On tietysti monia asioita, jotka eivät minua erityisemmin saa haltioihinsa. Yksi asia on kuntosalilla aina kaikuva Suomi-POP ja sen tarjoama musiikki. (Kotona en moista radiokanavaa kuuntele koskaan.) Siinä kuntosalilla kaikenlaisia laitteitta tempomalla on ollut aikaa kuunnella, mitä se Suomi-Pop oikein sisältää. Lyhyesti sanottuna se on kitaransoittoa rumpujen säestyksellä ja laulusolistin veisaamilla säkeillä. Joskus laulusolisti korvataan mäkättäjällä, jolta tulee sanoja peräkkäin kuin lampaalta papanoita. Tässähän ei ole mitään pahaa: kuunnelkoon, kuka kuuntelee. Kuitenkin haluan perustella hiukan, miksi kannattaisi kuunnella jotain muuta, ja miksi minä en tuosta innostu.

Kuuntelen pääasiassa konserttimusiikkia. Nyt on minulla vuorossa 1800-luvun alun pianomusiikki. Siis hyvin antiikkista yli 200 vuotta sitten sävellettyä musiikkia. Se pianomusiikki (etupäässä Beethovenin) tuntuu modernimmalta kuin satelliitit kivikaudella verrattuna Suomi-poppiin. Alanpa perustella vertailukohteena nuo Beethovenin 200 vuotta sitten säveltämät pianosonaatit.

Suomi-Popin kappaleet alkavat, jatkuvat ja loppuvat aina samassa sävellajissa. Mitään hyppyjä rinnakkaisiin sävellajeihin (esimerkiksi subdominanttiin = kvarttia alempi kuin pääsävellaji) ei koskaan esiinny. Siis kappale junnataan alusta loppuun samassa sävellajissa. Sävellajit ovat niitä helpoimpia, joissa on mahdollisimman vähän ylennys- ja alennusmerkkejä: siis C-duuri, G-duuri, D-duuri, a-molli. Es-duuri ei koskaan. (Kyllä minä kuulen sävellajit melko tarkkaan ilman pianon tapailemistakin). Beethovenilta löytyy yksi (siis 1) pianosonaatti, jonka kaikki osat ovat Es-duurissa (paitsi viimeinen osa es-mollissa). Kaikissa muissa 32:ssa sonaatissa sävellajit vaihtelevat.

Kaikki POP-kappaleet alkavat tahdin ensimmäisellä lyönnillä: ei koskaan kohotahdilla tai synkoopilla. Beethovenilla on usein kohotahti tai sitten aloitus vähän myöhemmin (pastoraalisonaatti). Myöskin tahtilaji käy heti selville: se on yleensä yks-kaks, yks-kaks ja siinä se. Beethoven jättää usein arvailujen varaan, mikä on tulevan kappaleen sävellaji ja jopa tahtijako (esim. G-duurisonaatin – sen helpon – viimeinen osa),

Suomi-Pop kappaleet lauletaan, raakutan tai kitistään alusta loppuun samalla volyymillä: ei hiljempää eikä kovempaa, vaan samaa tasaista latua – ja kappaleesta toiseen. Äänitarkkailijoita ei tarvita. Beethoven on taas täynnä jatkuvia hiljentämistä, koventamista, aksentteja ja taukoja. Lisäksi tulee vielä agogiikka, joka tarkoittaa, että mikrotempoa, siis tempoa ajoittain, voidaan kiihdyttää tai hidastaa musiikin mukaan. Tällaista ei ole Suomi-POP, vaan kappaleet raahataan alusta loppuun samassa tempossa. Ei edes lopussa ole hidasteita . Kvarttia suurempia hyppyjä tuskin esiintyy, ja sitten palataan äkkiä sävelaskelen mittaisiin melodian muutoksiin. ”Jo Karjalan kunnailla” aloittava sekstihyppy tuottaisi vaikeuksia POP-tähtien sävelpuhtaudelle saatikka sitten virren        ”Saavu Jeesus suuri armon tuoja”, jossa sanojen ”Saavu” ja ”suuri” kiivetään terssikulussa terssin yli oktaavin. Näin rohkeaa alkua ei löydy mistään Suomi-POPin kappaleesta.

Yksi seikka on tietenkin nuo instrumentit. Kitara on rakenteensa puolesta tasavireinen soitin: ts. aina epävireessä, kuten pianokin. Taitavat säveltäjät kuitenkin osaavat välttää pahimmat epäpuhtaudet. Minusta nuo POP-kitaristit eivät ole virittäneet ensinkään kitarisojaan, eivätkä kappaleen tekijät ole olleet niin taitavia kuin Chopin, että välttävät huonosti soivia sointuja. (Kyllä Chopinillakin on oikea limbo tässä suhteessa: hänen kuuluisassa balladissaan kvartti diskantissa (avoin c-f) soi niin epävireisesti kuin olla ja osaa, mutta menköön.)

Suomi-POP laulajien suurin vika on se, että he ovat alkaneet laulaa. Kuullaan laulajia, jotka paremman puutteessa laulavat nenäänsä melkein kuin Katri-Helena tai Jori Malmsten. Sitten on raakkujia, joista ei oikein edes erota, mikä on vialla. Kaikki laulavat mikrofoniin tietenkin, ja ääni on muokattu vaikka kuinka monta kertaa. Naislaulajat haluavat laulaa kuin pikkulapset: suoraa sini-käyrää. Ei mitään tietoa äänen käytöstä ja mahdollisuuksista. Analyysini jatkuu seuraavan kuntosalikierroksen jälkeen.

”Plähitiskö kanssani järvellöö”.

Yleensä on kauhistuttavaa, että musiikin kuuntelulle pitäisi esittää vaatimuksia. Minä kuintenkin esitän. Konserttimusiikin kuuntelu vaatii perehtymistä. Ei paljon, mutta kuitenkin. Jos aiotte kuunnella fuugaa, niin lukekaapa Wikipediasta mitä fuugalla tavoitellaan. Tai jos kuuntelette sonaatti tai fantasiaa, niin katsokaapa, mitä niillä halutaan sanoa. Sitten kun olette nuo selvittäneet, voittekin paneutua Scherzoon.