen. Vasta pitkien aikojen jälkeen aloin tottua Pohjois-Karjalan vaaramaisemiin. Pappilamme tosin oli ahtaan talorykelmän keskellä, siinä kahvilan ja maantien vierellä. Aukea vaaramaisema tuli näkyviin vasta sitten kun oli kulkenut joitakin metrejä maantietä itään päin Pyykkösen suuntaan. Ilmasto oli myös erilainen kuin Kirvussa. Heti keväällä tultuamme saimme kokea kolean toukokuun, kun odotimme lämmintä. Keskikesällä siellä kyllä saatiin nauttia valoisammasta ajasta kuin entisessä kodissa. Syksyisin odotimme yhtä pitkiä lämpimiä kuin ennen, mutta kylmä tuli aikaisemmin. Kuukauden verran lyhemmälle kesälle jouduimme. Kun Inkilässä sireenit alkoivat täysiään olla kukassa, niin Korpiselässä sai kukkien loistoa odotella vielä ainakin pari viikkoa. Pahinta oli, että pikkulasten leikkiaika ulkona lyheni. Sisäikkunat sai irroittaa vasta joskus kesäkuun puolivälissä. Opin sitten paikkakunnan tavoille, että keväisin ne irroitettiin, pestiin ja pantiin sitä mukaa uudelleen ikkunoihin. Kun kylmät tuulet alkoivat puhaltaa kaukaa vaarojen yli, ne esteettä puskivat päällemme.
Minulla oli ikävä siellä korpipitäjässä. Kirkonkylä oli pieni ja köyhä. Lisäksi oli se pula-aika niinä vuosina. Kerjäläisiä ei käynyt, mutta jo sekin, että mökkiläiset niin kovin mielellään tarjottelivat pikkutyttöjään lapsenpiioiksi vaikka ruokapalkasta, teki ikävän vaikutuksen. Vähitellen aloin tutustua väestöön.
Ilkeä möhläys täytyy jälleen kertoa. Oikein vaikeana aikana tuli keittiöömme emäntä, joka tarjotteli minulle ostettavaksi lasten sukkia, itse erittäin pehmoisesta langasta neulomiaan. Mutta – sukat olivat harmaat! Minä tyhmä en ostanut niitä, vaan sanoin, että haluan poikani olevan sinisissä sukissa. Nainen lähti pois, mutta kyllä minua sitten harmitti, kun jälkeenpäin ajattelin, miten hän oli kaikkein suloisimmista langoista kutonut nuo pienet sukat, ehkä ajatellen juuri pappilan pikku poikaa (Aarno), joka ryömi kylmällä lattialla. Ja ehkä sekin sukista saatu raha olisi hänelle ollut kovasti tarpeen. (Tapasin tämän naisen uudelleen vasta vuonna 1982 tullessani linja-autossa Ilomantsista Tuupovaaraan. Puhelimme jotain, mutta sukkia en silloin muistanut.)
Toinenkin pula-ajan tapaus on kerrottava. Syrjässä (Syrjän kylässä) asui monilapsinen köyhä perhe hyvin vaikeissa oloissa. Lopuksi äidin oli lähetettävä yksi pikku pojistaan pyytämään leipää kanttori Monoselta, joka heille oli tunnettu. Mutta kun kanttori muisti, että perheen isä oli vasemmistolainen ja lapsistakin osa taisi olla kastamatta, hän hurskaana miehenä lähettikin pojan mukana vanhoja hengellisiä lehtiä toivottaen, että saisivat niistä apua. Parin tunnin perästä poika tuli takaisin tuoden lehtipinkan ja äidin terveiset: ”Äiti sanoi, ettei näitä voi syödä”. Samasta perheestä kylämme sairaanhoitaja kertoi, että hän sattui kerran mökkiin, kun emäntä oli pyhäksi leipomassa pullaa. Taikina oli kovin vetelää, mutta runsaan hiivan vaikutuksesta suureksi kohonnutta. Kun sairaanhoitaja ihmetteli, että miten sen voi edes saada uuniin, vastasi emäntä, joka oli taikinan leiponut jokaiselle omaksi pullaksi, ettei sillä ollut väliä, tärkeintä oli vaan, että jokainen lapsi saa suuren näköisen pullan. Lapset kasvoivat, joutuivat sitten sotapakolaisiksi, enkä kuullut heistä muuta kuin sen, että kunnon ihmisiä kaikista tuli. Yhden pojan sentään tapasin Savonlinnassa joskus 1960. Hän oli radioliikkeessä ja hänen kauttaan ostin radion. Olin silloin minäkin avioeron jälkeisinä vuosina niin köyhä, että se radiokin piti ottaa vähittäismaksulla.
Lähin naapurimme kuljettaessa maantietä Tolvajärvelle päin oli Pyykkösen talo Okkosenmäellä. Tästä oli kotoisin professori Onni Okkonen. Hän olikin ottanut nimensä lapsuuden kotipaikkansa mukaan. Hän oli kuuluisa taidehistorioitsija Suomen akatemian jäsen Helsingissä. Meidän tullessamme Korpiselkään siellä asui vielä hänen vanha äitinsä, joka sitten kohta kuoli ja haudattiin sinne. Arvi toimitti ruumiinsiunauksen. En muista nähneeni kenenkään palelevan niinkuin professorin rouvan, sattuihan tuo surujuhla talvella, ja naisten hattumuoti oli siihen aikaan sellainen, että joku epämääräinen kevyt myttyrä keikkui päälaella. Rouva koetti epätoivoisesti suojella korviaan. Taloon jäi asumaan (luullakseni) Okkosen veljen leski lapsineen. Professori Okkonen oli maalannut Korpiselän alttaritaulun. Pyykkösistä tuli hyviä ystäviämme [Aleks Pyykkönen oli kauppias samoin kuin hänen poikansa Viktori].
Kun tulimme Korpiselkään, kanttori asui vuokralla Tuupovaaraan tulevan tien varrella. Myöhemmin hän muutti peltojen keskellä olevaan suureen tupaan, mutta silloin jo rakennutti omaa taloa Korpiselän korkeimmalle kohdalle kirkon taa. Rouva Hilja oli kotoisin Syrjästä sukuisin Huovinen. Hänestä sain koko Korpiselässä oloajaksi mitä parhaimman ystävän. Hän tuntui olevan aina iloinen ja rauhallinen, vaikka pieniä lapsiakin oli. Aleksin ensimmäisestä avioliitosta oli jo melkein aikuinen tyttö, joka jo opiskeli jossain laitoksessa muualla. Sitten oli kaksi tytärtä ja poika Sakari. Ja vuonna 1933 melkein samaan aikaan kuin meille syntyi Kari, syntyi kanttorin perheeseen poika Raimo Martti Aleksanteri. Yhdessä sitten Hiljan kanssa hyyssyttelimme vauvojen kanssa. Eihän se hänenkään kotinsa aina niin siistinä pysynyt, mutta siinä talossa tuumattiin, että ”mitäs siinä muu on tärkeätä, kunhan emäntä vain on hyvällä tuulella”. Talvisodan jälkeen Korpiselkä tuli taas suomalaisten haltuun (Sorri!), ja Monoset pääsivät ryssien jälestä taas omaan taloonsa. Kävimme vieläkin joskus heillä Korpiselässä.
Puutavarayhtiöitten piiriesimiehiä asui kirkonkylässä. He olivat luterilaisia. Läskelän piiriesimies Otto Asikainen rouvansa Kaisan kanssa, samoin Palomäet, joista kuitenkaan en muista, minkä yhtiön palkkalistoilla he olivat. Muuttivatkin sitten kohta Möhköön. Heillä oli kaksi poikaa. Asikaisilla oli tytär Ella, joka sittemmin pääsi ylioppilaaksi Joensuussa, sekä Alpo, ja vielä joku nuorempi lapsi. He asuivat myöhemmin Tohmajärvellä.
Maatalousneuvoja Arvo Niminen asui Asikaisten naapurina Tolvajärvelle menevän tien varrella aivan naapureinamme. Rouva Laina oli myös mukava, ja kokeneempana ja vanhempana hän neuvoi minua Kaisan tavoin monessa asiassa. Niemisillä oli kaksi poikaa.
Kauempana oli joitakin suuria kreikkalaiskatolisten taloja, kuten esimerkiksi Purmoset. Kanssakäymisissä ei pidetty väliä, mihin uskontokuntaan kukin kuului. Pienissä mökeissään asui saman tien varrella suutari, räätäli ja joku Heinosen leski. Muita en enää muista. Oli Vilokkisia, Murasia ym.
Kansakoulun johtajaopettajana oli Käkisalmen aikuisia koulutovereitamme Viktor Karmasalo (Karmasin ennen). Hänen Tyyne rouvansa oli myös opettajana. Heillä oli kaksi lasta. Kolmas opettaja oli Sortavalasta kotoisin oleva Lilli Lehtonen.
Apteekista tuli myös kyläpaikkamme. Apteekin oikeudet olivat edellisen apteekkarin leskellä, jota sanottiin vain Apteekin rouvaksi. Hän eli nykyään sanottuun tapaan avoliitossa proviisorinsa kanssa.
Lääkärinä oli tullessamme joku mies, mutta sitten kunnanlääkäriksi tuli Gunhild Starck-Siewers. Mies oli metsänhoitaja. Nimismiehen perheen kanssa emme paljon seurustelleet. Sen sijaan jo ennen mainitusta Kanulan perheestä tuli hyviä tuttuja. Poliisi Kanula hoiti virkansa hyvin, eikä siellä mitään erikoisia tapahtunutkaan. Mandi rouva piti kahvikestejä meille kanttorilaisten kanssa. Paikkakunnalla oli tapana, että ”kysymättä vieraille kaadettiin kolme kupillista ja neljännestä kysyttiin, saako olla lisää?”. Kerran taas olimme Kanulassa, ja kaksi kahvikupillista oli juotu. Sitten tuli kerrotuksi joku hauska juttu, jolle Mandi-rouvakin nauroi makeasti. Sitten hän sanoi ”Tuo oli nyt niin mukava juttu, että sen päälle pitää saada lisää kahvia.” Minäkin odotin vesi kielellä ”pootooria”, mutta Mandi kaatoi vain itselleen kolmannen kupin, joi sen, ja me kanttorin Hiljan kanssa vain vaihdoimme pettyneen katseen. Merkkinä siitä, ettei vieras enää halunnut lisää teetä tai kahvia, oli se, että lusikka pantiin alassuin poikittain kupin päälle. Sitähän minä en koskaan erehtynyt tekemään.
Kanulalla oli kolme lasta, näistä vanhin tytär meni naimisiin autoilija Lipposen kanssa, nuorempi otti Shemeikan. Poika opiskeli, kai Joensuussa. Hän osallistui myös talvisodan aikana Korpiselän taisteluihin Tolvajärvellä. – Kerrottu Lauri Leikkosen, 1942, kirjassa Tolvajärveltä Kollaanjoelle. Kaatui v. 1941.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.