Kullakin suvulla ja ihmisellä on omat tärkeät päivämääränsä. Lisäksi monille ihmisille tärkeiksi tulevat yleiseen elämänmenoon liittyvät päivät – joillekin enemmän merkitseviä kuin toisille ja vieläpä toisille ihmisille täysin merkityksettömiä päivämääriä. Tietysti näin vielä elossa ollen tärkeimpiä päivämääriä ovat esi-isien päivämäärät. Koska olen syntynyt ihmiseksi, on minun olemassaololleni hyvin tärkeitä päivämääriä ollut noin 4,4 miljoonaa vuotta sitten kun australopithecus päätti nousta kahdelle jalalle kulkemaan, eikä enää kontannut kuin apina. Kaksijalkaisuudesta oli se etu, että kädet jäivät nyt kulkemisen suhteen toimettomaksi ja ruokaa voitiin kantaa käsissä pitempiäkin matkoja. Täysin aukottomasti ei ole kyetty vielä osoittamaan, että nimenomaan australopithecus olisi se homo suku, josta ihmiskunta on lähtöisin – voi olla, että joku toinen samankaltainen etelänapina on esi-isämme tai esiäitimme – kuitenkin kun katsoo ihmisen käyttäytymistä nykyään liikenteessä, tulee helposti siihen tulokseen, että suurimmalle osalle esi-isäksi ja esipersooniksi kelpaa australopithecus, jonka aivot painoivat 300 grammaa. Voin esi-isistäni suurella varmuudella sanoa, että katkeamaton ketju alkaen noin 4,4 miljoonaa sitten, on tuottanut minut ja muutkin nykyään elävät noin 176000 sukupolvea myöhemmin. Alussa oli sukupolvien välinen vuosimäärä ehkä paljonkin pienempi –neljä miljoonaa vuotta sitten harvat elivät yli 35-vuotiaiksi . Äitini eräässä kirjeessään 1950-luvulla ihmettele lainkaan, että 70-vuotias kuoli – ”olihan hän niin vanhakin”. Vielä kuitenkin tässä 73-vuotiaana ollaan tolpillaan. Äitinikin eli 82-vuotiaaksi.

Yksi minulle täysin merkityksetön päivämäärä on 9. marraskuuta 1620, koska en ollut vielä olemassa. Silloin Mayflower niminen laiva saavutti myöhemmin Massachusettsin nimen saavan osavaltion rannikon matkattuaan Englannin Southamptonista parisen kuukautta vastatuuleen mukanaan 102 puritaania ja kolmisenkymmentä miehistöä kapteeninaan ja laivan osaomistajana Christopher Jones. Jostakin syystä Mayflower oli hyvin suosittu laivan nimenä. Maihin päästiin kuitenkin ilmeisesti vasta 21.11.1620. Laivassa oli mukana melkoinen määrä eläimiä, joista osa syötiin matkaeväinä. Keripukki oli jo voitettu tauti kiitos hapankaalin, eikä nimestään huolimatta ollut eläin, joten lihan ei tarvinnut olla mureata eikä aterioiden soseutettuja. Ainoa hytti laivalla oli kapteenin hytti. Laiva oli oikeastaan sotalaiva, jossa oli tykkikansi ja siellä isoja tykkejä – pelättiin ranskalaisten tai espanjalaisten aiheuttavan mahdollisesti matkasuunnitelmiin muutoksia, joita tykeillä oli helppo välttää. Raskain tykki ampui peräti puolentoista kilometrin päähän. Matkustajille ei ollut minkäänlaisia hyttejä. Myöskään toiletteja ei ollut, joten voi vain kuvitella, mikä lemu aamulla vallitsi, kun 120 matkustajaa ja ynnä eläimet tyhjensivät itseään vailla intimiteettisuojaa. Moni kuolikin matkalle, mutta vasta perillä odottivat tosi vaikeudet - Thomas Stearns Eliotin kuuluisan runon otsikko: autio maa. Lähes tyhjästä piti elämä aloittaa – ei ollut internetiä, ei puhelimia eikä apteekkeja. Isorokko oli tosin tehnyt tehtävänsä intiaanien parissa, joista ei sitten ollut mitään uhkaa, kun kylät olivat tyhjentyneet kalmistoihin ja jäljelle jääneet intiaaniheimot tappelivat mieluummin keskenään kuin ylivoimaisia englantilaisia vastaan. Myöhemmin intiaaneista oli hyötyä, kun tiukkapipoiset raamattuun kirjaimellisesti uskovat aloittivat maanviljelyn ja metsästyksen, joiden harjoittamiseen ei ollut ohjeita Raamatussa – intiaanit opettivat ystävällisesti tulokkaille maatilatalouden alkeet. Intiaanien joukossa oli joitakin, jotka oli kaapattu Englantiin ja siellä oppineet kielen. Nyt palautettuina he toimivat tulkkeina. Intiaanien kanssa ainakin näin aluksi vallitsi sopu. Täydentäviä kuljetuksia odotettiin: hevosia ja lisää kotieläimiä ja varmaankin myös puhdasta viinaa, kun puritaaneista oli kyse. Näitä uusia laivoja tulikin, mutta paljon kuoli ihmisiä kylmyyteen jo ensimmäisenä talvena. Olisi varmaankin pitänyt antaa paikalle nimi Nevada – espanjaksi lumimyrsky – koska oli paljon kylmempää kuin Englannissa, eikä keskuslämmitystä ollut, kuten ei Englannissa vieläkään.

Puritaanit tahtoivat perustaa ensimmäiselle kukkulalle Uusi Jerusalem nimisen paikan, mutta he myöhästyivät, koska Ilomantsin ja Tuupovaaran rajamaille oli jo ehditty perustaa Jerusalemi niminen kyläpahanen, jossa on huonot tiet vielä tänäänkin.

Jo Afrikassa ja varsinkin sieltä alkaneen muuttoliikkeen aikana ihmiskunta oli monta kertaa kokonaisuudessaan tuhon partaalla, ehkäpä jopa niin, että koko populaation koko on ollut vain muutama tuhat yksilöä. Siitä meidän on kiittäminen kaikille ihmisille hyvin samanlaista geeniperimää. Luultavasti jalostetut koirat eroavat geeniperimältään toisistaan paljon enemmän kuin ihminen simpanssista, vaikka koiraa on jalostettu vasta muutama tuhat vuotta – ihmisellä on ollut aikaa 7 miljoonaa vuotta jalostua mutta huonoin tuloksin. Monet pitävätkin koiraa parhaimpana ystävänään. Tsehovin sydäntä särkevässä novellissa vossikkakuski yrittää puhua kyydittäviensä kanssa juuri kuolleesta pojastaan, mutta kukaan ei halunnut kuunnella tai keskustella asiasta. Lopulta vossikkakuski päivän päätteeksi puhuu hevoselleen mieltään painavat asiat.

Oman sukuni isänpuolen merkittävä vuosiluku on 1544, silloin Persineitä ilmaantuu kirkonkirjoihin. Eivät he tietenkään silloin ilmaantuneet, vaan olivat asuttaneet Karjalan maita jo pitkään ensin kristittyinä kreikkalaiskatolisina, ortodokseina ja sitten protestantteina. Tyttäremme muuten kerran totesi kuultuaan, ettemme oikein usko mihinkään jumaluuksiin, Shivaan, Vishnuun jne, että sittenhän te olette ortodokseja.

 Ensimmäisen kirjoihin pannun nimi on Petar Persin, mutta kun kirjoittaja on ollut ruotsinkielinen, lausunta oli varmaan Pärsin – lisäksi kun nen-päätteitä oli niin monella ihmisellä, ei niitä enää viitsitty kirjoittaa esiin, kun se kaikilla oli sama. Siis Petar Pärssinen oli nimi ja tapahtumapaikka Pyhäjärven Kahvenitsa. Petar lienee ollut ruotsinnos etunimestä Pietari. Mayflowerin matkaa kymmenen vuotta myöhemmin, 1630, syntyy isäni ukin ukin ukin isä Juho Pärssinen Pyhäjärven Kahvenitsassa, eikä hän matkusta mihinkään. Ei tarvitse matkustaakaan, koska maa vaihtuu Ruotsista Venäjäksi ja taas takaisin ilman mihinkään ei matkustamatta.

Ajan voittamiseksi harppaan eteenpäin monia merkillisiä ja tutkimisen arvoisia aiheita sivuuttaen. (Yksi minun hyvin vähän arvostamani ala on sukututkimus: en keksi, mitä iloa kenellekään on siitä, että kuka on toisen serkku tai kuka ei ole – tärkeämpää minusta olisi selvittää, mitä se serkku on tehnyt, eikä sen nimi. Sakari Topelius käyttää kuitenkin pohjanmaalaista ilmaisua nepaimeni, kun puhuu serkustaan – tosin Topeliuksen kirjassa karhu kutsuu kettua serkukseen. Sukututkimus on mielestäni - tämä on tietenkin vain minun mielipide - laiskojen ihmisten hommaa, eikä minun. Kun olen kertonut joillekin tästä yli 8000-sivuisesta sukukertomuksesta, niin ensimmäinen reaktio on ”ai sukututkimus”. Kaikki kunnia sukulaisuuksien ja nimien tutkijoille, mutta ei voisi halventavammin kirjoitustani kuvata.

Siis tärkeitä päivämääriä (jätän tarkoituksella tarkat päivämäärät pois, etten jäisi kiinni luvattoman henkilörekisterin ylläpidosta ja saisi kaksi vuotta ehdollista linnaa). Isäni syntyi toukokuun puolivälin tienoilla 1907, äitini syntyy helmikuun lopulla 1909. Jos he eivät olisi syntyneet tai vaikka vain toinen heistä ei olisi syntynyt, olisi minulla joko toiset vanhemmat, tai olisin jäänyt siihen biljoonaan miljardin joukkoon, joille koskaan ei suotu elämää. Kurt Vonnegut (se on se kirjailija) totesi fiktiivisessä romaanissaan, kuinka isä vastasi pojalleen, joka kysyi, mitä hänen esi-isänsä ovat olleet: ”He ovat olleet voittajia, aina ensimmäisiä miljoonien joukossa.”.

Perheiden tarinat varsinkin 1800-luvulla eivät olleet aina kovin voittajapitoisia. Lapsikuolleisuus oli aivan käsittämättömän suurta, ja iso lapsilauma ilman lapsena kuolleita sisaruksia oli harvinaisuus. Tällainen harvinaisuus oli äitini perhe, josta kuudesta ei yksikään lapsi sattunut kuolemaan pienenä. Sen sijaan isäni perheeseen syntyi hänen vanhemmilleen, minun Simo-ukille ja Helena-mummolle, kahdeksan lasta, joista peräti kolme kuoli pienenä: ensimmäinen Tahvo s. 1896 ja kuoli 2 kk ja 22 päivää elettyään, Mikko, syntyi 1898 ja kuoli 1 v 10 pv vanhana, Helmi syntyi 1902, mutta tarkka kuolinvuosi ei ole vielä tiedossa.

Mikrobiologia oli vielä alkutekijöissään, eikä tieto mikrobeista ollut levinnyt kovinkaan laajalle. Hyväksyttiin kuin taivaan lahjana, että lapsia tahtoi kuolla solkenaan. Vielä 1930-luvulta on äitini surkeita kertomuksia salomaiden hygieniasta. Tavanomainen vauvan tutti oli leipämuruja solmittuna kankaaseen. Sitä kun vauva päivän lutkutti, niin voi vai kuvitella, kuinka montaa bakteerikantaa tuo kostea ja lämmin mössö päivän päätteeksi sisälsi.

Lähihistoriasta on tärkeä päivämäärä 5.6.1882. Silloin syntyi Kirvun Inkilässä mummoni Helena Rantalainen, joka meni naimisiin naapuritalon Israel Kuisman kanssa 5.11.1899 – siis 17-vuotiaana. Ennen naimisiinmenoa oli kuitenkin yksi ongelma. Oli pysyttävä hengissä. Ongelmia Helenalla ilmeisesti oli, koska kastetoimituksen hoiti maallikko Katri Antintytär Kuisma  jo yksikuukautiselle Helenalle 7.7.1882. Nämä kasteet sitten vielä pappi myöhemmin vahvistaa, kun asiaa kirkolle tulee. Kirvun kirkonkylään oli Inkilästä matkaa kymmenen kilometriä. Helenan kasteen vahvistaa  rovasti U. Siegberg.

Jälkipolville on tärkeää, että isäni  vanhemmat, lampuotilanpoika Simo Tahvonpoika Pärssinen ja palvelusneito Helena Mikontytär Torikka vihitään 10.11. Helena on kotoisin Taubilasta ja Simo Kahventisan kylästä numero 2 . Simo on avioon mennessään 22-vuotias ja palvelusneito vuoden vanhempi.

Vanhempieni yhyttäytyminen oli monien sattumien summa, kuten lähes kaikkien parien. Omasta puolestani voin kertoa, että jo en olisi mennyt lokakuun 10 päivänä 1983 Henry’s Pubiin klo 18 saatettuani tyttäreni Kuopiossa Outokummun linja-autoon, ei tätä nykyään jo 35 vuotta kestänyttä liittoa olisi varmaankaan tullut tai jos olisi tullut, niin jokin toisenlainen.

Vanhempieni suhteen tarvittiin enemmän sattumia, että juuri heistä olisi tullut pari (olisi varmaan kumpikin tahoillaan mennyt jonkun toisen kanssa naimisiin kuitenkin). Avioliittoja ei enää järjestelty muualla kuin Tuupovaarassa upporikkaan Vatasten suvun toimesta, ettei omaisuutta menisi hukkaan. Hauskaksi pilakuvaksi oli jäänyt Erkki Tantun kuvittama herkkä hetki, kun poika tervehtii vielä vuoteessa loikoilevaa mielitiettyehdokasta: ”Äiteehän se pisti mun sua meinaamahan”.

Painavimmassa roolissa äitini ja isäni kohtaamisessa on Käkisalmen yhteiskoulussa urheilutunnilla viskattu rautakuula. Lampuotilan pojalla oli haave kasvattaa yksi pojista herraksi. Kyllä muutkin saivat koulutusta: Tapani pääsi kotiteollisuuskouluun, Maria johonkin vastaavaan opistoon, mutta Simo Onni sai mennä Käkisalmen yhteiskouluun. Arville silloin aiotusta urasta ei ollut tietoa, olihan jonkun ylläpidettävä maataloustoimintaakin. Simo Onni oli siis Käkisalmessa ja lopulta hänen päänsä rautakuulan tiellä. Paha aivotärähdys seurasi, eikä vähään aikaan ollut kysymystäkään koulunkäynnin jatkamisesta. Kun kuitenkin käytännön järjestelyt kortteereineen olivat jo valmiita, keksi Simo lähettää poikansa Arvin Käkisalmen kouluun Onnin sijalle. Ennen vanhaan ei oltu niin tarkkoja säännöistä. Arvi siis aloitti yhteiskoulun Käkisalmessa 1919 12-vuotiaana ja Simo Onni jäi kotiin, eikä myöhemminkään käynyt oppikoulua.

Äitini Sylvin vanhemmat olivat myös edistyksellisiä. Varsinkin tytöille piti saada hyvä koulutus – olihan Helena-mummoni (siis Rantalainen syntyjään) Inkilän ensimmäisiä kansakoulun käyneitä tyttöjä. Kansakoulu oli tosin hankalasti Kirvun kirkolla, eikä Inkilässä. Äitini kansakoulu sujui jo Inkilässä, mutta oppikoulun aloituksessa oli hiukan ongelmia. Viipuri olisi ollut luonteva paikka, Käkisalmeen oli melko hankala matka, mutta avuksi tuli Hiitolan osuuskaupan hoitaja, jonka tytär samoin halasi oppikouluun. Niinpä osuuskauppias hankki kotiopettajattaren Hiitolaan ja siihen kuuden oppilaan kimppaan tuli sitten Israelkin. Hiitolan ja Inkilän välillä oli jokseenkin hyvin toimiva junayhteys, joten asuntoa ei Hiitolasta tarvinnut hankkia. Silti koulumatka ensimmäiselle luokalle oppikoulua kävi aika pitkäksi. Opettajana oli keskikoulun suorittanut Elviira Kuosa.

Yksi vuosi meni hyvin, mutta sitten jostakin syystä kotiopetukselle ei tullut jatkoa, vaan Sylvin piti etsiä oikea koulu. Taas Viipurin suuntaan yritettiin, mutta uskontokysymykseen mitkä ovat Raamatun osat (tiedätkö: tietankin Vanha aika ja Uusi aika) tyssäsi pääsytutkinto. Niinpä sitten mentiin Käkisalmen suuntaan, jonne paikka aukesinkin toiselle luokalle 1921.

Luokkatovereita ei isästäni ja äidistäni tullut vasta kun vuoden 1925 syksyllä, kun isäni jää tuplaamaan lukion ensimmäistä eli kuudetta luokkaa. Tästä tuplaamisesta ei koskaan minun lapsuudessani puhuttu. Niinpä oli paljon pehmeämpi lasku pappilan pojille, kun he kaikki kolme jäivät samana vuonna Joensuun lyseossa luokalleen. Myöskään koulumenestyksestään ei isäni paljon kehuskellut. Äitini sen sijaan selvitti matikat kuin vettä vaan. Kielet taas vaativat häneltäkin vähän enemmän, josta todistaa yhdellä luokalla saadut saksan kielen ehdot. Liekö tästä suivaantuneena äitini ratkoi vanhoilla päivillään saksankielisiä sanaristikoita ja opetteli auttavasti puhumaan unkaria.

Lukioaikana äitini ja isäni olivat kirjeenvaihdossa: löytyypä autenttinen runokin kirjoitettuna kitkeränä hetkenä, kun Sypy ei hänestä ollut välittääkseen. Yhteinen paikka penkkarireessä sitten kuitenkin löytyi. Lisäksi Simo muutti Pyhäjärveltä Inkilään jouluksi 1927, joten läheistä toimintaa helposti löytyi niin kylällä, koulussa kuin junassakin.

Ylioppilaaksi äitini ja isäni korotettiin vuoden 1928 keväällä. Isäni lähti vuodeksi armeijaan ja äitini aloitti Helsingissä Teknillisessä korkeakoulussa. Isäni aloitti vuotta myöhemmin teologisessa papin opinnot. Siellä Helsingissä sitten kaikkea tapahtui: naimisiin mentiin ja esikoinenn syntyi vuonna 1932. Sitä seurasi liuta lapsia vuosina 1933, 1934, 1937, 1941, 1942 ja viimein minä vuonna 1945. Vielä pikkusisko syntyi vuonna 1949. Sitten vanhempani tiet erosivat, ja isäni uudesta avioliitosta tuli vielä kaksi poikaa.

Sen pituinen se.